Miltä tuntui luopua passista?
Tamperelaisen kirjailijan Dess Terentjevan uusi romaani kertoo venäläisyyden häpeästä ja pelosta. Passista eroon pääsystä tuli hänelle kafkamainen prosessi.
8
MIN
Kirjailija Dess Terentjeva muistaa hetken, jolloin hän käveli viimeisen kerran ulos Venäjän konsulaatista.
Ulos kuljettiin kahden portin kautta. Kun ensimmäinen portti oli sulkeutunut ja toinen portti avautui hitaasti, hän odotti lyhyen ajan niiden välissä.
Kuin häkissä, kävi mielessä. Vielä yksi irrationaalinen pelon välähdys.
Kun häkki avautui, kehoon levisi helpotus. Piti soittaa heti ystävälle, ostaa herkkuja, juhlistaa vapautta.
Hän oli saanut lomakkeen jätettyä. Kaiken absurdin byrokraattisen sekoilun jälkeen hän oli pääsemässä eroon Venäjän kansalaisuudesta.
Se oli vaatinut parin vuoden aikana kahdeksan matkaa kotikaupungista Tampereelta Helsinkiin Venäjän konsulaattiin ja vajaat tuhat euroa käännöksiin, junalippuihin ja muihin kuluihin.
Enää piti odottaa, meneekö hakemus läpi.
Terentjevan uudessa romaanissa Suuri koira juoksee ja päätön kukko lentää päähenkilö Marusja Korhonen, omaa sukuaan Terentyeva, käy läpi varsin samanlaista piinaa.
Marusja olisi halunnut kirjoittaa: Aion luovuttaa passini, koska siitä huolimatta, että olen ollut yli kaksikymmentä vuotta poissa, olette silti aivojeni ja selkärankani perukoilla. Koska niin helposti te saatte minut pelkäämään. Koska en edes tiedä, ketkä ovat nämä te, ja kuulunko minäkin heihin.
Marusjakin luopuu kansalaisuudesta Venäjän hyökkäyssodan myötä, diktatuuria kohtaan kokemansa häpeän ja vihan, mutta ehkä eniten pelon vuoksi.
Kuten Marusjalla, myös Terentjevalla diktatuurin pelko on kuin geeneissä. Terentjeva ei ole kokenut Neuvostoliiton aikaa. Hän on elänyt Suomessa valtaosan elämästään. Venäjän hyökkäys Ukrainaan sai hänet ymmärtämään, kuinka kasvoton koneisto silti piti häntä otteessaan.
”Konsulaattikäynneillä mielessäni oli irrationaalinen pelko, että mitä jos minut vain viedään rajan yli. Konsulaatin aluehan on virallisesti kyseisen maan aluetta.”
Terentjeva ei usko, että hän olisi ollut oikeassa vaarassa.
Ei hän toki hallinnon suosiossakaan ole: hän kirjoittaa sateenkaarikirjallisuutta ja kritisoi Venäjän hallintoa.
”Lopulta sitä pelottelee itse itsensä: pelkään asiaa x, mikä on järjetöntä – mutta entä jos ei olekaan?”
Uuden romaanin oli tarkoitus käsitellä seksuaalivähemmistöjen lähihistoriaa Venäjällä. Sitä se käsittelee yhä. Venäjän hyökkäyssodan alettua Terentjeva kuitenkin yhdisti jo kirjoitettuun nykyhetken tarinalinjan, autofiktiolla leikittelevän passista luopumisen farssin.
Venäjän passista luopujia on viime vuosina ollut enemmänkin. Moni tuskailee prosessin hinnan, keston ja muuttuvien asiakirjavaatimusten vuoksi, kuten esimerkiksi Yleisradio on uutisoinut.
Niin romaanihenkilön kuin Terentjevan prosessissa ongelmaksi muodostui avioliitto naisen kanssa. Hakemukseen vaadittiin virallinen asiakirja siviilisäädystä, mutta Venäjällä naisten välistä avioliittoa ei ole olemassa, joten asiakirja ei kelvannut.
”En halunnut kirjoittaa autofiktiota, mutta omasta prosessistani tuli niin erityinen avioliittoni takia, että halusin kuvata konkreettiset käänteet kuten ne tapahtuivat.”
Miten kansalaisuudesta luopuminen vaikuttaa identiteettiin? Ei mitenkään, Terentjeva sanoo.
”Kun sain lapsena Suomen passin, ei minussa silloinkaan muuttunut mikään.”
Ensisijainen tragedia on ukrainalaisten kohtalo, ei venäläisen kokema häpeä tai identiteettipohdinnat, hän toteaa.
”Mutta jos valtio alkaa tehdä toiselle kansalle jotain hirveää, sivuvaikutuksena se heijastuu myös omaan kansaan.”
Heti alusta hänelle tehtiin selväksi, että hän ei kuulu tänne.
Petroskoissa kasvanut Terentjeva muutti äitinsä kanssa Suomeen vuonna 2001. Hän lähti uuteen kokemukseen uteliaana. Se olikin kauheaa.
He asuivat rajan lähellä pienellä paikkakunnalla. Häntä kiusattiin koulussa ja koulun ulkopuolella. Aikuisiltakin tuli kielteisiä reaktioita.
Terentjeva alkoi ylisuorittaa integroitumista. Hän peitti venäläisyytensä, puhui jopa kotona äidille suomea. Hän haaveili, kuinka isona vaihtaa sukunimensä. Nyt hänellä on suomalainen sukunimi avioliiton myötä, mutta kirjailijanimenä yhä venäläinen nimi.
”Joskus puhutaan, että maahanmuuttajat eivät päästä tarpeeksi irti lähtömaasta ja kiinnity asuinmaahan. Mutta integroitumisenkin voi vetää yli.”
Terentjevalle se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän on kadottanut venäjän kielen. Passiivinen kielitaito hänellä on, mutta spontaani aikuisten keskustelu ei onnistu.
Kirjallisuus ja tanssi olivat hänelle tärkeitä jo lapsena. Samoin kauhuelokuvat.
”Kiinnostuin kauhuelokuvista todella liian aikaisin. Mietin, oliko se stressin poistoa, että katsoo jotain toista kauhistuttavaa asiaa eikä tarvitse miettiä itseään.”
Lapsuuden Venäjältä Terentjevalla on hyviä muistoja. Erityisen tärkeä ihminen hänelle oli mummo, joka rakasti kirjallisuutta ja oli humanistisella tavalla ylpeä venäläisestä kulttuurista, ilman imperialistista harhaa.
Kirjailijan työ ei ollut Terentjevalle unelma vaan suunnitelma. Ajatus kehkeytyi lukioiässä, sen jälkeen kun hän oli hylännyt haaveet rocktähden tai ammattitanssijan urasta.
”Draivi oli niin kova, että ajattelin vain, että tämä tapahtuu. Ei minua kiinnostanut kuulla, että se on niin vaikeaa ja harvinaista. Tiesin, että kyllä niitä kirjailijoita on ja joku aina onnistuu.”
Terentjeva opiskeli Jyväskylän yliopistossa kirjallisuutta, koska ajatteli, ettei siitä haittaakaan ole.
Esikoisromaaninsa nimeltä Neonkaupunki ja siitä kasvaneen trilogian hän kirjoitti yhdessä Susanna Hynysen kanssa. Kirjat ovat jengisotia, slaavilaista mytologiaa ja 1980-luvun populaarikulttuuria yhdistävää fantasiaa, henkilöhahmot suomenvenäläisiä.
”Olin aiemmin ajatellut, että minä en maahanmuuttoaiheista kirjoita. Olin saanut jättää sen taakse ja ajattelin, että se on niin tylsää. Mutta en päässytkään aiheesta eroon.”
Terentjeva tunnetaan parhaiten nuortenkirjoistaan, queer-henkilöhahmoja kuvaavista säeromaaneistaan. Hän voitti vuonna 2021 WSOY:n Taajuus Z -kirjoituskilpailun Ihana-romaanillaan, joka pääsi lasten- ja nuortenkirjojen Finlandia- ehdokkaaksikin.
Valoisa, hyväntuulinen romaani panseksuaalisesta Liljasta on hyvin erilainen kuin kasarirockista ja kauhusta ammentava fantasiasarja.
Terentjeva sanoo, että nuorille ja aikuisille kirjoittamisessa ei ole suurta eroa. Kielen ja muodon tasolla nuortenkirja ei usein ole millään tavoin yksinkertaisempi.
”Nuorille kirjoittaessa on kuitenkin hyvä jättää jokin toivonpilkahdus. Kasvavaa sukupolvea ei tarvitse erikseen masentaa.”
Uutta romaania varten Terentjeva perehtyi Neuvostoliiton vaiettuun queer-historiaan. Kirjoittaessaan kahden opiskelijatytön katkeransuloisesta rakkaudesta 1980-luvun lopun Petroskoissa hän ammensi esimerkiksi Francesca Stellan tutkimuksesta, joka käsitteli naisten keskinäisiä suhteita Neuvostoliiton aikana.
Samalla Terentjeva pystyi sijoittamaan itsensä historian jatkumoon uudella tavalla.
”Ymmärsin, että sieltähän minäkin olen. Tämä on minun historiaani.”
Kun hän teini-iässä toi tyttöystävänsä näytille, kotona ei erityisesti riemuittu, jos ei paheksuttukaan.
”Reaktio oli enemmänkin sellainen, että oletko nyt ihan varma. Aika näytti sitten, että eivät aikuiset mahda tälle mitään.”
Terentjeva on halunnut romaaneillaan antaa nuorille sellaista iloa ja tukea, jota hän itse ei saanut. Nykyään queer-hahmoja on kirjallisuudessa valtavasti verrattuna aiempaan.
Aiemmin tarinat olivat usein traagisia. Nyt valtavirtaa on onnellinen hahmo, josta on helppo pitää.
Terentjeva näkee, että osa lukijoista kaipaa jo vaihtelua. Ulkomaisessa kirjallisuudessa näkyy myös rosoisempia sateenkaarihahmoja: ”luuseripäähenkilöitä” tai moraalisesti ristiriitaisia hahmoja.
Terentjeva toimii kokemuslukijana. Se tarkoittaa, että hän lukee ja kommentoi toisten kirjailijoiden tekstejä, jotka kertovat seksuaalivähemmistöihin kuuluvista hahmoista.
Samanlaista työtä tekee sensitiivisyyslukija. Joitakin ihmisiä nämä epäilyttävät. Heidän mielikuvissaan kokemuslukija yliviivaa punakynän kanssa epäkorrekteja ilmaisuja ja sensuroi kirjailijaa.
Näin ei ole. Kirjailijat toivovat apua, jotta välttävät kirjoittamasta tietämättään stereotyyppisesti tai epäuskottavasti. Kirjailija päättää itse, mitä ehdotuksia ottaa huomioon.
Kokemuslukija ei niinkään etsi ”virheitä” vaan auttaa kirjailijaa kehittämään tekstiään.
”Joskus olemme esimerkiksi miettineet kirjailijan kanssa, mitä haukkumasanaa tarinassa voisi käyttää, jotta tilanne tuntuisi henkilöhahmosta mahdollisimman hirveältä.”
Terentjeva vertaa kokemuslukijan työtään mihin tahansa muuhun kirjailijoiden käyttämään asiantuntija-apuun. Hän itse on esimerkiksi käyttänyt yhtenä koelukijanaan kirurgia.
Kun fantasiasarjassa lensi veri, kirurgilta saattoi kysyä, mitä ihmiskeholle voi missäkin taistelun käänteissä uskottavasti tapahtua.
Kokemuslukijana Terentjeva muistuttaa: Et voi ikinä kirjoittaa niin, että se on kaikkien mielestä loistava juttu. Valitset, miten kirjoitat, perustelet sen itsellesi, mutta et voi kontrolloida tulkintaa.
”Jos julkaisee kirjan, pitää, anteeksi vain, kestää se, että kuka tahansa voi sanoa siitä mitä tahansa. Kirjoja saa ja pitää saada kritisoida, eikä siltä voi suojella itseään eikä muita.”
Keho muistaa asioita, joita pää ei muista.
Terentjeva palasi lapsuuden balettiharrastukseen uutta romaania kirjoittaessaan. Tutun liikekielen avulla hän pääsi kiinni varhaisiin kokemuksiin.
”Vaikka tunnilla puhutaan suomea ja kroppa on ihan eri, kun ei ole enää kuusivuotias, silti baletissa on jotain, mikä heittää menneisyyteen.”
Terentjeva on harrastanut eri tanssilajeja koko ikänsä, esimerkiksi katutanssia ja jazztanssia.
”Baletin äärimmäinen kurinalaisuus on harrastuksessa tosi tyydyttävää ja jopa meditatiivista. Mutta elämän periaatteena se ei ole hyvä, että on vain yksi oikea tapa tehdä.”
Tanssi auttaa kirjailijaa jopa henkilöhahmon luomisessa. Terentjeva on ideoinut itselleen huvin vuoksi koreografioita.
Kun hän kehitteli Marusjan hahmoa, hän mietti tälle eri suosikkibiisejä kuin mistä hän itse pitää. Hän mietti myös liikekielen, joka on erilaista kuin hänen omansa.
Tämä auttoi erottamaan Marusjan tunne-elämän hänen omastaan, luomaan romaanihenkilön, joka ei ole hän itse, vaikka kokee samoja asioita.
”Olin aluksi ihan hukassa, miten itsestä voi tehdä hahmon ja miten etäännyttäminen tapahtuu. Kun sain kiinni päähenkilön tanssiliikekielestä, sain kiinni tästä hahmosta.”