Mekaanisen kellon koneisto.

Maalla, merellä, avaruudessa

Mitä kello on? No vaikka mitä.

Mekaanisen kellon koneisto. © Jarmo Wright
Kotimaa 22.12.2017 06:00
Teksti Vappu Kaarenoja Kuvat Jarmo Wright

Centurionin purjeet olivat vahingoittuneet myrskyssä. Juomavesi oli vähissä.

Britannian laivaston alus seilasi Tyynellämerellä keväällä 1741. Ainoa toivo oli Juan Fernándezin saari. Siellä olisi miehistölle vettä ja syötävää.

Paratiisisaari on 3 750 kilometriä päiväntasaajan eteläpuolella, reilut 700 kilometriä Chilen rannikolta länteen: 33 astetta eteläistä leveyttä, 78 astetta läntistä pituutta. Sinne kapteeni George Anson suuntasi.

Centurion saapui oikealle leveyspiirille 24. toukokuuta. Laivan sijainti pohjois-eteläsuunnassa oli helppo selvittää katsomalla taivaalle: 33. leveyspiirillä aurinko kipuaa toukokuussa 35 astetta taivaanrannan yläpuolelle.

Mutta pituuspiiriä ei näe taivaalta. Kaikkialla 33. leveysasteen varrella aurinko nousee samaan kulmaan.

Anson ei voinut kuin arvata: länteen vai itään? Hän lähti länteen. Purjehti neljä päivää. Ei vilaustakaan paratiisisaarista.

Taisi tulla valittua väärin.

Kapteeni teki täyskäännöksen itään. Taas purjehdittiin. Joka päivä kuudesta kymmeneen miestä kuoli keripukkiin.

Vihdoin miehistö näki maata idässä, mutta se ei ollut Juan Fernández. Se oli Chilen vuoristoinen rannikko, joka oli espanjalaisten hallussa, mahdoton rantautua.

Todennäköisesti Centurion oli ollut aikaisemmin vain muutaman tunnin matkan päässä saaresta.

Ei auttanut kuin palata.

Kun laiva rantautui Juan Fernándezille 9. kesäkuuta, puolet miehistöstä oli kuollut.

 

Pituuspiiripulman ratkaisemiseksi Euroopan merimahdit olivat järjestäneet kilpailuja 1500-luvulta lähtien. Portugalissa, Hollannissa, Espanjassa ja Italian kaupunkivaltioissa oli tarjolla palkkio sille, joka keksisi tavan selvittää pituuspiiri merellä. Britannia lupasi eniten: 20 000 puntaa, nykyrahassa useita miljoonia.

Vuonna 1759 palkintolautakunnan eteen tuli puuseppä John Harrison. Hän kertoi rakentaneensa tarkan kellon. Merimiesten pitäisi vain säätää kello Lontoon aikaan ja nostaa purjeet. Laivalla he voisivat selvittää sijaintinsa aikaeron avulla.

Palkintolautakunnan tiedemiehet tunsivat kyllä periaatteen: Maapallo tekee vuorokaudessa 360 asteen pyörähdyksen, 15 astetta tunnissa. Jos laivalla keskipäivä koittaa tunnin aikaisemmin kuin Lontoossa, alus on edennyt 15 pituusastetta itään.

Mutta lautakuntaa epäilytti. Ei kelloa voisi ottaa laivalle. Aaltojen keinunta sekä ilmankosteuden ja lämpötilan vaihtelut sekoittivat parhaidenkin kelloseppien luomukset.

Jopa kuivalla maalla monet taskukellot jätättivät viisitoista minuuttia päivässä. Vartti päivässä kertautuu kuukauden merimatkan aikana seitsemäksi tunniksi. Seitsemän kertaa 15 astetta tarkoittaa yli sadan pituusasteen heittoa. Kilometreissä tuhansia.

Hyödytöntä, kuten palkintolautakunnan asiantuntijana ollut Isaac Newton oli todennut. Jotta kellosta olisi merellä apua, se saisi erehtyä korkeintaan kolme sekuntia päivässä.

Harrisonin kello vietiin testipurjehdukselle Lontoosta Jamaikalle. Se piti aikaa.

Tuuria tai huijausta, palkintolautakunta epäili ja vaati uutta testimatkaa. Taas kello toimi, mutta lautakunta ei halunnut palkita puuseppää. Tuskin Harrison voisi rakentaa toista samanlaista laitetta. Ei yksi kello todista mitään.

Kellomuseossa Espoossa on muotokuva Harrisonista. Vakavailmeinen peruukkipää on kuvattu istumassa työpöydän ääressä. Käsi lepää pöydällä, kämmen avoinna kellon vieressä.

Harrison odotti rahoja 14 vuotta. Lopulta kuningas Yrjö III määräsi, että maksettava on.

 

Kellomuseon kokoelmassa on yksi matkapuhelin. Vuoden 1997 uutuus oli Nokia 6110, jonka näytössä oli kello.

Kun vuosituhat vaihtui, noin yhdeksällä kymmenestä suomalaisesta oli kännykkä.

”Ajateltiin, että rannekelloa ei enää tarvita”, museon amanuenssi Laura Kokki sanoo.

Mutta nyt kelloa halutaan taas pitää.

”On kellobuumi.”

Kännykät ovat muuttuneet 20 vuodessa.

”Älypuhelinta ei ehkä haluta joka tilanteessa kaivaa laukun pohjalta.”

Elokuussa räppiduo JVG julkaisi kappaleen Kruunu tikittää.

”Hommaa jo se kultanen kruunu / ja vie kaniin toi digitaaliruutu.”

Kruunu on Rolexin logo.

Vielä kolme, neljä vuotta sitten kello- ja kultasepänliike Westerbackin lippulaivamyymälästä Helsingistä ostettiin enemmän koruja kuin kelloja. Nyt on toisinpäin.

Kännykkä korvasi rannekellon vain hetkeksi. Nyt kelloa halutaan taas pitää.

Blancpain oli ensimmäisiä kellovalmistajia, jonka kellon kanssa pystyi menemään meren alle.

Elokuvassaan Hiljainen maailma Jacques Cousteau sukeltaa ranteessaan sveitsiläisvalmistajan Fifty Fathoms -kello. Blancpain oli suunnitellut sen ranskalaisille taistelusukeltajille.

Joonas Kokko halusi sellaisen. Hän oli päättänyt, että kun tietyt tavoitteet töissä täyttyisivät, hän hankkisi sen. Viime syksynä niin kävi.

”Ajattelin, että tää on mun keeper.”

Keeper on kello, josta ei koskaan luovuta. Ei ”flipata” eli myydä eteenpäin

”Siitä käydään keskustelua, että etsiikö kaikki kelloharrastajat sydämessään omaa keeperiään. Ajattelin, että tämä on nyt se.”

Sitten Suomeen tuli melkein samanlainen Fifty Fathoms Bathyscaphe harvinaisella keraamisella kuorella. Niitä ehdittiin valmistaa vain 40, ennen kuin Blancpain lopetti mallin valmistamisen.

Se oli keeper. Toinen Blancpain meni kaverille.

Kokko on 31-vuotias, ammatiltaan konsultti. Hän harrastaa kelloja.

Syksyllä 2013 Kokko perusti Facebookiin Kelloharrastajat-ryhmän.

”Ajattelin, että jos 300 ihmistä liittyy, se on hyvä.”

Nyt jäseniä on vähän päälle 14 000.

Ennen Facebook-ryhmää kelloista keskusteltiin Muro BBS -nettifoorumilla. Ihmiset kertoilivat, mitä olivat hankkineet: ”Käyttötarkoitus on olla jokapäiväinen beatteri, jota voi huoletta viedä mihin tahansa.”

Beatteri eli kello, joka saa kolhiintua.

Aluksi osa ”murolaisista” empi Facebook-ryhmään liittymistä. Keskustelupalstalla käytettiin nimimerkkiä, mutta Facebookissa piti tunnustautua kelloihmiseksi omalla nimellä ja kuvalla.

”Ujosteltiin. Ajateltiin, että ulkoapäin katsotaan pahalla, että se on turhamaisuutta ja materialistista”, Kokko sanoo.

Pelättiin jupiksi leimautumista.

Ohhoh! Arhinmäellä tuhansien eurojen rannekello.

Obamalla oli presidenttiaikoina satasen kello. Nyt yli kymppitonnin Rolex.

Kolme vuotta sitten iltapäivälehdet kirjoittivat Paavo Arhinmäen ”kohukellosta”. Vasemmistoliiton silloinen puheenjohtaja käytti 3 500 euron Tag Heuer Carreraa.

Ei saa olla liian kallis kello.

Bill Clinton käytti Yhdysvaltain presidenttinä olleessaan muutaman kympin Timexia, vaikka hänellä on arvokas kellokokoelma. Kauden päätyttyä ranteeseen ilmestyi muutaman kymppitonnin A. Lange & Sohne.

Sama juttu Barack Obamalla. Presidenttiaikoina satasten kello, sitten yli kymppitonnin Rolex Cellini.

Joonas Kokko vertaa kelloharrastusta design- tai taidekiinnostukseen.

”Hyvin kaukana luksusvouhottamisesta.”

Eihän puhuta ökytauluistakaan.

”Kelloissa on niin monta ulottuvuutta. Joitain kiinnostaa se, että se toimii tosi hyvin. Ne on usein kiinnostuneita koneistosta.”

”Sitten käsityö, muotoilu, historia. Mitä se kello kertoo, minkä takia juuri se kello on hankittu.”

”Useimpiin suosittuihin kellomalleihin liittyy jokin stoori.”

Niin kuin ”kuukelloon”.

”Jotkut hurahtaa siihen tarinaan.”

Omega Speedmaster Professional eli kuukello.

Omega Speedmaster Professional eli kuukello. © Jarmo Wright

Neil Armstongilla ja Buzz Aldrinilla oli ensimmäisellä kuulennolla Omegan valmistamat Speedmaster Professional -kellot.

Sellaiset oli myös Apollo 13 -astronauteilla, jotka ottivat avaruudesta yhteyden maahan: ”Houston, we’ve had a problem.”

Apollo 13 -aluksen happitankki oli räjähtänyt. James Lovell, John Swigert ja Fred Haise ahtautuivat kuumoduuliin.

Piti tehdä hätäpoistuminen Maahan. Mutta kuumoduulia ei ollut tarkoitettu siihen vaan kulkuvälineeksi avaruusaluksesta Kuuhun. Se oli mitoitettu pitämään kaksi ihmistä elossa kaksi päivää.

Heitä oli kolme. Matka Maahan kestäisi neljä päivää.

Virran säästämiseksi astronautit sammuttivat ylimääräiset sähkölaitteet. Lämmitys pois, moduulin kello pois päältä.

Miehet kapselissa syöksyivät vapaapudotuksessa kohti Maata.

Alus lähestyi kotiplaneettaa väärässä kulmassa. Jos moduulin asentoa ei korjaisi, se kimpoaisi ilmakehästä takaisin avaruuteen.

Komentokeskuksessa Houstonissa tehtiin laskelmia. Saapumiskulman voisi oikaista käynnistämällä moottorit 14 sekunniksi. Swigert otti aikaa Speedmasterillaan, kun Lovell suoristi. Komentomoduuli laskeutui ehjänä maanpinnalle.

Kellovalmistaja Omega on tietysti hyödyntänyt tarinaa. Speedmaster Professionalien takakuoressa lukee: ”Flight-qualified by Nasa for all manned space missions.”

Nasan hyväksymä kaikille miehitetyille avaruuslennoille.

Harva lähtee avaruuteen. Mutta jos lähtisi…

Näyttelijä Paul Newmanin Daytona 6239:n kellotaulu oli kermanvalkoinen. Siinä oli kolme pienempää mustaa taulua ajanottamista varten.

Aluksi kellomalli ei ollut erityisen suosittu. Se oli halvempi kuin muut vastaavat 1960-luvun Rolexit.

Sitten joku keksi kutsua Daytona 6239:ää kermanvalkoisella taululla Paul Newmaniksi. Se tarttui.

Hinta on koko ajan noussut.

1980-luvulla Paul Newmanin sai noin 1 500 dollarilla.

1990-luvulla piti pulittaa kymppitonni.

2000-luvulla hinnat alkoivat olla kuusinumeroisia.

Rolex ei paljasta valmistus- tai myyntilukujaan, mutta on arveltu, että yhtiö valmisti Paul Newmaneita 1960-luvulla parituhatta. Kello ei ole erityisen harvinainen.

Silti Vesa Hyvärinen on nähnyt sellaisen vain kerran.

”Yhden asiakkaan kädessä, joka ei ole suomalainen”, Hyvärinen sanoo.

Hyvärisellä on Helsingin keskustassa vintagekellokauppa Longitudi. Kaupan nimi tarkoittaa pituuspiiriä.

”Hyvät Paul Newman -yksilöt on olleet sadantuhannen euron luokassa, mutta nyt kun oli tuo hullu huutokauppa, kaikki ovat lähteneet nostamaan hintaa. Kaksisataatuhatta, kaksisataaviisikymmentätuhatta”, Hyvärinen sanoo.

Hullu huutokauppa: lokakuussa Phillipsin huutokaupassa New Yorkissa myytiin niin sanottu Paul Newmanin Paul Newman 15 miljoonalla eurolla. Se on kallein koskaan myyty kello.

Näyttelijä sai kellon vaimoltaan Joanne Woodwardilta 1960-luvun lopussa. Vaimo oli kaiverruttanut kellon takakuoreen tekstin: ”Drive carefully, me.”

Aja varovasti, toivoo minä.

Newman harrasti autourheilua.

Huutokauppiaat olivat etsineet Paul Newmanin Paul Newmania vuosia.

Viime vuonna Phillipsin meklari sai vinkkipuhelun: kello on Newmanin tyttären entisellä poikaystävällä James Coxilla.

Cox oli tullut auttamaan Paul Newmania puumajan kunnostamisessa kesällä 1984. Newman oli kysynyt, mitä kello on.

Cox ei tiennyt, hänellä ei ollut kelloa.

Newman antoi rolexinsa Coxille: jos muistat vetää tämän, se pitää aikaa aika hyvin.

 

Hulda Vahvelainen pitelee teräspinseteillä alle millin kymmenyksen paksuisesta metallilangasta taivuteltua pientä spiraalia.

Spiraaliharjoitus on Espoossa sijaitsevan kelloseppäkoulun vaikeimpia. Kun pinseteillä vääntelee, metallilanka kääntyy helposti koholle.

Opettaja on kirjoittanut tussilla taululle: Tärkeintä on tason säilyminen.

Spiraalin pitää pysyä tasaisena, kuin prässättynä.

”Sieltä ei saa nousta mitään häntää”, Vahvelainen sanoo.

Kun spiraali kiinnitetään 0,23 millin paksuisella nastalla koneiston akseliin, syntyy liipotin. Se on kellon sydän, se mistä kuuluu tik-tok-ääni.

Liipottimessa oli John Harrisonin rakentaman kellon salaisuus. Se oli voimakkaampi kuin muissa sen ajan kelloissa. Se heilahteli kellon sisällä niin nopeasti – viisi kertaa sekunnissa – että laivan keinunta ei hetkauttanut sitä. Liipotin piti oman vauhtinsa.

Harrisonin kello on Britanniassa museossa. Toimii yhä.

Viisi heilahdusta sekunnissa on paljon, mutta ei mitään verrattuna kvartsikiteen vauhtiin.

1960-luvun lopulla japanilaiset alkoivat panna kellon sisälle kvartsikiteitä ja pattereita. Kun paristo antoi kiteelle virtaa, kide alkaa värähdellä yli 30 000 kertaa sekunnissa.

Yhtäkkiä kaikki halusivat kvartsikellon. Ne ovat tarkempia ja lisäksi halvempia kuin mekaanisella koneistolla toimivat laitteet.

Puhutaan kvartsikriisistä. Vanhoja sveitsiläisiä kellovalmistajia meni konkurssiin. Kelloseppäkouluja ympäri maailmaa lakkautettiin.

Suomessa koulu säilyi. Kellosepäntaidon edistämissäätiö ajatteli, että jonkun pitää pystyä korjaamaan suomalaiskotien seinäkellot.

Nyt mekaaniset kellot ovat taas arvossaan, samoin suomalaiskoulu.

Moët Hennessy Louis Vuitton -konsernin edustajat tulevat joka kevät Espooseen etsimään työntekijöitä kellokorjaamoonsa Manchesteriin. Siellä on 50 kelloseppää, viisi Suomesta.

Espoosta valmistuneet pääsevät suoraan koulun penkiltä Sveitsiin kelloseppien jatkokoulutusinstituuttiin. Muista kouluista valmistuneilta vaaditaan työkokemusta.

”Meiltä lähdetään huipputehtäviin ulkomaille”, rehtori Tiina Parikka sanoo. ”Meitä tavallaan jopa rangaistaan siitä. Tilastokeskus ei saa tietoa Suomen ulkopuolelle työllistyneistä oppilaistamme. Tulee kuva, että ahaa, ei työllistytä.”

Onneksi viime keväänä valmistuneista kukaan ei ole vielä lähtenyt ulkomaille.

”Nyt myös Suomi vetää älyttömän hyvin.”

Koulu on pieni: joka vuosi aloittaa reilut 20 oppilasta.

Vuonna 2009 opetusministeriö usutti kelloseppäkoulua yhdistymään jonkin suuremman oppilaitoksen kanssa.

”Karihan kun kuuli… Hän keskusteli Sveitsin päässä. Sveitsin kelloteollisuuden presidentiltä tuli opetusministerille kirje, että hyvänen aika, hän pahoittelee, että puuttuu asiaan, mutta teillä on siellä koulutuksen jalokivi.”

Kari?

Kari Voutilainen on yksi maailman taitavimmista kellosepistä.

Voutilainen Vingt-8 vuodelta 2017.

Voutilainen Vingt-8 vuodelta 2017. © Jarmo Wright

Kelloharrastajien Facebook-ryhmässä haaveillaan. Harrastajat puhuvat ”graalista”, unelmien kellosta.

”Mikä olisi The Kello jos saisit valita ilman että täytyisi itse se maksaa ja miksi valitsisit tämän kellon?”

”Voutilaisen Masterpiece 6 olisi se tämän hetken ultimate graali.”

”Jos meillä on tuon tason Superseppämestari Suomesta, eihän sitä mitään muuta voisi harkita kuin hänen mestarinäytettään.”

Suurseppämestari Suomesta, Kari Voutilainen.

Voutilaisen kello on valittu vuoden parhaaksi viisi kertaa Genevessä. Siellä myönnetään kelloalan arvostetuin palkinto, Grand Prix d’Horlogerie de Gèneve.

Singaporelainen kellokeräilijä Ian Chang kertoo tapaamisestaan Voutilaisen kanssa The New York Timesissa: ”Hiljainen ja varautunut.”

Kellosivusto Hodinkee listaa neljä maailman taitavinta kellontekijää: Roger Smith, Kari Voutilainen, Laurent Ferrier, Philippe Dufour.

Edullisimmat Voutilaiset maksavat noin 80 000 euroa, kalleimmat satojatuhansia.

 

Voutilainen vastaa haastattelupyyntöön sähköpostilla: ”Sopisiko kello 14 Suomen aikaan?”

Voutilainen asuu Sveitsissä. Hänellä on Môtiers’n vuoristokylässä satavuotias valkoinen kivitalo ja sen yhteydessä ateljee, jossa on 22 työntekijää.

Vuodessa syntyy noin viisikymmentä kelloa. Jokaisessa lukee merkki, Voutilainen.

Kysyntää olisi enemmän, mutta Voutilainen ei halua tehdä enempää.

”Paljon parempi tehdä vähemmän ja monimutkaisempaa.”

Yhtä Voutilaista tehdään ateljeessa kuukausia.

”Pitää piirtää, saada ajatukset selkeiksi. Sitten kun alkaa tekemään, on se työstäminen.”

Lähes kaikki koneiston osat tehdään ateljeessa käsin. Osia on noin 200.

Kun Voutilainen opiskeli kelloseppäkoulussa Espoossa 1980-luvulla, kvartsikriisi oli pahimmillaan.

”Moni sanoi että toi on ihan kiva, sä valmistut työttömäksi sieltä.”

”Nyt nuoret jannut keräilee kelloja ja tutustuu historiaan. Ja tuntee kellotehtaita ja kellomalleja ja koneistokaliibereja.”

Voutilainen muutti valmistumisen jälkeen Sveitsiin. Sai töitä Parmigianilta, arvostetusta korjausateljeesta, jossa kunnostettiin kellomuseoiden vanhoja kelloja.

Parmigianilla Voutilainen jakoi työhuoneen 70-vuotiaan kellosepän kanssa.

”Hän sanoi mulle, että kyllä sun Kari pitäisi tehdä ite kello.”

Voutilainen alkoi tehdä, iltaisin ja viikonloppuisin. Ensimmäinen oma kello oli iso urakka. Sen tekeminen kesti kolme vuotta.

Seuraavaan meni neljä vuotta. 

 

Jutun lähteenä on käytetty myös muun muassa Dava Sobelin kirjaa Longitude.

Oikaisu:

Juttu julkaistu 22.12.2017 kello 06.00. Juttua muutettu 9.1.2018 kello 16.38. Jutun mukaan Apollo 13 -lennon kuumoduuli säilyi ehjänä hätälaskeutumisessa. Astronautit kuitenkin laskeutuivat Maahan aluksen komentomoduulissa.

Sisältö