Tämä on henkilökohtaista
Taisteluni-kirjasarja oli virhe, Karl Ove Knausgård sanoo. Silti juuri se teki hänestä maailmankuulun. Kirjailija Juha Itkonen jututti norjalaista kollegaansa elämästä, kirjoista ja siitä kuinka ne törmäävät toisiinsa.
15
MIN
Huomenna hänen piti tulla. Morgonstjärnan-oopperan ensi-ilta Kansallisoopperassa, Suomen Kuvalehden lukijailta, Akateemisen kohtaamispaikka, lukuisia haastatteluja – pöytä oli katettu menestyskirjailija Karl Ove Knausgårdin kauan odotetulle Suomen-vierailulle. Pari viikkoa ennen sovittua ajankohtaa hän kuitenkin perui tulonsa. Ei pahoittelua, ei selityksiä.
Videopuhelussa hommat voi toki hoitaa, mutta hiipii väistämättä mieleen, että Suomesta on tullut liian mitätön markkina Lontooseen asettuneelle kansainväliselle kirjailijabrändille.
Luen happamana amerikkalaisen Interview-lehden tuoretta haastattelua. Siinä Successon-sarjan Kendalina tutuksi tullut näyttelijä Jeremy Strong haastattelee suosikkikirjailijaansa ja imartelee tätä siekailematta. Jutussa nämä kaksi suurta taiteilijaa keskustelevat elämästä ja luomisesta tavalla, joka tasapainoilee kiinnostavan ja kiusallisen rajalla.
Olenko mustasukkainen? Tietenkin.
Kesäkuussa 2012, melkein neljätoista vuotta sitten, silloin 43-vuotias Karl Ove Knausgård haki minut sotkuisella perheautollaan Ystadin asemalta. Ajoimme hänen ja hänen kirjailijavaimonsa Linda Boström Knausgårdin silloiseen kotiin, skånelaiseen maaseutuidylliin Glemmingebrossa. Teimme pitkän haastattelun pihalla ja kävimme sen jälkeen kolmistaan kahvilla läheisessä kuppilassa.
Tuntuu välittömästi siltä, että elämme samassa maailmassa, kirjoitin Image-lehdessä julkaistuun juttuun.
Enää minusta ei tunnu siltä. Knausgård oli toki iso nimi jo tuolloin mutta silti vasta nousukiidossa – vähän myöhemmin Taisteluni-sarja löi läpi myös Englannissa ja Yhdysvalloissa ja nosti Knausgårdin tunnettuuden tasolle, jolle vain harva kirjallisesti kunnianhimoinen kirjailija voi yltää.
Koska kohtaaminen Skånessa oli merkityksellinen minulle, aloitan videopuhelun muistuttamalla lyhyesti siitä. Knausgård vaikuttaa kyllä jollain lailla muistavan vierailuni.
Tuntuuko sinusta, että olet sama ihminen kuin silloin, minä kysyn. Knausgård enemmän tai vähemmän väistää.
”Tuntuuko sinusta? Kysymyshän on kiinnostava kaikille. Kuinka paljon ihminen muuttuu elämänsä kuluessa? Olen tietysti vähän vanhempi ja kokeneempi. Ja olen muuttanut Lontooseen, perheeni on erilainen. Kuitenkin edelleen kirjoitan. Ajattelen samanlaisia ajatuksia ja olen kiinnostunut samanlaisista asioista. Joten kyllä, tunnen olevani edelleen sama.”
Kai meistä jokainen pysyy ytimeltään samana. Mutta miten näin satumaisen menestyksen käsittelee? Miten se vaikuttaa elämään ja kirjailijana olemiseen?
”Ensin varmaan yritin vain jotenkin tajuta, mitä minulle tapahtuu. Selvitä siitä. Vähitellen ymmärsin, että huomio on haitallista kirjoittamiselle. Tieto siitä, että iso joukko ihmisiä lukee ja odottaa kiinnostuneena seuraavaa kirjaani – se on kuin jonkinlaista korruptiota. He pitivät tästä, minun täytyy siis kirjoittaa lisää samanlaista, jotta he pitävät minusta yhtä.”
Mutta pidetyksi tuleminen ei ikinä voi olla kirjoittamisen lähtökohta, Knausgård jatkaa.
On kyse aivan muista asioista.
”Sekä kirjoittaminen että lukeminen on minulle äärimmäisen merkityksellistä. En oikeastaan ymmärrä, miten niin monet ihmiset voivat elää lukematta ja kirjoittamatta.”
Maailman huomion Knausgård saavutti aikanaan shokkiefektillä. Kuuden paksun kirjan mittainen Taisteluni oli kohtuuton pommi, suomeksi käännettynä liki 4 000 sivua kirjailijan omasta elämästä. Omakohtaisesti on kirjoitettu aina, autofiktio-termikin oli olemassa jo ennen Knausgårdia, mutta jollekin uudelle tasolle hän kuitenkin kaiken räjäytti.
”En tiedä, mistä ajatus tuli. Mutta ei varmasti pelkästään itsestäni. Kuvittelemme, että olemme itsenäisiä, että teemme päätöksemme yksin ja että luovuutemme kumpuaa yksin meistä, mutta olemme kaikki vahvasti kiinni ajassamme”, Knausgård sanoo.
Taisteluni-sarjan viimeinen osa, yli tuhatsivuinen järkäle, päättyi sanoihin, jotka saattoi tulkita uhkaukseksi tai lupaukseksi lopettaa kirjoittaminen.
Niin ei tietenkään käynyt. Heti magnum opuksensa jälkeen Knausgård kirjoitti muutaman vuoden lähinnä esseitä ja journalismia. Sitten syntyivät vuodenaikakirjat, neljän lyhyemmän proosateoksen sarja. Niissä lähtökohta on edelleen omaelämäkerrallinen ja perusasetuksena lapsiperhe-elämä Lindan kanssa Ruotsissa. Vuonna 2020 käynnistyi fiktiivinen Aamutähti-sarja, joka Norjassa on ehtinyt jo kuudenteen osaansa.
Tulee mieleen, että näin vimmatun ahkeraan kirjoittamiseen on jokin henkilökohtainen, kenties itsesuojelullinen motiivi. Kirjoittaako Knausgård vähintään 500-sivuisen romaanin vuodessa pysyäkseen täyspäisenä, välttääkseen maineen ja makean elämän houkutukset?
”Teoriasi kuulostaa mahdolliselta. Siinä ei tosin ole mitään tietoista, olen vain tajunnut, että säännöllisyys on hyväksi minulle. Ja niin kuin jo sanoin, nautin kirjoittamisesta. Yritän pitää muita asioita loitolla voidakseni kirjoittaa.”
Ennen Taisteluni-sarjaa Knausgård oli jo kirjoittanut kaksi Norjassa ylistettyä romaania. Kirjoittaminen kuitenkin kilpistyi halvaannuttavaan itsekritiikkiin ja täydellisyyden tavoitteluun. Lopulta ainoa keino päästä valkoisen paperin kammosta oli ohittaa tietoinen minä ja ainoastaan kirjoittaa, yhtenä ryöppynä itseään sensuroimatta.
Siitä lähtien Knausgård on kirjoittanut aina nopeasti. Hän kertoo lähtevänsä jokaisessa kirjassaan liikkeelle vain rajaamalla itselleen leikkikehän: ajan, paikan, päähenkilön ja jonkin lähtötilanteen. Siitä eteenpäin kaikki on auki.
”Olen kirjoittaessani kiinnostunut läsnäolosta. Reagoin siihen myös lukijana. Läsnäolon tavoittaa, kun pakottaa itsensä kirjoittaessaan keskittymään tekstin nykyhetkeen. Kun kaikki tapahtuu siinä kirjoittamisen tilanteessa. Niin kirjallisuus on myös lähempänä todellista elämää, samalla tavalla arvaamatonta.”
Muropaketit, perheriidat, päiväkodista haut, rahahuolet. Toisaalta myös meitä ikuisesti ympäröivän luonnon kauneus, taiteen aukaisemat avaruudet ja ne ihmeelliset, ennustamattomat hetket, jolloin eksistenssi jollain tavalla tiivistyy ja ihminen tuntee hetken olevansa yhteydessä johonkin itseään suurempaan. Tästä Taisteluni-sarjassa oli kyse, ja sen takia siitä tuli suosittu.
Aamutähti-sarja liikkuu oikeastaan aivan samassa arkisessa maastossa. Knausgårdilainen vahva elämän tuntu on edelleen tekstissä läsnä, inhimillisen olemassaolon kokemus sekä mystisyydesssään että banaaliudessaan.
Uutta on yliluonnollinen taso. Taivaalle ilmestyy uusi planeetta. Vainaja avaa silmänsä ruumiinavauksessa. Sairaaloista raportoidaan, ettei kukaan enää kuole. Yhdistelmä on kiehtova, jopa nerokas: tutut eksistentialistiset kysymykset hiukan uudessa ja arvaamattomammassa paketissa.
Siitä huolimatta Aamutähti-romaanit ovat ajoittain takkuista taivalta jopa kaltaiselleni paatuneelle Knausgård-harrastajalle. Omakohtaisessa arkirealismissa tekstin runsaus tuntui perustellulta, sehän tuki teemaa: näin tylsää ja toisteista jokapäiväinen taaperruksemme usein on. Fiktiolta sen sijaan odottaisi suurempaa jäntevyyttä. Turhan usein tuntuu siltä, että Knausgård vain hakkaa sivuja kasaan. Erityisesti dialogin tyhjänpäiväisyys pistää välillä miettimään, onko tarkoitus todella vain kirjoittaa mahdollisimman paksuja kirjoja.
Myös sarjallisuus tuntuu epäselvältä. Neljästä ensimmäisestä osasta ensimmäinen ja kolmas, Aamutähti ja Kolmas valtakunta, kuuluvat selvästi yhteen. Jälkimmäinen palaa lämpöaallon valtaamaan elokuiseen Bergeniin, samoihin tapahtumiin ja samoihin henkilöihin vähän eri näkökulmasta. Toinen ja neljäs osa, Ikuisuuden sudet ja Yökoulu, sen sijaan ovat jotain aivan muuta. Selittämättömiä asioita tapahtuu, mutta muuten yhteys kokonaisuuteen tuntuu löyhältä.
Onko osin aivan irrallisista romaaneista paketoitu sarja, koska Knausgård on sarjoja kirjoittava kirjailijabrändi ja sarjallisuudessa on oma, äänikirjojen ajassa vain vahvistunut kaupallinen logiikkansa?
Knausgård kiistää. Hän sanoo täsmälleen samat lauseet kuin aikanaan puhuessaan Taisteluni-sarjasta: hänen omassa mielessään kyse on yhdestä tolkuttoman pitkästä romaanista.
Ymmärsin ajatuksen edellisellä kerralla, mutta nyt se tuntuu älyttömältä. Matti Pulkkisen kuuluisia sanoja lainatakseni romaani toki on kuin sika, kaikkiruokainen, se sulattaa kaiken minkä sinne laittaa, mutta rajat ne ovat siankin ruoansulatuksella. Ei yksi teos voi poukkoilla aivan erilaisiin, viidensadan sivun mittaisiin maailmoihin ja säilyttää teoksellisuuttaan.
”Aamutähden oli kyllä tarkoitus olla yksi kohtuullisen mittainen kirja”, Knausgård puolustautuu. ”Sen maailma väkisinkin aukeni yhtä teosta laajemmaksi ja on vain jatkanut aukeamistaan. Aion kuitenkin päättää sarjan seuraavaan, seitsemänteen osaan.”
Päämäärä tuntuu olevan ristiriidassa metodin kanssa. On haastavaa kirjoittaa suunnittelematta jo yksikin romaani, seitsemän romaanin sarjasta puhumattakaan. Jos tai kun Knausgård lähtee aina vain summamutikassa kirjoittamaan, miten hän aikoo saada edes jollain lailla solmittua yhteen sattumanvaraisesti avaamansa langanpäät?
”Se onkin vaikeaa, myönnän. Mutta kyllä viimeinen osa tuo kaikki tasot yhteen. Menen takaisin sinne Bergeniin, sen tiedän. Alan kirjoittaa ensi viikolla. Siitä se sitten selviää.”
Toki yksittäisistä romaaneista koostuva sarja on lukijalle myös mahdollisuus. Taisteluni-järkäleestä olisi ollut hölmöä lukea vain nelososa (jos jotain niin ykkönen tai kakkonen), mutta Aamutähti-sarjan neljäs osa, nyt suomeksi ilmestynyt Yökoulu, on kaikilla mittareilla täysin itsenäinen, kokonainen teos. Knausgårdin asteikolla sitä voisi luonnehtia jopa jänteväksi.
Eletään vuotta 1986. Yhdeksäntoistavuotias Kristian Hadeland saapuu Norjasta Lontooseen opiskelemaan valokuvausta. Taidekoulussa nuoren miehen nerokkuutta ei ymmärretä. Luonteeltaan Kristian on vaikea tapaus – kunnianhimoa riittää, mutta sosiaaliset taidot ovat vajavaiset. Isä pitää poikaansa narsistina, mihin Kristian reagoi katkaisemalla kokonaan välit vanhempiinsa.
Knausgård sanoo olleensa parikymppisenä Kristianin kaltainen.
”En tosin yhtä paha. Hänen kirjoittamisensa oli kiinnostavaa, koska Kristian todella on kylmä ja tunteeton. Mutta en minäkään yhdeksäntoistavuotiaana nähnyt enkä ymmärtänyt ihmisiä ympärilläni. Olin kunnianhimoinen, janosin kiitosta, mutta tulin torjutuksi. Kristianin kokemukset taidekoulussa kumpuavat omista kokemuksistani kirjoittajakoulussa Bergenissä.”
Pubissa Kristian tutustuu hollantilaiseen Hansiin, vähän vanhempaan valokuvaajaan. Alkaa jonkinlainen ystävyys, joskin Kristian vaikuttaa kykenemättömältä sekä ystävyyteen että rakkauteen. Osin syyttään, osin luonteensa ohjaamana Kristian joutuu pahaan pulaan, josta Hans hänet pelastaa.
Tässä vaiheessa romaania ollaan jo selvästi realismin tuolla puolen. Vaikuttaa siltä, että Kristian tekee sopimuksen itse pirun kanssa. Faustilaiseen sopimukseen kuuluu, että tulevina vuosina ja vuosikymmeninä kaikki hänen ammatilliset unelmansa toteutuvat.
Knausgård myöntää, että myös tämä on henkilökohtaista.
”Minun ei olisi pitänyt kirjoittaa Taisteluni-sarjaa. Kuitenkin minut palkittiin siitä ruhtinaallisesti. Joten kyllä, se on minun kokemukseni.”
Knausgård viittaa autofiktion ytimessä olevaan moraaliseen ongelmaan. Itsestään on vaikeaa kirjoittaa vetämättä muita ihmisiä mukaan. Kirjoitettuaan Taisteluni-sarjan ensimmäisessä osassa isästään ja tämän alkoholismista Knausgård lähetti käsikirjoituksen isän puolen sukulaisille. He yrittivät estää kirjan julkaisun. Setä vei riidan julkisuuteen, mikä tietenkin vain lisäsi kirjan kiinnostavuutta.
”He sanoivat sen suoraan: ’Sinä et voi julkaista tätä. Haastamme sinut oikeuteen, jos teet niin. Älä vahingoita meitä, älä vahingoita tätä sukua.’ Tajusin, että he olivat vihaisia minulle. Mutta lopulta en välittänyt siitä. Halusin julkaista kirjan, se oli minulle erittäin tärkeää. Ja sitten minä tein niin.”
Isän sukulaisten tuohtumus tuntuu melkein pikkumaiselta, kun ajattelee, että kirjojen ilmestyessä Knausgårdin isä oli kuitenkin jo kuollut. Lindan kanssa hän sen sijaan oli naimisissa. Koko yhteinen elämä oli maailmanmenestyksen materiaalia. Knausgård kirjoitti yksityisestä julkista: myös Lindan vakavista mielenterveysongelmista, jotka leimasivat perheen arkea. Se oli samaan aikaan sekä hurjaa, eettisesti kyseenalaista että kiistattoman väkevää.
Liitto päättyi eroon vuonna 2016. Ei tietenkään voi sanoa, että se olisi johtunut Karl Oven kirjoista, mutta niin joka tapauksessa kävi. Tiedämme nyt jotain, mitä vuonna 2012 Glemmingebrossa haastattelua tehdessämme emme kumpikaan voineet tietää.
Jos Yökoulun Kristian tulkitaan pahaksi, romaanissa paha ainakin saa palkkansa. Viisikymppisenä maksettavaksi lankeava paholaisen lasku on niin kova, että kirjan loppupuolta on piinallista lukea. Knausgård on selvästi kirjoittanut jakson sydämestään, pahimpien pelkojensa kautta, ja on näillä sivuilla parhaimmillaan.
Kirjailijalla itsellään sen sijaan näyttäisi menevän mukavasti. Hän istuu tyytyväisen ja tasapainoisen näköisenä ilmeisesti Lontoon-kotinsa työhuoneessa. Kaihtimet on käännetty kiinni, maisemaa ikkunan takana ei näy. Skånessa kädessä jatkuvasti kärynnyt punainen Marlboro on vaihtunut sähkötupakkaan, josta elokuvatähtimäisen tasaisesti harmaantunut 56-vuotias mies aina välillä vetelee henkosia.
Mitä Knausgård, itse kohtuullisen suuri synnintekijä, tässä iässä ja elämäntilanteessa oikeastaan ajattelee näistä eettisistä kysymyksistä? Onko liian dramaattista sanoa, että kenties jokainen vakavissaan taidetta tekevä joutuu hyväksymään oman itsekeskeisyytensä ja solmimaan jonkinlaisen faustilaisen sopimuksen?
”Niin, tämähän on vanha dilemma. Voiko olla samaan aikaan sekä hyvä ihminen että hyvä taiteilija? Olin tästä hyvin kiinnostunut nuorempana, kun olin romanttinen ja ehdoton ja minulla oli kaikenlaisia boheemeja käsityksiä taiteilijuudesta. En niinkään enää”.
Itse olen yhä. Ajattelen myös omia tekojani. Erityisesti Knausgårdin tyylillisesti osaltaan innoittamaa Ihmettä kaikki -kirjaa (2018), jossa kirjoitin suoraan vaimoni kanssa kohtaamistani dramaattisista asioista, epäonnisen raskauden keskeyttämisestä ja pian sen jälkeen erittäin ennenaikaisina syntyneistä kaksosvauvoistamme. Myöhemmin kirjasta tehtiin vielä näytelmä. Jotain väärää siinä oli, ja kuitenkin ehdottomasti halusin kirjani julki.
Toisaalta myös fiktiivinen kirjoittaminen ei ainoastaan kumpua eletystä elämästä vaan tuntuu myös jollain lailla vaikuttavan sen kulkuun. Jos en kirjoittaisi, olisin varmasti elänyt erilaisen elämän.
Liikumme nyt samantapaisessa melko juhlavassa maastossa kuin Jeremy Strong ja Knausgård Interview-lehdessä. Mutta minkäs sille mahdan? Nämä ovat mieltäni vaivaavia asioita.
Yökoulusta päätellen ne riivaavat myös Knausgårdia. Kun tulee harvinainen tilaisuus keskustella kokemusasiantuntijan kanssa, tartun siihen oikeastaan vielä suuremmalla innolla kuin kolmetoista vuotta sitten, sillä omiakin syntejä on enemmän.
”Kyllä taiteilijan kuitenkin on oltava vapaa”, Knausgård jatkaa hetken mietittyään. ”Taide, joka on täysin linjassa ympäröivän yhteiskunnan arvojen ja muitten ihmisten odotusten kanssa, on usein arvotonta. Joten kyllä, konflikteja tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja kun olin yhdeksäntoista, minua kiinnosti ehdottomasti enemmän olla hyvä taiteilija kuin hyvä ihminen.”
Entä sitten nyt? Oletko kiinnostuneempi olemaan hyvä ihminen?
”Ehdottomasti. Olen ollut jo vuosikaudet. Taistelen ollakseni.”
Knausgård on asunut Lontoossa jo yhdeksän vuotta. Hänen kolmas vaimonsa on kustannusalalla työskentelevä Michal Shavit, aiemmin myös Knausgårdin englanninkielinen kustannustoimitaja. Parilla on yksi yhteinen lapsi, seitsemänvuotias poika. Uusperheeseen kuuluvat myös Karl Oven ja Lindan neljä lasta ja Shavitin kaksi lasta edellisestä avioliitosta.
Kauan sitten Skånen-vierailulla silloin nelikymppinen kirjailija tuntui vahvasti elämän ympäröimältä. Siihen erityisesti samaistuinkin, se oli iskenyt jo kirjojen sivuilta – miten kertoja tasapainoili parhaansa mukaan lapsiperhe-elämän ja kirjoittamisen välillä.
Vaikka vuosia on kulunut, mikään ei tässä mielessä oikeastaan ole muuttunut. Omat nuorimmat lapseni ovat kahdeksanvuotiaita ja Knausgård ison uusperheen isä. Miten se nykyään siis sujuu, työn ja perhe-elämän yhdistäminen?
”Minusta tuntuu, että olen löytänyt tasapainon. Teen säännöllisiä työpäiviä. Oikeastaan kirjoitan vain, kun lapset ovat koulussa, muun ajan laitan ruokaa tai pesen pyykkiä. Silloin tällöin käyn keikoilla tai tapaamassa ihmisiä, Lontoossa riittää kyllä tekemistä. Mutta enimmäkseen pysyn kotona. Elän villisti ainoastaan kirjoissani.”
Säännölliset työajat ainakin kuulostavat uudelta. Taisteluni-sarjaa Knausgård hakkasi aamuyön tunteina ennen muun perheen heräämistä. Glemmingebrossa työhuone oli muistaakseni piharakennuksessa, jonne hänellä oli tapana linnoittautua ja kirjoittaa niin pitkään kuin pystyi tai jaksoi.
”Kyllä, niin se oli. Mutta ehkä tämä palaa siihen ensimmäiseen kysymykseesi siitä, miten ihminen elämänsä aikana mahdollisesti muuttuu. Minusta tuntuu, että olen oppinut jotain. Tiedän, miten minun pitää kirjoittaa, etten joudu kirjoituskammon lannistamaksi. Tiedän, miten olla kirjailija ja elää perhe-elämää. En välttämättä vieläkään ole hyvä siinä, mutta onnistun paremmin kuin ennen.”
Sivusta seuraten vaikuttaa myös siltä, että Knausgård on karsinut tekemisiään. 2010-luvulla hänen tekstejään näki säännöllisesti New York Timesin kaltaisissa maineikkaissa anglojulkaisuissa. Viime vuosina vastaavanlainen puolijournalistinen kirjoittaminen ja yhteiskunnallinen kommentointi tuntuisi jääneen vähemmälle.
Knausgård sanoo, että sellainen kyllä edelleen kiinnostaisi. Tällä romaanikirjoittamisen tahdilla aikaa ei vain juuri jää.
”Eräs haastattelija teki myös mielenkiintoisen huomion. Hän sanoi, että Taisteluni-kirjoissa kertojan sisäinen maailma kuohuu, mutta ulkoinen maailma on ennustettava ja järkevä. Näissä uusissa romaaneissahan se on kaikkea muuta. Pelottava, arvaamaton ja apokalyptinen, sellainen miltä maailma tuntuu meistä nyt. Aloin kirjoittaa Aamutähteä pandemian aikaan. Se oli iso käännekohta, siirtyminen tuntemattomaan.”
Teet siis toisin sanoen ehkä sitä, mihin kirjailijan kenties kannattaakin keskittyä. Käsittelet tämän maailman tapahtumia epäsuorasti romaaniesi kautta?
”Varmaankin. Luulisin niin.”
Palataan vielä lopuksi siihen iänikäiseen autofiktioon. Kiehtovaan ja kirottuun, arveluttavaan ja uuvuttavaan.
Ajan henki ei viidessätoista vuodessa ole kääntynyt vastakkaiseen suuntaan. Sosiaalisen median hallitsemassa maailmassa kaikki ovat edelleen oman elämänsä päähenkilöitä ja kertovat väistämättä jotain tarinaa itsestään. Käyttämämme teknologia on oikeastaan jo muuttanut koko todellisuuden, jossa elämme.
Myös Knausgårdin jälkeisessä kirjallisessa maailmassa on tuntunut välillä siltä, että itsestä kirjoittaminen on sääntö ja kuvitteleminen poikkeus. Olen itse käynyt omat kierrokseni läpi sekä lukijana että kirjailijana: innostunut ja turtunut, viime aikoina suorastaan vieroksunut. Knausgårdkin kirjoittaa fiktiivistä sarjaa. Onko hänkin siis väsynyt autofiktioon?
”En sanoisi niin. En näe eroa Aamutähti-sarjan ja Taisteluni-kirjojen välillä kovin merkityksellisenä. Kirjoittaminen on kirjoittamista, samaa ihmisenä olemisen tutkimista. ”
Niinhän se tietysti on. Toisaalta itse kirjoittaessani kyllä aina tiedän, kirjoitanko suoraan itsestäni ja todella tapahtuneesta vai liikunko mielikuvituksen alueella. Tietenkin kuviteltu syntyy eletystä, oma minuus tulee tekstiin aina, mutta on silti harhaanjohtavaa väittää, että mitään eroa ei olisi, ei tekijälle eikä lukijalle.
Aamutähti-sarjalla Knausgård ei esimerkiksi ikinä olisi noussut nykyisenkaltaiseen maineeseen. Lukijat reagoivat nimenomaan Taisteluni-sarjan häkellyttävän suoraan omakohtaisuuteen. Autofiktio on kirjallista dopingia, ylimääräinen vaihde laatikossa.
Sitä paitsi puhuessaan Yökoulun kirjoittamisesta Knausgård on itsekin juuri äsken kertonut mielikuvituksen nautinnosta. Miten nuori Kristian parinsadan sivun jälkeen vain yllättäen törmäsi kadulla kodittomaan mieheen, meni tarjoamaan tälle tupakkaa, jotain tapahtui, ja koko romaani keikahti uuteen asentoon. Taisteluni-sarjan Karl Oven siihenastisen elämänkaaren hän sen sijaan kirjoja kirjoittaessaan täsmälleen tiesi.
Eikö tässä siis itse asiassa ole aika merkityksellinenkin ero? Et tiedä, mitä tapahtuu. Et ole vastuussa siitä, miten kirjoitat läheisistäsi. Olet sillä tavalla vapaa kuin ihminen mielikuvituksessaan on.
”Itse asiassa kyllä”, Knausgård myöntää. Hän pakittaa aiemmasta kannastaan ja kuulostaa siltä kuin alkaisi innostua.
”Kun nyt ajattelen tätä romaanisarjaa, Aamutähti-romaanin ensimmäinen kertoja on ikäiseni kirjallisuuden professori, vielä todella lähellä minua eikä kaukana Taisteluni-kirjoista. Vähitellen olen vapautunut itsestäni ja liikkunut yhä syvemmälle mielikuvituksen alueelle. Äskettäin kirjoittamani kuudes osa on villeintä, mitä olen koskaan kirjoittanut, todella outoa tavaraa. Puhdasta fiktiota.”