Kuilun reunalla

Alex Garlandin elokuva Civil War sijoittuu lähitulevaisuuden Yhdysvaltoihin, jossa käydään toista sisällissotaa ja yhteiskunta on monilla seuduilla luhistunut.

Hallitusta vastustavat joukot lähestyvät Washing­tonia. Rintamalinjat ovat sekavat, mutta näyttää siltä, että presidentin loppu on lähellä.

Presidentti, jota näyttelee Nick Offerman, harjoittelee puhetta yksin huoneessa. Hän kertoo, että voitto on meidän.

Muutaman sadan kilometrin päässä New Yorkissa ruoanjakelupisteeseen iskee itsemurhapommittaja. Lee Smith (Kirsten Dunst) pelastaa parikymppisen kuvaajan Jessien (Cai­lee Spaney) varmalta kuolemalta.

Sotareportterit kokoontuvat pitkän päivän jälkeen hotellin aulaan. Taisteluja käydään melko lähellä, mutta hotellilla suurimpana huolena on nettiyhteyden katkeaminen ennen kuin videotiedosto on lähetetty.

Nuori kuvaaja lähtee väkisin mukaan, kun toimittajaryhmä hyppää autoon ja suuntaa kohti Washingtonia. Matka etelään on kilpa­juoksu sinne, missä odottaisi suurin uutisvoitto.

Näyttää siltä, että kapinalliset voittavat. Että presidentin päivät ovat luetut.

Presidentin haastattelu olisi valtava juttu. Ongelmana tosin on muun muassa se, että hallituksen vyöhykkeellä kaikki toimittajat kuulemma ammutaan.

Joka tapauksessa sodassa on edetty vaiheeseen, jossa vankeja ei oteta.

Civil Warin ensimmäinen traileri herätti hämmennystä. Onko Yhdysvaltojen polarisoituneessa poliittisessa tilanteessa tehty melkein 50 miljoonan euron hintainen elokuva, jossa uudesta sisällissodasta kerrotaan action-viihteenä?

Civil Waria markkinoidaan Suomessakin ”tiivistunnelmaisena, adrenaliinin ja jännityksen täyteisenä toimintatrillerinä”, mitä se ei ole.

Jännittävä se kyllä on, tai pikemmin ahdistava.

Civil War on avoimen poleeminen ja haastava elokuva, joka ei kutsu päähenkilöiden matkaan vaan ottaa kyytiin, jossa ei ole varsinaisesti mukava olla. Kerronnan tyyli on toteava, mikä vain lisää puristavuutta.

Eräs Civil Warin piirre on sen välinpitämättömyys myös sotaan muuten kuin kehyksenä. Se vastaa hyvin niukasti kysymyksiin kuka, miksi ja milloin.

Ohjaaja-käsikirjoittaja on kuitenkin valmis kertomaan enemmän.

”On paljon elokuvia, jotka esittävät kysymyksiä ja kuuliaisesti vastaavat itse niistä jokaiseen”, Garland kertoo etähaastattelussa Lontoosta.

”Minulla on syyni, miksen tehnyt sellaista elokuvaa.”

Hän on 53-vuotias britti, joka teki läpimurtonsa romaanikirjailijana. Laguuni (1996) oli menestys, jonka pohjalta tehtiin myös Leonard­o DiCaprio -elokuva The Beach. Elokuvantekijänä Garland tunnetaan kolmen viileän ja älyllisen scifidraaman ohjaajana. Uusin, kauhusävyinen Men, tuli Suomessakin elokuvateattereihin toissa vuonna.

Garland kertoo kirjoittaneensa Civil Warin neljä vuotta sitten. Nyt se on vain ajankohtaisempi, kun Donald Trump käyttää presidentinvaalikampanjassaan kuvia Joe Bidenistä sidottuna ja avolava-auton taakse heitettynä.

”Neljä vuotta sitten oli rauhallisempi hetki. Eikä tämä elokuva liity vain Amerikkaan. Minunkin kotimaassani populistinen politiikka kulkee kuin juna”, Garland sanoo.

Tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, koska se on maailman mahtavin ja vaikutusvaltaisin maa, elokuvantekijä sanoo.

”Yhdysvaltojen sisäpolitiikkakin on monille paljon tutumpaa kuin heidän oman kotimaansa politiikka, kummallista kyllä.”

Hänen mukaansa suurin virhe, mikä voidaan tehdä, on ajatella, että oma yhteiskunta on immuuni ääriliikkeille.

”Monessa maassa ajatellaan, että olemme ainutlaatuisia. Euroopassa on taitavasti ajateltu, että olemme poikkeus, opimme toisesta maailmansodasta, ei se tapahdu uudelleen. Ja katsokaa nyt.”

Garlandille Civil War ei ole sitä, mitä sen sensaatioaltis pinta yhteiskunnan romahduksesta ja barbarismin leviämisestä näyttää.

Hän sanoo Civil Warin olevan elokuva sotakuvaajista ja -reporttereista. Dunstin rooli­hahmo korostaa, että ei tule kommentoida, tulee vain kertoa se, minkä näkee.

Garland kertoo kasvaneensa journalistien keskellä. Hänen isänsä oli poliittinen pilapiirtäjä. Hänen kummisetänsä oli ulkomaankirjeenvaihtaja.

”Meillä oli ruokapöydän äärellä teräviä, sarkastisia ja oikukkaita tyyppejä, joilla oli hyvin selkeä käsitys siitä, mikä heidän työnsä on. He saattoivat kokea omat ajatuksensa ristiriitaisiksi, mutta he tiesivät, että heillä oli vastuu yhteiskunnalle.”

Siitä tullaan nykyaikaan. Garlandin mielestä media on puolustuslinja ääriliikkeitä vastaan.

”Usein ajatellaan, että demokratian tehtävä on estää ääriliikkeet. Ei, se ei niitä estä. Median tärkein tehtävä ei ole selvitellä maan ongelmia, vaan paljastaa ja siten pysäyttää ääriliikkeet.”

Hän ei tarkoita journalismin puolueettomuuden hylkäämistä, päinvastoin. Garlandin mukaan journalismi on pulassa, koska se palvelee rahaa, koska uutismediat ovat kaupallisia ja yhä enemmän kiinni tuottotavoitteissa.

”Kun mainosraha ratkaisee, kerrotaan lukijoille sitä, mitä heidän ajatellaan haluavan kuulla, ja silloin vieraannutetaan toiset lukijat. Puolueettomuuden periaate heikkenee.”

Civil Warissa päähenkilöt tosiaan pyrkivät uutisen äärelle ja kuvaavat, mitä näkevät. Ideologiaa heillä ei ole, ja sekin on idealistinen ajatus. Mutta tämän teeman äärellä elokuva ei ole niin yksioikoinen kuin mihin tekijä ihanteitaan haastattelussa pelkistää.

Objektiivisuus ja ainakin tasapuolisuus ovat tavoitteita, mutta ne muuttuvat väkivallan ja julmuuden äärellä kyynisyydeksi.

Kun nuori Jessie haluaa pärjätä, hänen pitää astua pimeyteen. Maaseudulla hänelle tarjotaan mahdollisuutta saada ainutlaatuisia kuvia, mutta hänen läsnäolonsa taitaa aiheut­taa lisää väkivaltaa ja kärsimystä.

Katsojan Garland pakottaa todistajaksi. Hän ei tosiaan ole päähenkilöidenkään puolella. Kun vauhti kiihtyy ja adrenaliini iskee, on vastassa aina äkkipysähdys, jonka myötä on pakko miettiä, miksi tämä tuntui hyvältä.

”Elokuvani pyrkii olemaan ilmeeltään kuin vanhan koulukunnan journalismia, raportointia ilman puolueellisuutta. Mutta toki elokuva on minun ajatuksiani, se on fiktiota eikä totta.”

Vaikka amerikkalaisessa nykyelokuvassa on harvoin näin suoraa yhteiskunnallista ajankohtaisuutta, Civil Warilla on ainakin henkiset edeltäjänsä.

Yksi on ylitse muiden: Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. Ollaan matkal­la sodan kaaoksen ja julmuuksiin luhistuvan maan keskellä, määränpäänä lopullinen antisankariteko. Kohtaamiset ovat lähes surrealistisia. Päähenkilöiden ja heidän kollegoidensa huolettomuus tuntuu olevan ristiriidassa ympäröivän, peruttaamattoman väkivallan kanssa.

Kuten Coppolan elokuvassa, myös Civi­l Warissa soi popmusiikki. Kirjo on laaja hiphopista countryyn ja vaihtoehtorockiin. Popissa soi paitsi ajankuvaa, myös isoja mieli­kuvia, koko Amerikan ideaali.

De La Soulin jyräävä Say No Go on 35 vuotta vanhaa, kantaaottavuudessaankin jo nostalgista räppiä. Kun Garland sijoittaa sen ränsistyneessä urbaanissa miljööss­ä armottoma­n julmuuskuvaston rytmiksi, tuntuu kuin Amerikka olisi hajonnut.

Vertaus Coppolan klassikkoon sopii Garlandille.

”Rakenteellisesti on tietysti yhtäläisyyksiä. Ilmestyskirja. Nyt. on vene-elokuva ja tämä on tie-elokuva. On kohtaamisia, joista rakentuu tarina ja laajempi teesi.”

Coppolan elokuva tehtiin Filippiineillä Vietnamin sodan jo päätyttyä. Civil War taas on kuvattu jakautuneessa Amerikassa kesällä 2022.

”Meillä oli todella ahkera kuvausryhmä. Joukossa oli ihmisiä, joilla oli hyvin erilaiset poliittiset näkemykset kuin toisilla. Elokuvan parissa työskenteli erittäin kirjava joukko.”

Mutta heitä yhdisti huoli, Garland sanoo, ja hän on ylpeä siitä, mitä eri puoluekantoja edustavat työntekijät hankkeessa näkivät.

”Poliittisesta kannasta riippumatta he ymmärsivät tämän elokuvan idean ja tavoitteen. Sen, että kerron nykyajasta.”

”Kokemukseni on, että kun puhuu ihmiseltä ihmiselle, vuoropuhelu kiista-aiheistakin on aivan erilaista kuin se, mitä nykyään nähdään julkisessa keskustelussa saati sosiaalisessa mediassa. Etenkin oluen äärellä pitkän päivän päätteeksi kommunikointi on aivan helppoa.”

Civil War on riippumattoman amerikkalaisen elokuvan tämän hetken airueen A24:n suurin tuotanto. Yhtiö on tuottanut tai levittänyt muun muassa viime vuosien Oscar-voittajat ja -ehdokkaat The Zone of Interest, Everything Everywhere All at Once, Past Lives, The Whale ja Aftersun.

Elokuvan lopputeksteissä on suomalaisnimi, vastaava tuottaja Timo Argillander. Hänen ja Tanu-Matti Tuomisen perustama IPR.VC-rahasto on yksi A24:n keskeinen rahoittaja.

Tuntuu kuvaavalta, että A24 on nyt pannut todella paljon peliin elokuvaan, jota on vaikea pitää ainakaan viihteenä. Kyse ei ole vain siitä, että on vaalivuosi.

Toki voihan se olla sitäkin. Haastattelussa Garland kertoo elokuvan harhaisesta presidentistä enemmän kuin itse elokuva.

”Hän on fasisti. Hän tappaa amerikkalaisia. Hän on poistanut ne tukirakenteet, jotka mahdollistaisivat hänen toimintansa arvostelemisen. Ja siksi kaksi osavaltiota ovat yhdistäneet voimansa, koska hänen toimintansa on paljon suurempi ongelma kuin näiden osavaltioiden keskinäinen poliittinen erimielisyys.”

Näin tekijä vastaa myös kummasteluihin siitä, miksi Yhdysvaltoja vastaan ovat elokuvassa nousseet kapinaan juuri Kalifornia ja Texas, suurimmat mutta keskenään hyvin erilaiset osavaltiot.

”Voitko hahmottaa tällaisen tilanteen, jossa poliittiset erimielisyydet ovat niin suuri kiistakapula, että vallan annetaankin lipua fasistihallinnolle?”

Retorinen kysymys kiteyttää tuntoja tammikuun 6. päivän kapinan ja seuraavien presidentinvaalien välisessä Yhdysvalloissa, jossa kaksipuoluejärjestelmä on monien mielestä ajautunut umpikujaan.

”Tuota ajatusta ei sanota elokuvassa suoraan, mutta haluaisin, että tästä keskustellaan.”

Siksi Civil War voi olla vuoden tärkein elokuva. Se ei anna yksiselitteisiä vastauksia, mutta pakottaa kysymään myös ikäviä asioita.

Elokuvan päättyessä tuntuu, olisiko se sittenkin pitänyt jättää katsomatta. Ahdistavuus kourii poikkeuksellisen syvältä. Kyse ei ole elokuvasta vaan siitä, että sen maailma jatkuu lopputekstien päätyttyä joka puolella. Uutisissa, kansainvälisessä politiikassa, yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Väkivallan ja yhteiskuntasopimuksen romahtamisen uhassa on jotain niin käsinkosketeltavaa, että Civil War on paitsi fiktio, myös muistutus. Miten ihmeessä tähän on tultu? Miksi tämä pelottaa?

Dystopia on jo täällä.