Elämää ja politiikkaa

Entinen esimieheni Ville Pernaa kirjoitti äskettäin kirjan 1970-luvusta ja antoi sille nimeksi Pimeä vuosikymmen. Siltä se kieltämättä monella tapaa näyttää. Poliitikot kilpailivat Neuvostoliiton suosiosta, presidentti pyöritti puolueita mielensä mukaan eivätkä vaalit vaikuttaneet hallitusten kokoonpanoon.

Jos 1970-luvulla aika ikään kuin pysähtyi, 1990-luvulla se kiiti ylinopeutta. Diktatuurit kaatuivat, demokratia eteni. Suomi siirtyi idän ja lännen väliseltä harmaalta vyöhykkeeltä yhä syvemmälle länteen.

1980-luvu, jolloin aloin raportoida politiikasta, oli siinä välissä oikeastaan vain yksi pitkä siirtymäkausi.

Kun Urho Kekkonen sairastui ja erosi, aluksi kaikki oli kuin ennen. Presidentinvaaleissa Johannes Virolainen (kesk) vannoi jatkavansa Kekkosen linjaa ”piiruakaan muuttamatta”. Voittaja Mauno Koivisto lupasi olla tärvelemättä edeltäjiensä perintöä. Hän jopa vakuutteli pitävänsä huolta, että muutkaan eivät sitä tärvelisi.

Hallituksessa Sdp:n ja keskustan punamulta jatkoi ja kokoomus pysyi oppositiossa.

Muutos oli kuitenkin tulossa, ja pääsin Suomen Kuvalehdessä todistamaan sitä aitiopaikalta.

Nuorena toimittajana minulla oli kaksi oppi-isää.

Hannu Savola siirtyi Kuvalehteen pian sen jälkeen kun Tamminiemen pesänjakajie­n kirjoittajakunta ja hän sen mukana oli paljastunut Helsingin Sanomissa. Hanskin suhde politiikkaan oli kaksijakoinen: yhtä aikaa kaverillinen ja lahjomaton. Hän oli verkottunut taitavasti ja tunsi kaikki, muttei kumarrellut ketään.

Hanskille politiikka oli hauskaa, kyynistä, kiehtovaa, raadollista, jännittävää, kieroa. Yhtä kaikki inhimillistä, hyvässä ja pahassa.

Kauko Holopainen oli ennen Kuvalehteä ollut STT:ssä, Turun Sanomissa ja Savon Sanomissa. Hänkin tunsi politiikan kovan puolen, mutta suhtautui silti arvostavasti poliitikkoihin. ”Tuomo, katso kaikkia kansanedustajia sillä silmällä, että moni äänestäjä on nähnyt hänessä jotakin”, Kake tapasi sanoa.

Molemmat metsästivät uutisia herkeämättä. Kakeen liittyi tarina, jonka mukaan hän oli kerran onnistunut skuuppaamaan eli uutisoimaan ensimmäisenä Sorsan-Virolaisen hallituksen aikeet kaivamalla kopioinnissa käytetyn hiilipaperin roskakorista.

Hanskilta ja Kakelta opin, että politiikasta voi kirjoittaa monella tavalla. Opin myös, että journalismissa monet näkökulmat ovat rikkaus.

Uuden ajan ensimmäiset merkit näkyivät suhtautumisessa presidenttiin. Suomalainen toimittajakunta poti – syystäkin – kollektiivista krapulaa siitä, kuinka hampaaton se oli ollut loppuaikoina Kekkosen edessä. Koiviston kaudella samoja virheitä ei haluttu toistaa. Se johti toistuviin yhteenottoihin median ja presidentin välillä.

Loppujen lopuksi Koivisto selvisi kuitenkin vähällä. Kovimmat yhteentörmäykset liittyivät tapauksiin, joissa toimittajat olivat Koiviston mielestä tulkinneet häntä väärin. Presidentin kansansuosiota tällaiset tapaukset vain kasvattivat.

Kekkosen kohtalo oli kovempi. Hänen pitkältä uraltaan kaivettiin kaikki synnit, joista harva oli uskaltanut puhua, kun hän oli vielä voimissaan. Palautettiin mieliin noottikriisi ja poikkeuslaki, suomettuminen ja perässähiihtäjät.

Minäkin tempauduin noviisina mukaan tähän jälkiviisaiden sekakuoroon. Kirjoitin elokuussa 1985 SK:hon kolumnin, jossa kysyin viattomasti, saiko Kekkosta arvostella. Viittasin muun muassa 1980-luvun alkupuolen rötösoikeudenkäynteihin. Epäilin, että nekin saattoivat olla Kekkosen kauden perintöä.

Muutaman päivän päästä Savola kiikutti pöydälleni Hufvudstadsbladetista saksimansa Ahti Karjalaisen kirjoituksen. Siinä Karjalainen arvosteli happamasti lähihistorian tulkintoja. Suomen Kuvalehdessä Kekkosesta kirjoittanut ”nuori mieskin” sai kritiikistä osansa.

”Kekkonen on vielä elossa”, Karjalainen muistutti. ”Ja jo nyt, kovin lyhyellä aikaperspektiivillä ja puutteellisin tiedoin puntaroidaan hänen elämäntyönsä eri puolia, jopa tahdittomasti.”

Hanskin mielestä Karjalaisen kirjoitus oli sulka hattuun.

Kekkonen kuoli seuraavana vuonna. Pian sen jälkeen kuoli myös punamulta.

Tämäkään kuolema ei tullut yllättäen. Keskustapuolueen ja Sdp:n – ja varsinkin niiden johtajien Paavo Väyrysen ja Kalevi Sorsan – riidat olivat pitkään lähes päivittäinen uutisaihe.

Suomea hallitsivat monityydyttämättömät miehet. Väyrynen halusi Sorsan paikalle pääministeriksi ja sekä Väyrynen että Sorsa halusivat Koiviston paikalle presidentiksi. Hallitusta piti koossa kauhun tasapaino.

Kokoomuksen tavoitteet olivat maltillisemmat. Se halusi vain hallitukseen. Sinne sen halusivat myös Sorsa ja Väyrynen – mutta omista valtapoliittisista syistään kumpikin erikseen.

Toukokuussa 1986 kokoomus tuli olleeksi oppositiossa yhtäjaksoisesti 20 vuotta. Sen kunniaksi haastattelin sekä puheenjohtaja Ilkka Suomista että hänelle puheenjohtajakisan hävinnyttä Pertti Salolaista. Tietenkin otin puheeksi myös ajankohtaiset hallitusspekulaatiot.

”Älä usko, en minäkään usko”, Suominen vedätti nuorta toimittajaa oikein kunnolla.

Salolainen oli avoimempi. Ehkä siksi hän ei päässytkään poliitikkona niin pitkälle kuin Suominen.

Kokoomuksen, demarien, Rkp:n sekä perussuomalaisten edeltäjän Smp:n ”sinipuna” syntyi vapunaattona 1987. Muutaman viikon päästä keskustalehdet paljastivat, että kokoomus ja keskiryhmät olivat sopineet ennen vaaleja hallitusyhteistyöstä.

Siitä ei tullut mitään, koska Koivisto jyräsi puoluejohtajien yli. Niin päättyi Kekkosen aika sisäpolitiikassa. Koivistokaan ei enää myöhemmin venyttänyt valtaansa yhtä äärimmilleen.

Politiikkaan kuuluu puolueeseen katsomatta tietty teatraalisuus. Muutokset esitetään usein merkittävämpinä kuin ne oikeasti ovat.

Oppositioon jätetty Väyrynen uhriutui ja puhui ääni väristen punamustasta vallankaappauksesta. Keskustalehdistön mukaan Suomea johti ”4H-kerho”: Harri Holkerin (kok) hirmuhallitus.

Hallitus markkinoi uudistuksiaan ”hallitun rakennemuutoksen” ja ”suuren verouudistuksen” kaltaisilla iskulauseilla. Ylisanoilla kuorrutetun mainospuheen alle jäi, että monipuoluemaassa politiikkaa pystytään harvoin tekemään täysin hallitusti.

Yksi tapa tehdä politiikasta edes hiukan hallittua ovat lehmänkaupat. Siinä suhteessa sinipuna ei juuri poikennut edeltäjistään.

Kokoomus halusi täyttää kannattajiensa odotukset verotuksen keventymisestä. Demareille oli tärkeää parantaa työntekijöiden asemaa.

Molempien tavoitteisiin kuului toiselle vaikeita asioita. Työelämäneuvottelut menivät pahimmillaan niin solmuun, että neuvotteluja käyneitä Ilkka Kanervaa (kok) ja Matti Puhakkaa (sd) alettiin kutsua yhdessä Punervaksi ja Kahakaksi.

Jälkeenpäin on helppo nähdä, että Holkerin hallitus jäi yhden aikakauden viimeiseksi. Suurimman osan vaalikautta 1987–1991 talous vielä kasvoi. Poliitikkojen tehtävänä oli jakaa rahat.

Kultaiset vuodet päättyivät 1990-luvun alussa kuin seinään. Nousukautta seurannut lama muutti politiikan luonteen. Siitä tulikin niukkuuden jakamista: säästämistä, leikkaamista ja hammasten kiristelyä.

Samalla myös päättäjien roolijako meni uusiksi. Jos minun pitäisi nimetä kaikki 1991 aloittaneen Esko Ahon (kesk) porvarihallituksen ministerit, joutuisin pyytämään ainakin hetken miettimisaikaa. Sen sijaan muistan vaikka unissani Raimo Sailaksen ja Erkki Virtasen.

Aikakauden vaihtuminen on jälkikäteen ajoitettavissa jopa päivän tarkkuudella. Ratkaiseva hetki oli 20. maaliskuuta 1991.

Eduskuntavaalit oli juuri käyty ja hallitusta vasta tunnusteltiin. Vanha hallitus hoiti enää juoksevia asioita eikä uusi eduskunta ollut kokoontunut. Valtiovarainministeriön virkamiehet astuivat silloin esiin.

Virkamiesten viesti oli tyly. Suomi oli lamassa, ongelmia oli peitelty ja politiikka oli perustunut vääriin oletuksiin. Siksi he olivat ottaneet aloitteen ja laatineet ehdotuksen uuden hallituksen ohjelmaksi. Tai ”kansantalouden tervehdyttämistoimenpiteiksi”, niin kuin virkamiehet itse paperinsa otsikoivat.

Valtiovarainministeriöllä oli siihenkin asti ollut paljon valtaa. Mutta nyt se alkoi käyttää sitä aikaisempaa näkyvämmin julkisuuden kautta.

Toinen käännekohta oli 3. syyskuuta.

Työnantajien keskusliitto, nykyisen EK:n edeltäjä, toi silloin työmarkkinaneuvotteluihin 14-kohtaisen luettelon siitä mitä kaikkea piti tehdä, jotta laman runtelema teollisuus saataisiin jaloilleen. Listalla olivat muun muassa palkkojen alentaminen, työajan pidentäminen ja lomarahojen poisto.

Ay-liike risti paperin saatanallisiksi säkeiksi, Salman Rushdien romaanin mukaan.

Politiikan journalismissa viljellään mielellään sodankäynnistä lainattuja termejä. Julkisuudessa saavutettua yliotetta kutsutaan ilmaherruudeksi. Valtiovarainministeriö ja työnantajat kaappasivat sen lähes yhtä aikaa itselleen.

Työmarkkinapolitiikassa karkea nyrkkisääntö oli aikaisemmin ollut, että palkansaajat esittivät vaatimuksia ja työnantajat sanoivat ei. Nyt asetelma nyrjähti päälaelleen: työnantajat vaativat ja palkansaajat jarruttivat. Elinkeinoelämä vei aloitteen ay-liikkeeltä ja on pitänyt sen siitä lähtien.

Vuoden 1987 hallitusratkaisu lopetti kokoomuksen pitkän paitsion, mutta ei vielä yhtä hallituspolitiikan perinnettä.

Puoli vuosisataa enemmistöhallitukset muodostettiin yleensä niin, että mukana oli puolueita sekä vasemmalta että – tuon ajan sanahirviötä lainaten – ei-sosialistiselta puolelta. Ahon hallituksessa niin ei enää ollut. Koko vasemmisto oli jäänyt oppositioon.

Silloin se oli demarien oma päätös. Monet porvaritkin arvelivat, että Suomen johtaminen olisi vaikeana aikana helpompaa, jos Sdp olisi mukana.

Haastattelin Esko Ahoa elokuussa 1991, kun hallitus oli istunut muutaman kuu­kauden. Matkustimme virka-auton kyydissä H­elsingistä Turun messuille. Haastattelussa Aho kertoi uutisen: hän oli vaikka siltä istumalta valmis keskustelemaan hallituspohjan laventamisesta.

Samassa numerossa, jossa haastattelu i­lmestyi, pääkirjoituskin käsitteli Ahon ehdotusta. Pekka Hyvärisen laatima teksti kuvaa hyvin ajan henkeä.

”Pääministerin mielipidettä ei pidä sivuuttaa pelkällä tuhahtelulla”, Hyvärinen neuvoi. ”Lama on jo nyt niin syvä, että maa todellakin tarvitsee mahdollisimman laajapohjaisen hallituksen. Kolmen suuren ministeristö olisi ainakin teoriassa paras vaihtoehto.”

Sellaista ei syntynyt. Seuraavaksi Aho värväsi Kalevi Sorsan pehmittämään ammattiliittoja palkkamalttiin, yhtä huonoin tuloksin. Jotkut demarit ja keskustalaiset virittelivät sen jälkeenkin epävirallisesti yhteis­työtä, mutta yhteistä säveltä ei löytynyt.

Keväällä 1993 SK:n pääkirjoituksessa oli jo toinen sävel. ”Historian heiluri on heittänyt sosiaalidemokraatit seuraaviksi vuosikymmeniksi puolustusasemiin varjelemaan pala palalta murenevaa aikaansaannostaan”, Hyvärisen jälkeen päätoimittajaksi tullut Martti Backman kirjoitti.

Siinä se oli yhdessä virkkeessä, suomalaisen politiikan seuraavien vuosikymmenten suuri tarina.

Toimittajia on usein syytetty kuplassa eläjiksi. Arvostelijoiden mielestä emme tiedä paljon mitään arjesta oman pienen piirimme ulkopuolella.

Se ei ole aivan perätön syytös.

1990-luvun alkupuoli oli monessa suomalaisessa kodissa hirvittävää aikaa: konkursseja, työttömyyttä, lapsiköyhyyttä. Mutta toimittajille – niille, jotka saivat pitää työnsä – ammatti näytti parhaat puolensa.

Koko ajan tapahtui, ja myös paljon myönteistä. Neuvostoliitto hajosi ja koko itäblokki sen mukana. Demokratia eteni, ja Suomi liittyi Euroopan unioniin. Presidentinvaalistakin tuli kansanvaltaisempi, kun suomalaiset saivat valita johtajansa suoraan ilman valitsijamiehiä.

Kuvalehti ei ottanut EU-jäsenyyden puolesta kantaa yhtä vahvasti kuin Helsingin Sanomat. Kaikesta silti näki, että asia oli myös SK:lle äärimmäisen tärkeä. Lehti jopa vuokrasi Brysselistä asunnon, ja lähes kaikki toimittajat akkreditoituivat vuorollaan EU:hun pariksi kuukaudeksi tutustumaan käytännössä, miten unioni toimi.

Toukokuun alussa 1994 lensin valokuvaaja Markku Niskasen kanssa Strasbourgiin seuraamaan istuntoa, jossa Euroopan parlamentin oli määrä hyväksyä Suomen jäsenyys. Tunnelma oli jännittynyt, sillä hyväksyminen ei ollut läpihuutojuttu. Sen taakse piti saada enemmistö kaikista parlamentin jäsenistä, mutta ei ollut varmaa, tulisiko riittävän moni ylipäätään paikalle.

Keskustelu kesti useita tunteja. Vasta illansuussa päästiin äänestämään. Numerot olivat lopulta selvät: Suomen kanssa neuvoteltu sopimus meni läpi äänin 377–21.

Voitonjuhlat olivat yhdessä kaupungin hienoimmista ravintoloista. Meidätkin houkuteltiin Markun kanssa mukaan. Sillä hetkellä tuntui, että Suomi oli voittanut ja toimittajallakin oli lupa juhlia.

Eurooppalaisia tapoja kun kuului opetella, tilasin parsaa.

Siihen oli tosin toinenkin syy. Sadan frangin annos oli ainoa, johon päivärahat riit­tivät.

Strasbourgissa oli helppo ymmärtää päivän historiallisuus. Seuraavan juttuni kohdalla en sen sijaan heti aavistanut, millaisen ilmiön syntyä olin todistamassa.

Keväällä 1994 oli kokoomuslaisten vuoro olla tyytymättömiä Ahon hallitukseen. Monet kokivat, että puolue ei saanut siellä juuri läpi tavoitteitaan. Puheenjohtaja Pertti Salolaista pidettiin pehmeänä.

Taustakeskusteluissa vahvistui käsitys, että puolueessa oli tosissaan alettu etsiä Salolaiselle seuraajaa. Useimmin mainittiin perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan Sauli Niinistön nimi.

Aloin tehdä Niinistöstä henkilökuvaa. Haastattelin hänen lähipiiriään, muita hänet tuntevia ja Niinistöä itseään. Keksin mielestäni nokkelan otsikon: ”Salolaisen jälkeen salolainen?” Niinistö oli kotoisin Salosta.

Juttu ilmestyi Kuvalehdessä 3. kesäkuuta. Samana päivänä Salolainen pudotti uutispommin. Hän ilmoitti erovansa puheenjohtajan paikalta jo kesken kauden. Yhtäkkiä Niinistöstä puhuivat kaikki.

Kuusi päivää myöhemmin Niinistö kertoi pyrkivänsä Salolaisen paikalle. Elokuussa hänet valittiin.

Jutussa kuvailin Niinistön vahvuuksia: ”Ahkera puurtaja ja maltillinen, luottamusta herättävä persoona.” Heikkoudeksi arvelin: ”Puheista joskus vaikea löytää selvää punaista lankaa.”

Haastattelua tehdessämme Niinistökään ei vielä aavistanut, kuinka nopeasti Salolaisen lähtö tapahtuisi. ”Puheenjohtajuus on hirvittävän kokonaisvaltainen tehtävä”, hän empi. ”Puheenjohtajana ei säilytä edes teoreet­tisesti sitä vaikutelmaa, että on itsensä herra.”

Kun Niinistö viisi vuotta myöhemmin kieltäytyi hänelle kultalautasella tarjotusta presidenttiehdokkuudesta, minusta tuntui, että olin kuullut perustelut joskus ennenkin.

Syksyllä 1997 sain yllättäen Niinistöltä postia. Marraskuun 14. päivän SK:n kannessa oli ollut Olli-Pekka Heinonen trumpetteineen. ”Kovempaa ja korkeammalle”, luki kuvan vieressä. Ja alla, pienemmällä, selitys: ”Olli-Pekka Heinonen haluaa olla täydellinen kaikessa mihin ryhtyy. Hän ei vielä tiedä haluaa­ko hän kokoomuksen johtoon.”

Noihin aikoihin puhuttiin siitä, että Heinonen voisi olla kokoomuksen seuraava johtaja. Joko hän tai Kirsi Piha. Pihasta olin tehnyt henkilöjutun jo aikaisemmin, ja nyt oli Heinosen vuoro.

Niinistön terveiset olivat lyhyet. Voisinko seuraavan kerran, kun ryhdyn tekemään jostakusta kokoomuksen puheenjohtajaa, ystävällisesti varoittaa häntä siitä etukäteen.

Niinistö on tunnettu siitä, että hän otta­a herkästi yhteyttä toimittajiin ja antaa palautetta. Yleensä se on merkki siitä, että kaikki jutussa ei ole Niinistöstä kohdallaan. Tällä kertaa tulkitsin, ettei hän osannut olla ainakaan hirveän pahoillaan Heinosen e­sittelystä.

Oikeasti Niinistö oli tuolloin kokoomuksen suvereeni johtaja, jota kukaan ei edes ajatellut haastavansa. Hallituksessa hän – valtiovarainministeri – muodosti pääministeri Paavo Lipposen kanssa kiistattoman voimakaksikon.

Itsenäisyyden ajan historia on tapana palastella presidenttikausiin. On Paasikiven aika, Kekkosen aika, Koiviston aika, ja niin edelleen. Mutta on poikkeuksiakin. Paavo Haavikko nimesi maailmansotien välisen ajan Tannerin tasavallaksi, sillä Väinö Tanner jätti hänen mielestään Suomeen vahvemman jäljen kuin yksikään varhainen presidentti.

Vuosia 1995–2003 voi yhtä hyvin perustein kutsua Niinistön ja Lipposen ajaksi. He yhdessä vetivät Suomen lamasta ja veivät sen EU:n ytimiin.

Yksi politiikan lohko oli kuitenkin poik­keus. Ulkopolitiikassa Lipposella oli Sdp:ssä kaksi vahvaa vastusta: Tarja Halonen ja ­Erkki Tuomioja. Kumpikaan ei halunnut syventää yhteistyötä Yhdysvaltojen ja Naton kanssa niin nopeasti kuin Lipponen.

Noihin aikoihin puhuttiin paljon siitä, että Sdp:llä oli ulkopolitiikassa värisuora – sekä presidentin että pää- ja ulkoministerin paikat. Oikeasti kädessä oli pelkkä väri: kaikki olivat kyllä punaisia, mutta eivät samaa maata.

Juuri Lipposen ja Tuomiojan tunnettu eriseuraisuus oli yksi syy, miksi halusin vuonna 2001 haastatella Tuomiojaa. Aiheeksi sovittiin EU. Ajattelin, että siihen keskittyvä haastattelu paljastaisi hallituksen jännitteet.

Haastattelussa Tuomioja otti kuitenkin oma-aloitteisesti puheeksi Lähi-idän senhetkisen tilanteen.

”Minua kauhistuttaa, että Israelin linjana on nujertaa, nöyryyttää, alistaa, köyhdyttää palestiinalaiset”, hän sanoi. ”Mitä muuta siitä voi syntyä kuin loputonta vihaa.”

Hän vielä terästi sanomaansa historiallisella vertauksella. ”On aika järkyttävää, että jotkut ajavat suhteessa palestiinalaisiin samanlaista politiikkaa, jonka uhreiksi he itse joutuivat 1930-luvulla.”

Kohuhan siitä syntyi. Tuomiojan kriitikot väittivät hänen verranneen Israelia natsi-Saksaan. Keskustelussa vaadittiin jopa ministerin eroa.

Yhtenä päivänä puhelimeni soi. Toisessa päässä oli Zuheir al-Wazir, PLO:n Suomen-edustaja. Hän halusi henkilökohtaisesti onnitella hyvästä haastattelusta.

Tämä tästä vielä puuttui, ajattelin.

Koko ajan pelkäsin, alkaisiko Tuomioja perua puheitaan. Monilla poliitikoilla on sellainen tapa, kun he huomaavat sanoneensa jotain varomatonta. Tuomioja seisoi kuitenkin sanojensa takana.

Tuomiojan päiväkirja 2000-luvun alusta julkaistiin muutama vuosi sitten. Tarkistin tietysti heti, miltä tapaus näytti aikoinaan hänen itsensä silmin. Sen jälkeen ymmärsin paremmin, miksi hän oli pysynyt niin tyy­nenä.

”Palautteen selvä enemmistö on asiallista ja kiittävää”, hän kirjoitti, kun haastattelun ilmestymisestä oli neljä päivää.

Jollakin tavalla se oli minullekin helpottava tieto, vielä pitkän ajan jälkeen.

Lähihistorian paradokseihin kuuluu, että kun Suomi lopulta liittyi Natoon, yksi avainhenkilö oli ruotsalaisia demareita pehmittänyt Tuomioja. Hänen sanoillaan oli painoa, sillä kaikki tiesivät, että kun hänkin puhui jäsenyyden puolesta, oli tosi kyseessä.

Jos 1990-luvulla aika kiiti hetken ylinopeutta, keväällä 2022 nähtiin varsinainen äkkikiihdytys. Olin tehnyt vuosien mittaan lukemattomia näsäviisaita juttuja, joissa irvailin, miten keskustelu sotilaallisesta liittoutumattomuudesta junnasi vuodesta toiseen samoissa kalutuissa fraaseissa. Viimeisen sellai­sen tein talvella 2022, vain muutama viikko ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

”Jäsenyys on edelleen yhtä kaukana kuin neljännesvuosisata sitten”, julistin. Kolme kuukautta myöhemmin vanha opiskelutoverini Klaus Korhonen vei Suomen hakemuksen Natoon.

Kuluva vuosikymmen on ollut journalistille uusi 1990-luku. Työssä saa taas elää keskell­ä historiaa, todistaa aitiopaikalta, kuinka maailma muuttuu perustavasti.

Nyt se ei kuitenkaan tunnu samalta. Tunnelma on erilainen. Juuri missään ei näy merkkejä, että oltaisiin menossa kohti valoa. Monet ottavat etäisyyttä politiikkaan, koska pitävät ilmapiiriä niin epämiellyttävänä.

Tietenkin politiikassa on aina taisteltu vallasta, oltu eri mieltä asioista ja otettu yhteen. Mutta kieltämättä jokin on viime vuosina muuttunut.

En kaipaa aikaa, jolloin puolueiden sanottiin olleen niin samankaltaisia, ettei niitä kunnolla erottanut toisistaan.

Mutta oli siinä hyvätkin puolensa, että mikä puolue tahansa saattoi mennä hallitukseen minkä vain toisen kanssa. Siltoja ei kannattanut polttaa aivan poroksi, ettei itse jäisi rannalle.

Yleinen käsitys myös oli, ettei vastustajista pitänyt hakea selkävoittoja, sillä ne kostautuivat ennemmin tai myöhemmin. Riidat kannatti sopia, vaikkeivät kaikki omat tavoitteet toteutuneetkaan.

Kompromissien tekemistä pidettiin kypsyyden osoituksena, ei heikkouden merkkinä, niin kuin nyt tuntuu.

Kärjekkäimmät poliitikot ja etujärjestöjohtajat saavat julkisuudessa suhteettoman suuren huomion. Eri mieltä olevien motiiveja väärinymmärretään tahallaan. Toisten leimaaminen on joillekin tärkeämpää kuin kuunteleminen.

Tätä kirjoittaessa huomasin X:stä (ennen Twitter) Sitran entisen teemajohtajan Mari Pantsarin postauksen, jonka hän oli kirjoittanut katsoessaan A-studiosta Wille Rydmani­n (ps) ja Krista Kiurun (sd) väittelyä. ”Kiitän luojaa, että yrittäjänä saa tehdä töitä edelläkävijöiden kanssa, eikä tarvitse olla lähellä politiikkaa kuten aiemmissa töissä.”

Toteamus pysäytti. Kuulostelen itseäni. Jokin kolahtaa.

Olen nauttinut työstäni. Olen kokenut olevani etuoikeutettu. Politiikantoimittajana olen vuosikymmenten mittaan saanut tavata ihmisiä, joita olen voinut katsoa ylöspäin. Olen tullut monista haastatteluista viisaampana kuin olin mennessäni.

Nykyistä menoa seuratessani en enää tiedä, mitä siitä voisi oppia – kuin korkeintaan varoittavina esimerkkeinä.

Suljen mielelläni nauhurin.