Turvallisuusuhka Antti Rautiainen: "Ilman väkivaltaa Venäjällä ei voi tehdä politiikkaa"

anarkistit
Teksti
Susanna Niinivaara
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomalaisanarkisti eli aktivistin elämää Moskovassa. Sitten Venäjä määritteli hänet turvallisuusuhaksi.

Veli Itäläinen, oikealta nimeltään ANtti Rautiainen Moskovassa. Venäjä perui keväällä hänen oleskelulupansa. Kuva Olga Kravets.

Näin Moskovassa sovitaan tapaaminen: nähdään keskellä metrosalia. Aseman ulkopuolella olisi jo liian epämääräistä, sillä uloskäyntejä on usein monia.

Siksi seison sovittuun aikaan iltaseitsemältä Kuznetski Mostin metrosalin keskellä ja koetan arvata, kuka aseman ihmisistä voisi olla nimimerkki Veli Itäläinen. Kuvittelin tunnistavani suomalaisen väkijoukosta, yleensä tunnistan. Kukahan näistä on suomalainen anarkisti, joka on kotiutunut Moskovaan? En sittenkään arvaa. Kaikki näyttävät tyypillisiltä moskovalaisilta nuorilta miehiltä toppatakkeineen.

Lähetän tekstiviestin ja katson, kuka kopeloi kännykkäänsä. Jatkamme matkaa suosittuun ja huokeaan kasvisravintolaan.

Itäläinen, tai pikemminkin Antti Rautiainen, 32, tuntee venäläiset anarkistiporukat paremmin kuin kukaan toinen suomalainen toimittaja tai kolumnisti. Kiitos Voima-lehden ja verkkolehti Fifin, Rautiainen on myös jakanut tietonsa. Hän on kirjoittanut salanimellä Veli Itäläinen kolumneja ja tänä vuonna Into julkaisi kirjoitukset kirjana Planeetan suurin ja viilein.

Salanimeen Rautiainen turvautui siksi, että hän alkoi epäillä omalla nimellä kirjoittamisen tuovan vaikeuksia.

Rautiaiselle tavallinen ulkonäkö on eduksi, hän sulautuu massaan muuallakin kuin metroasemalla. Siitä on apua vaikkapa silloin, kun luvattomasta mielenosoituksesta juoksee muiden anarkistien kanssa poliiseja karkuun väkijoukkoon.

Aina ei karkuun ehdi. Rautiainen laskee, että puolenkymmentä kertaa hänet on otettu kiinni ja viety poliisilaitokselle.

Rautiainen on anarkisti ja aktivisti, hänen tavoitteenaan on muutos.

“Tarvitaan suoraa demokratiaa. Tuotantovälineet kuuluvat työntekijöiden omistukseen”, Rautiainen tiivistää.

Kyllä, Rautiainen on epämuodikkaasti nykyajan kommunisti. Hänelle aivan yhtä arveluttavaa joukkoa ovat Venäjän vallanpitäjät sekä liberaalit demokratiaa vaativat porukat, joiden tavoitteena on kapitalismin avulla rikastuminen.

“Edustan vapaudenhenkistä kommunismia, 1920- ja 1930-luvulla kehittynyttä bolševikkien vastaista anti-autoritääristä kommunismia.”

Rautiainen on viehättynyt historiaan ja lukenut paljon. Hän selittää toimintansa mielellään teorioiden kautta. Hänen oma aktivisminsa on yhä enemmän kirjoittamista ja kääntämistä.
Ehkä salanimeen turvautumisessakin oli mukana ripaus romantiikkaa. Sellaista, joka liitetään vallankumoukseen.

Rautiainen on vasemmistolaisten vanhempien lapsi, joka varttui Itä-Helsingissä. Juuri itähelsinkiläisellä menneisyydellä on Rautiaisen mielestä merkitystä.

“Itä-Helsinki ei ole mikään Käpylä”, Rautiainen sanoo.

Juuristaan ylpeälle kaverille on pakko huomauttaa, että hänen kotilähiönsä Herttoniemi ei kuitenkaan ole se metropysäkki, mikä Itä-Helsingistä tulee ensimmäisenä mieleen.

Rautiainen kuittaa takaisin, että Herttoniemi on muuttunut sitten 1980-luvun. Kyllä hänkin tietää, että äänestyskarttojen perusteella Herttoniemi on nyt Pekka Haavistoa presidentiksi kannattavaa viileiden hipstereiden suosimaa aluetta.

Lukiossa ja myöhemmin yliopistossa Rautiainen luki venäjää – huonolla menestyksellä.

“Aamutunnit nukuin pommiin”, hän sanoo.

Koulun ulkopuolella Rautiainen oli aktiivisempi. Hän valtasi anarkistijoukoissa 1990-luvulla taloja ja järjesti kuokkavierasjuhlia presidentinlinnan edustalla. Smash-Asem mielenosoituksesta poliisi vei myös Rautiaisen putkaan.

Itään Rautiainen matkusti täytettyään juuri 18 vuotta. Helmikuun 1997 ensimmäisenä yönä tuttu tyttö pyysi häntä kanssaan Siperiaan. Hän suostui oitis. Koulukevään päätyttyä nuoret lähtivät matkaan. Tietysti junalla.

Matkanteko oli hidasta. Rautiainen halusi pysähtyä keskustelemaan paikallisten ympäristöaktivistien kanssa jo Liettuassa. Siperiaan nuoret eivät koskaan päässeet, tiet erosivat, mutta he kohtasivat taas Etelä-Venäjän Volgodonskissa anarkistijärjestö Sateenkaaren suojelijoiden protestileirillä.

Leiri vastusti ydinvoimalan rakentamista. Aktivistit valoivat metallitynnyreitä täyteen betonia ja kiviä. Niiden läpi kulki rautaputki, johon aktivistit kahlitsivat kätensä ja asettuivat tiesuluksi. Miliisi saattoi avata kahleet vain hakkaamalla ensin läpi kiven ja betonin.

Rautiainen ihaili aktivistien järeitä keinoja. Täällä oltiin tosissaan. Ihan toista kun talojen valtailu Helsingissä.

Myös vastapuoli oli tosissaan. Tehtaan johto organisoi työntekijänsä hyökkäämään tiesululle. Aktivisteja hakattiin, kunnes he antoivat periksi ja irrottivat kahleet.

Kielitaidoton Rautiainen katseli yhteenottoa vaikuttuneena. Erityisesti hän antoi arvoa sille, että yhteenoton jälkeisenä päivänä protesti taas jatkui. Tällaisten kovapäisten tyyppien kanssa Rautiainen halusi toimia.

Rautiainen halusi loikata itään. Hän päätyi opiskelemaan matematiikkaa Moskovaan.

On uudenvuoden aatto vuonna 2000 ja Antti Rautiainen istuu yksin Moskovan valtionyliopiston päärakennuksen V-siiven asuntolassa. Hän on ollut puoli vuotta vaihto-oppilaana ja opiskellut lähinnä venäjää. Tärkeintä on kuitenkin aktivismi, vuosituhannen alussa varsinkin Tšetšenian sodan vastustaminen.

Uusi vuosi on Moskovassa suuri juhla. Se otetaan vastaan hilpeässä ystäväjoukossa. Poksautellaan samppanjapulloa. Annetaan lahjoja. Uusi vuosi aloittaa kaivatun loman. Päivisin metrossa näkyy krapulaisia juhlijoita, jotka piristyvät taas illan koittaessa.

Rautiainen on yksin. Asuntola on tyhjentynyt, opiskelijat lähteneet toisaalle ilonpitoon. Suomalainen katselee kolhon asuntolan ikkunasta taivaalla tanssivaa ilotulitusta.

Rautiainen tuntee olevansa irrallaan ihan kaikesta, esteettömästi avaruudessa kiitävä kappale. Ja se tuntuu hyvältä. Ihmeellinen yksinäinen hetki suurkaupungin hälyssä.

“Päätin, että tänne Moskovaan voisi jäädä”, Rautiainen muistelee.

Ja niin hän jäikin – tarkemmin määrittelemättömäksi ajaksi. Hän siirtyi opiskelemaan kuuluisaan Kansojenvälisen ystävyyden yliopistoon, se oli Neuvostoaikaan ja on edelleenkin kansainvälinen paikka.

Rautiainen huomasi pian, että opiskelu Moskovassa oli totisempaa kuin Helsingin yliopistossa. Pänttäämistä ja raakaa laskemista.

Moskova oli vielä silloin huomattavasti halvempi kaupunki kuin Helsinki. Opintotuella maksoi helposti asuntolan ja ruuan, rahaa jäi jopa säästöön matkustelua varten.

Armeijaa Rautiainen oli vältellyt jo vuosia. Hän jätti menemättä kutsuntoihin yli 20 kertaa. Kun Rautiainen jätti sakotkin maksamatta, hän päätyi lopulta muutamaksi kuukaudeksi vankilaan. Sitten hän taas palasi Moskovaan, siellä elämä tuntui todemmalta kuin Suomessa.

“Suomen juttu on se, että mikään ei muutu”, Rautiainen sanoo.

Rautiainen liikkuu kirjassaan joukoissa, joissa sekä lyödään että otetaan turpaan.

Tähän tapaan: Punkkari-Dima saa jatkuvasti armenialaisilta ja georgialaisilta turpaansa. Hänestä tulee rasisti, joka hakkaa sairaalakuntoon natseja arvostelleen punkkarin. Radikaalit maahanmuuttokriitikot hakkaavat kuoliaaksi lapsen, poliisi hakkaa tunnustuksen sattumanvaraiselta nuorisojoukolta. Korruptiota vastustavaa kansalaisaktivistia ammutaan kumiluodilla suuhun.

Myös kolumneissa tapellaan melkoisesti, perusmaisema on väkivalta.

“En edes huomannut sellaista”, Rautiainen sanoo. “Mutta ilman väkivaltaa Venäjällä ei voi tehdä politiikkaa.”

Esimerkki: Kun Rautiainen käy hakemassa kaupasta rahaa toimittamiensa anarkistilehtien myynnistä ja natsi käy kimppuun, pitää miettiä, miten reagoida.

“Pakoon juokseminen ei aina ole paras vaihtoehto, sillä silloin sinua voidaan ampua selkään”, Rautiainen vastaa. Hän on itsekin tapellut, mutta harvoin.

Rautiainen puhuu venäläisistä natsiporukoista ilman uus-etuliitettä. Se on hänestä täsmällinen ilmaus.

“Olemme sodassa. Mitä muutakaan se olisi, kun ihmisiä tapetaan”, Rautiainen sanoo.

Rautiainen on asunut Moskovassa reilun vuosikymmenen ja sinä aikana kaksi hänen ystäväänsä ja kolme tuttua on tapettu. Rautiaisen mukaan tappajina ovat olleet natsit, vaikkei kaikissa tapauksissa syyllisiä ole saatu kiinni.

Yksi uhreista oli Ivan Hutorskoi, lempinimeltään lempeä luunmurskaaja.

Hutorskoi surmattiin kotitalonsa rapussa marraskuisena maanantaina 2009. Kansainväliset uutistoimistot kertoivat murhasta ja Suomessakin se nipin napin ylitti uutiskynnyksen.
Rautiainen kirjoittaa Hutorskoista, joka valmistui oikeustieteellisestä tiedekunnasta parhain mahdollisin arvosanoin ja oli kiinnostunut ennen kaikkea punk-rockista. Hutorskoi piti itseään anarkisti-skinheadina, muut skinheadit taas pitivät häntä vihollisenaan. Kun anarkistit tarvitsivat turvamiehen klubeilleen, he kutsuivat Hutorskoin.

Rautiaisella on taito kertoa ristiriidoista toteavasti, niitä sen kummemmin hämmästelemättä.

Rautiainen oli itsekin ollut Hutorskoin kanssa joukkotappelussa natseja vastaan. Hutorskoi oli iso jätkä, jonka natsiporukat olivat koettaneet vuodesta 2005 tappaa partakoneenterillä, teroitetulla ruuvimeisselillä ja puukolla. Lopulta Hutorskoi ammuttiin.

Eikö tuollaisissa porukoissa liikkuminen pelota?

“Pelko pitää ihmisen hengissä”, Rautiainen vastaa.

Venäjä ei ole entisellään. Sen Rautiainen näkee myös anarkistiporukoissa.

“1990-luvulla oli vielä sellaista neuvostoliittolaista ajattomuutta. Ihmisiä sai protestileireille kuukausiksi. Nyt aikaa on korkeintaan viikoksi.”

Ei Rautiainen itsekään enää leireille pitkiksi ajoiksi lähtisi.

“Saisin loman järjestettyä korkeintaan kahdeksi viikoksi.”

Rautiainen hankki palkkatyön moskovalaisesta IT-alan yrityksessä. Kuulostaa kompromissilta?

Rautiainen itse on pohtinut asian toisin. Hän tekee töitä ihan vain rahasta. Poliittisen työnsä hän tekee sitten vapaa-ajalla.

Se työ jatkuu, Itäläinen on jäämässä itään. Haastatteluhetkellä hän odottelee parhaillaan uutta oleskelulupaa Venäjälle.

Huhtikuisena torstaina Rautiainen meni noutamaan uutta oleskelulupaansa. Hän sai tietää, ettei sitä oltu myönnetty. Samalla viranomaiset mitätöivät väliaikaisen oleskeluluvan.

Päätöksessä vedottiin lakiin, joka määrittelee Rautiaisen turvallisuusuhkaksi. Uhkaa ei tarvitse yksilöidä. Rautiaiselle annettiin kaksi viikkoa aikaa poistua Venäjältä. Hän ehti Suomeen juuri kirjansa julkaisutilaisuuteen.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 22/2012.