Hakkaako turvamies presidentin halot?
Presidenttien entinen henkivartija Antti Vanhatalo kertoo, millainen työ on suojella valtionjohtoa.
8
MIN
Talvella joka aamu kello seitsemän turvamies voiteli autotallissa presidentin suksia. Jos keli muuttui päivän aikana, sukset voideltiin uudestaan, joskus kolmekin kertaa päivässä. Se oli jatkuvaa päivystämistä.
Urho Kekkonen hiihti aina kun mahdollista mutta ei koskaan ilmoittanut siitä etukäteen. Hovimestari vain soitti ja totesi, että nyt hän lähti. Silloin turvamiehen oli oltava pihassa reppu selässä ja sukset valmiina.
Eikä Kekkosen kanssa hiihdelty rauhallisesti. Hän oli kilpailuhenkinen mies, jolla ei ollut tapana odotella muita. Hänen tahtinsa oli armoton. Ensimmäinen lenkki presidentin perässä järkytti turvamiestä niin, että tämä muisti sen vielä yli viisikymmentä vuotta myöhemmin.
Antti Vanhatalo haastatteli Taisto Kitulaa joulukuussa 2016. Hän oli alkanut taltioida eläkkeelle jääneiden turvamiesten kokemuksia. He olivat Vanhatalolle tuttuja miehiä. Hän oli itse työskennellyt presidentin turvamiehenä yli kaksikymmentä vuotta, ja ammattikunnan historia oli alkanut kiinnostaa.
Monia Kekkosen henkivartijoita oli yhä elossa. Kitula kertoi Vanhatalolle, ettei ollut jaksanut ensimmäisen hiihtolenkkinsä jälkeen ylös portaita. Kun hän oli puhunut kokemuksestaan esimiehelleen, kapteeni Hirvoselle, tämä oli vain hymähtänyt ja todennut, että oli kokenut itse täsmälleen saman. Hetken Kitula oli miettinyt työpaikan vaihtamista. Toinen Kekkosen turvamies kertoi juoksulenkeistä, joilla käytiin, kun ei ollut hiihtokelejä.
”Pääovi aukesi, ja sun piti juosta turvan tiloista perään niin, ettei jää kyydistä ja ehtii saavuttaa presidentin Tamminiemen alueella,” turvamies kertoi.
Vanhatalo keräsi aineistoa lähes kymmenen vuoden ajan työnsä ohessa. Presidentin turvamiesten historiaa ei ollut selvitetty järjestelmällisesti koskaan aiemmin. Jonkun se oli tehtävä, hän ajatteli.
Hän teki haastatteluja ja istui Kansallisarkistossa. Pöly leijaili sata vuotta vanhoista asiakirjoista. Ensimmäiset oli kirjoitettu käsin. Tänä syksynä julkaistiin kirja. Sen nimi on Henkivartijat, ja siinä käydään läpi ammattikunnan satavuotinen historia.
Vanhatalo oli 25-vuotias, kun hänestä tuli presidentin turvamies. Hän oli poliisi, kuten turvamiehet aina. Hän oli työskennellyt Helsingin poliisilaitoksen erikoisyksikössä Karhussa. Tätä ei tosin tiennyt edes tyttöystävä. Työ Karhussa oli niin salaista, ettei sitä saanut kertoa kenellekään.
Siihen aikaan presidentin turvallisuusvartiostoon ei voinut hakea töihin. Kiinnostuneeksi ilmoittautuminen saattoi jopa vähentää mahdollisuuksia. Uusia poliiseja palkattiin vain hyvin harvoin ja harkiten, ja heidät rekrytoitiin kutsuperiaatteella.
Vanhatalolle pidettiin yksi työhaastattelu. Yksikön johto, ylikomisario ja komisario, haastattelivat häntä Presidentinlinnassa, ja se oli siinä. Syyskuussa 1993 hän aloitti.
Presidentti Mauno Koivisto oli tarkan markan mies, eikä tällä ollut virkakautta paljon jäljellä. Hän ei olisi halunnut henkilökuntaan enää uusia ihmisiä.
Uusi turvamies kuitenkin tarvittiin. Ensimmäisen kuukauden ajan Vanhatalon piti siis piileskellä presidenttiä.
Hän perehtyi työhön, seurasi kokeneita kollegoja taustalla ja tutustui paikkoihin.
Kultaranta ja vasta valmistunut Mäntyniemi olivat jotain aivan muuta kuin Pasilan poliisitalo, jonka kellarin pukuhuoneissa oli peltiset pukukaapit ja haisevia moottoripyöräpoliisin varusteita; Mäntyniemen pukuhuoneessa tuoksui tuore leppä.
Yhtenä päivänä Vanhatalo sitten esiteltiin presidentti Koivistolle. He tapasivat Presidentinlinnan sisäpihan puoleisella ovella. Presidentti oli lähdössä lentopallopeliin.
Mäntyniemen keittiössä syödään puurot ja juodaan aamukahvit. Siitä alkaa turvamiehen työpäivä. Vuoro voi kuitenkin päättyä aivan toisella puolella maailmaa, vaikka vielä aamulla olisi luullut palaavansa kotiin. Turvamies on siellä, missä presidenttikin. Alkuun se voi tulla melkoisena järkytyksenä.
Antti Vanhatalo on palvellut viittä presidenttiä ja nähnyt neljän aloittavan virassa. Hän on nähnyt alkuhuuman ja ”aviokriisin.”
Heti vaalien jälkeen tapahtuu kerralla paljon. Samaan aikaan turvamiesten kanssa aloittavat adjutantit, avustajat ja muut, koko presidentin kanslian henkilökunta.
”Mutta kun arki laskeutuu, hän huomaa, että turvamiehet ovat paikalla oikeasti koko ajan. Vapaa-ajallakin joka paikassa. Siinä vaiheessa tulee vähän kriisi.”
”Mutta niistä päästään aina yli.”
Vanhatalo vertaa suhdetta pakkoavioliittoon, johon tasavallan presidentti on enemmän pakotettu kuin turvamies. Turvamiehet tekevät vuorotyötä ja pitävät lomia, mutta presidentti on presidentti koko ajan. Hän ei voi kieltäytyä turvatoimista. Niiden järjestäminen on lakisääteinen velvollisuus.
Jatkuva läsnäolo voi aiheuttaa stressiä, joka näkyy ”erilaisena käyttäytymisenä”.
”Kyllä hän saattaa sanoakin, että voitteko olla vähän kauempana. Siihen pyritään sitten. Turvallisuuden ammattilaiset osaavat lukea ihmisiä ja tilanteita hyvin.”
Kaksi poikkeusta Vanhatalon uran aikana ovat olleet presidentit Martti Ahtisaari ja Alexander Stubb. Heillä oli ollut turvamiehiä jo aiemmin, Ahtisaarella YK:ssa ja Stubbilla pääministerinä.
”Heille se ei ollut mikään uusi juttu, vaan itsestäänselvyys ja hyvin helppoakin.”
Vanhatalo muistaa, kun oli ensimmäistä kertaa kahdestaan tasavallan presidentin kanssa. Hän saattoi Mauno Koivistoa lounaalle.
”Kyllä se oli outoa, hyvin outoa.”
”Hän oli tietenkin presidentti ja vanhempi mies ja sodan käynyt. Se oli outo tilanne nuorelle miehelle.”
Ei siinä juuri juteltu. Keskustelun avaamiseen oli niin korkea kynnys, ettei Vanhatalo kehdannut edes huomauttaa, että presidentti oli menossa väärään paikkaan. Koivisto käveli kohti Palacea, vaikka tapaaminen oli KOP:n pääkonttorilla.
Myöhemmin Vanhatalo vietti paljonkin aikaa Koiviston kanssa, usein tämän kesäpaikassa Inkoon Tähtelässä.
Hän työskenteli yli kolmekymmentä vuotta turvamiehenä ja turvamiesten esimiehenä. Silti presidentin lähellä olemiseen ei koskaan tottunut.
”Ei siihen voi tottua. Siinä on pieni jännite koko ajan.”
Presidentti ei toista itseään, vaan odottaa, että häntä kuunnellaan. Jos hän kysyy jotakin, vastaus ei voi olla mitä tahansa.
Siksi turvamiehen täytyy tietää, mikä liputuspäivä on, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu. Hänen on syytä myös tuntea virkamiesjohto, ministerit ja ulkomaiden johtajat. On osattava kieliä – Vanhatalo opiskeli presidentin kanslian kustantamalla kielikurssilla ranskaa.
Ja on varauduttava siihen, että presidentti tahtoo jutella. Tai osattava tunnistaa, milloin on syytä olla hiljaa.
Vanhatalo on laskenut kirjassaan tehtävät, joissa turvamiehet ovat toimineet varsinaisen työnsä ohella. Se on pitkä lista. Puutarhuri, metsuri, remonttimies, veneenkuljettaja, traktorinkuljettaja, kokki, tiskaaja, baarimestari… Jopa joulupukki ja poro.
Vielä Koiviston aikana oli itsestään selvää, että turvamiehet osallistuivat Tähtelässä kaikkiin pihatöihin – paitsi lumitöihin, ne tuli jättää presidentille. Se oli hänen luntaan.
Myöhemmin askareisiin osallistuminen alkoi jakaa turvamiesten mielipiteitä. Osa ajatteli, ettei heidän kuulunut hakata presidentin halkoja ja kunnostaa kesämökkejä.
Vanhatalon mielestä oli kuitenkin hyvä, että turvamiehet tekivät sitä mitä presidenttikin. Siinä pysyi päämiehen lähellä, saattoi olla jopa hyödyksi, ja samalla tultiin tutuiksi.
Martti Ahtisaaren kanssa matkusteltiin valtavasti, ja pelattiin golfia: suurin osa turvamiehistä hankki green cardin.
Ylikonstaapeli Björkbom taas päätyi istumaan taideleirillä presidentti Tarja Halosen muotokuvamallina.
Sauli Niinistö rullaluisteli, ulkoili koiran kanssa ja piti melomisesta.
Stubb urheilee paljon, se tiedetään hyvin. Vanhatalolta on kysytty monesti, miten turvamiehet pysyvät perässä lenkeillä.
”Siinä on mielikuvitus rajana”, hän sanoo. ”On olemassa polkupyörät ja mopot ja skuutit ja kaikki.”
Presidenttien harrastukset ja vapaa-aika toistuvat turvamiesten tarinoissa yksinkertaisesta syystä, Vanhatalo sanoo.
”Kun presidentti on tapaamisessa tai kokouksessa, turvamies odottelee jossain. Mutta kun presidentillä on vapaa-aikaa, turvamiehellä on oikeasti töitä. Silloin ollaan kunnolla mukana.”
Turvamiehen työ on hyvin poikkeuksellinen. Se ei ole mikään tavallinen poliisiyksikkö eikä muistuta mitään muuta poliisin tehtävää, Vanhatalo sanoo.
Turvamiesten, kuten kaikkien presidentin kansliassa työskentelevien, tärkein ja ainoa tehtävä on palvella tasavallan presidenttiä. Suojella tämän turvallisuutta, etua ja koko instituution mainetta.
Tätä Helsingin poliisissa ei Vanhatalon mukaan oikein ymmärretty. Historiallisesti turvamiehet olivat olleet erityinen yksikkö liikkuvassa poliisissa, mutta se oli lakkautettu vuonna 2014 ja vartiosto oli siirretty osaksi paikallispoliisia.
Vähitellen poliisilaitos alkoi kiristää otettaan, soveltaa omaa johtamiskulttuuriaan turvallisuusvartiostoon.
Kun presidentti Stubb kutsui turvamiehiä perheekseen, poliisilaitoksen ylikomisarion mielestä juuri ”perhe” oli ongelma. Hänestä presidenttiä palvelleet poliisit eivät ymmärtäneet, mihin organisaatioon kuuluivat.
Enää ei riittänyt, että noudatti lakeja ja ohjeita, oli lojaali presidentille ja teki työnsä hyvin. Laitos olisi halunnut määrätä turvamiehille lisätehtäviä, jotka eivät liittyneet presidenttiin. Heidän olisi pitänyt raportoida Pasilaan, jossa ei tunnettu presidentin asioita.
”Poliisilla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millaisten asioiden kanssa presidentin kansliassa painitaan. Ne saattavat hyvinkin olla presidentin yksityisyyteen liittyviä asioita, ja niitä olisi pitänyt kysyä Pasilan johtokeskuksesta. Täysin absurdia”, Vanhatalo sanoo.
Hänen mielestään autoritaarinen tyyli ei sopinut hänen yksikköönsä, ja soti hänen arvojaan vastaan. Muutokset eivät vaikuttaneet turvamiesten päivittäiseen työhön, mutta Vanhatalo oli komisario, heidän esimiehensä.
”Se on valtapeliä. Me johtajat olimme pahassa välikädessä.”
Vuonna 2025 hän irtisanoutui.
Läheisin presidentti Vanhatalolle oli Martti Ahtisaari.
”Kyllä minä olen Ahtisaaren mies. Se johtuu siitä, että olin hänen palveluksessaan neljä vuotta, kun hän oli eläkeläispresidentti”, hän sanoo.
Ahtisaari teki kautensa jälkeen vielä kokonaisen uran kansainvälisissä tehtävissä. Noina vuosina Vanhatalo työskenteli hänelle. Oli mukanaan Wienissä, kun Ahtisaari neuvotteli rauhaa Kosovoon. Ja Norjassa, kun Ahtisaarelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto.
Se on yksi mieleenpainuvimmista matkoista.
”Se oli hienoa. Siellä ei montaa suomalaista ollut.”
Antti Vanhatalon kirjan Henkivartijat on kustantanut Otava. SK:n kustantaja Otavamedia on osa Otava-konsernia.