Arkadianmäen juoksuhaudat
Suomalaisten poliitikkojen puheissa ja kirjoituksissa talvisota syttyy yhä uudestaan.
Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Se oli paha paikka. Varmasti yksi pahimmista.
Ensin ampuivat tykit, ja seuraavana aamuna tulivat hyökkäysvaunut kahta puolta Summajärveä. Hyökkäys torjuttiin, mutta puna-armeija iski uudelleen ja vielä voimakkaammin. Suomalaisten puolustus kesti senkin.
”Summan sankarit 1939 = PS:n eduskuntaryhmä. Mikä yhdistää? Isänmaan puolesta töissä niin arkena kuin pyhänä”, perussuomalaisten varakansanedustaja Arto Luukkanen tviittasi 13. toukokuuta.
Eduskunta oli silloin keskustellut EU:n elvytysrahoista kaksi päivää ja kaksi pitkää yötä. Koronavahinkojen korjaamiseen tarkoitetusta paketista oli alun perin pitänyt äänestää jo päivää aikaisemmin. Äänestys oli kuitenkin lykkääntynyt, kun perussuomalaiset vain puhuivat ja puhuivat.
Tamperelainen sotahistorian tutkija Jussi Jalonen hermostui.
”Isoisäni kaatui Summassa, ja Arto Luukkanen ja kumppanit voivat puolestani pitää turpansa kiinni ja lopettaa tämänlaisen retoriikan meinaan saman tien”, hän vastasi.
Jalonen julkaisi muutama vuosi sitten Summan tarina -nimisen kirjan. Siinä hän kuvasi taisteluihin osallistuneiden miesten tuntoja niin kuin uudemmassa sotahistoriassa on tapana, ruohonjuuritasolta.
”Helmikuuhun 1940 tultaessa taistelun yksi ensisijainen tavoite oli pitää Neuvostoliiton suurhyökkäys aisoissa ja lunastaa aikaa länsiavun saapumiselle”, hän selitti. ”Suomi taisteli siinä vaiheessa samassa rintamassa Euroopan kanssa.”
Luukkaselle, kuten muillekin elvytyspakettia vastustaneille perussuomalaisille, Eurooppa oli sen sijaan uhka, joka oli heidän mukaansa viemässä Suomelta itsenäisyyden ja kaiken päälle vielä rahatkin.
Sellaista ajatusta ei voinut Jalosen mielestä mitenkään yhdistää talvisodan muistoon.
Elvytyspakettikeskustelu ei ollut ensimmäinen kerta, kun poliitikot ovat Suomessa valjastaneet sotahistorian palvelemaan omaa agendaansa.
Kaikkein suosituimpia ovat olleet talvisotaan liittyvät mielikuvat. Talvisodan muistolla on ollut helppo todistaa melkein mikä vain kansalaisilta edellytetty uhraus tarpeelliseksi, ellei jopa välttämättömäksi.
Kun maailmanlaajuinen finanssikriisi ulottui syksyllä 2008 myös Suomeen, valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok) näki edessään talouden talvisodan. ”Meitä uhkaa valtava meistä riippumaton vaara ulkopuolelta ja meidän on taisteltava sitä vastaan yhdessä rintamassa”, hän maalaili.
Tavoitteenkin piti olla Kataisen mielestä sama kuin talvisodassa: torjuntavoitto – ja mielellään sellainen, jossa ”vauriot jäävät mahdollisimman pieniksi”.
Tuomas Tepora on tutkinut historian myyttejä. Muutama vuosi sitten häneltä ilmestyi kirja Sodan henki, jossa hän kuvasi, miten aikalaiset kokivat Suomessa talvisodan.
”Talvisodan henki on monikäyttöinen, joustava käsite”, hän selittää. ”Se ei itsessään ole oikealla eikä vasemmalla, vaan milloin missäkin.”
Katainen vetosi talvisodan henkeen, kun piti kiristää vyötä. Ay-johtajat ovat muistuttaneet samasta hengestä, kun he ovat halunneet säilyttää työpaikat.
Suomi ei ole ainoa maa, missä sotiin liittyvät myytit elävät omaa elämäänsä. ”Mutta harvinaista on, että kollektiivinen identiteetti perustuu niin vahvasti nimenomaan toiseen maailmansotaan”, Tepora sanoo.
Hän ei pysty oikopäätä nimeämään Euroopasta kuin yhden toisen tällaisen maan.
Se on Venäjä.
Kaikki eivät aikoinaan innostuneet Kataisen rinnastuksesta. Entinen pääministeri Paavo Lipponen (sd) oli sitä mieltä, että parempi vertauskohta olisi ollut Harmageddon.
Harmageddonin taistelu on Raamatun Ilmestyskirjassa mainittu lopun aikojen sota, jossa Kristuksen taivaallinen armeija voittaa Jumalan viholliset. Eräänlainen talvisota potenssiin kymmenen siis.
Katainen löysi kuitenkin finanssikriisistä aina vain lisää yhtäläisyyksiä talvisotaan. Helmikuussa 2009 hän palasi Turun Sanomissa uudestaan syksyyn 1939.
Kataisen mukaan häntä finanssikriisissä arvostellut oppositio oli kuin suomalaiskommunisteista koostunut Terijoen nukkehallitus. Hän oli toivonut eduskunnassa ”talvisodan kansallista yhteishenkeä”, mutta saanut vastapuolelta mielestään vain ”Otto Wille Kuusisen propagandahallituksen auttavaa kättä”.
Vertauksen perimmäinen idea jäi hämäräksi. Kirjoituksesta oli vaikea saada selvää, miten silloinen oppositio eli 2000-luvun sosiaalidemokraatit, vasemmistoliitto, kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset rinnastuivat 1930-luvun kommunistiemigrantteihin.
Sdp:n silloisen puheenjohtajan Jutta Urpilaisen mielestä rinnastus oli niin mauton, että Kataisen oli syytä pyytää sitä julkisesti anteeksi.
Katainen joutuikin vakuuttamaan eduskunnan edessä, että hänen tarkoituksensa ei ollut loukata. Hän oli vain toivonut, että oppositiosta olisi löytynyt enemmän ymmärrystä hallitukselle.
Lopulta Katainen sai anteeksi melkein kaikilta, joihin Terijoki-vertaus oli osunut – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Sdp:n Jukka Gustafsson arveli, että häneltä menisi viikkoja tai jopa kuukausia ennen kuin hän leppyisi.
Hän vetosi samaan kuin Jalonen: vertaus ei ollut historiallisesti tosi.
”Te loukkasitte erittäin paljon sosiaalidemokraatteja, jotka kantoivat täyden vastuun talvi- ja jatkosodassa ja myöskin vaaran vuosina (1944–1948)”, Gustafsson ojensi.
Talvisodan perintöä on myös periaate, että kaveria ei jätetä, vaikka hätä olisi minkälainen.
Ilkka Kanerva (kok) muisti sen keväällä 2008, kun hänen flirttailevat tekstiviestinsä erotiikkatähti Johanna Tukiaiselle olivat paljastuneet.
Puheenjohtaja Jyrki Kataisen mielestä Kanervan harkintakyky oli pettänyt, eikä häneen voinut enää luottaa. Siksi hän ei voinut myöskään jatkaa ulkoministerinä.
”Sanonta, että kaveria ei jätetä, kääntyi päälaelleen”, Kanerva valitti.
Useimmiten sanontaa käytetään silti politiikassakin alkuperäisessä merkityksessä.
Niin teki esimerkiksi perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini itsenäisyyspäivänä 2012. Työllisyys oli alkanut heikentyä, ja työttömyysaste oli prosenttiyksikön korkeampi kuin vuotta aiemmin. Valtion taloudesta huolestuneet aloittivat tutun valituksen, että työttömyysturva on liian antelias.
”Perussuomalaiset eivät hyväksy työttömyysturvan heikentämistä”, Soini jyrisi plokissaan. ”Rintamalla kaveria ei jätetty. Ei jätetä tänään.”
Seuraavien vaalien jälkeen perussuomalaisista tuli hallituspuolue, ja puolue oli mukana säätämässä aktiivimallia, jonka seurauksena kymmenientuhansien työttömien etuuksia leikattiin.
Vuoden 2017 kuntavaaleissa perussuomalaisten kannatus puolittui. Kaverit jättivät perussuomalaiset – ja pian Soinikin.
Käpykaartisyytöksiä viljeltiin ahkerasti toissa vaalikaudella. Aluksi ne kohdistuivat perussuomalaisiin, jotka eivät voitostaan huolimatta halunneet Kataisen hallitukseen. Lopulta käpykaartiin päätyi myös Jyrki Katainen itse.
Politiikan yleisimmällä sota-ajalta periytyvällä haukkumasanalla ei ole mitään tekemistä itse sotatoimien kanssa.
Sillä viitattiin alun perin niihin yli 30 000 suomalaiseen, jotka karkasivat rintamalta tai eivät tulleet palvelukseen lainkaan. He olivat sekalainen joukko vakaumuksellisia sodanvälttelijöitä, ja sitten miehiä, joiden hermot eivät vain kestäneet.
Politiikan käpykaarti on vielä sekalaisempi. Kielitoimiston sanakirjan mukaan käsite kuvaa ”ryhmittymää, jonka katsotaan pakenevan sille kuuluvaa vastuuta”. Politiikassa vastuuta voi paeta monella tavalla: kieltäytymällä ministerinsalkusta, vaihtamalla tehtävää tai vaikka vain äänestämällä jonkun mielestä väärin.
Erityisen ahkerasti käpykaartisyytöksiä viljeltiin vaalikaudella 2011–2015.
Aluksi ne kohdistuivat perussuomalaisiin, jotka eivät suuresta voitostaan huolimatta halunneet tulla Kataisen muodostamaan hallitukseen.
”1995 yksikään puolue ei halunnut pyrkiä oppositioon niin kuin nyt vaalien suurin voittaja. Se päätti heti ensimmäisen tilaisuuden tullen lähteä käpykaartiin”, Paavo Lipponen tölvi Iltalehden haastattelussa, kun hallitusohjelmasta vasta neuvoteltiin.
Kun Timo Soini haukkui valmista ohjelmaa eduskunnassa, hallitukseen menneen vasemmistoliiton Martti Korhonen jatkoi siitä mihin Lipponen jäi.
”Käpykaartiin teki mieli. Siellä te olette, siellä te yritätte huutaa.”
Lopulta sinne päätyi myös Katainen itse.
Huhtikuussa 2014 hän ilmoitti jättävänsä sekä pääministerin että kokoomuksen puheenjohtajan tehtävät kesken vaalikauden. Perussuomalaisten pääsivät vuorostaan haukkumaan Kataista rintamakarkuriksi.
Vaalikauden lopulla käpykaartissa oli jo tungosta, kun myös vasemmistoliitto ja vihreät lähtivät hallituksesta ja saivat niskaansa samat syytökset kuin Katainen.
Sotien perua on myös käsitys, että suomalaisia pitää johtaa edestä, omalla esimerkillä. Vähän niin kuin kesän 1944 torjuntataistelujen sankari Adolf Ehrnrooth tai Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Vilho Koskela.
Sellaista johtajuutta tarjottiin myös kokoomukselle, kun Kataiselle piti löytää seuraaja.
”Aion johtaa esimerkillä ja kuunnellen”, Alexander Stubb lupasi. ”Suomi on joukkue ja sitä johdetaan edestä.”
Hänet valittiin.
Stubbin karisma sammui kuitenkin nopeasti. Seuraavassa puoluekokouksessa Petteri Orpo haastoi hänet ja voitti.
”Minun kokoomustani johdetaan edestä”, Orpo lupasi nyt puolestaan.
Perussuomalaisten johtajakisassa pätivät sen sijaan 2017 eri säännöt.
Jussi Halla-aho oli vielä silloin europarlamentaarikko ja vietti suuren osan ajasta Brysselissä. Väistyvä puheenjohtaja Soini vastusti Halla-ahon valintaa, mutta ei voinut sanoa sitä suoraan, joten hänen piti turvautua kiertoilmauksiin.
Soini keksi, että puoluetta olisi johdettava ”edestä vahvalla otteella”.
Perussuomalaisten kartalla Bryssel ei ollut edessä, vaan pikemminkin vastapuolella – ja ennen kaikkea kaukana.
”Puoluetta olisi erittäin haastavaa johtaa etänä. Puoluetta johdetaan edestä, ei netistä”, Soinin tavoin Sampo Terhoa kannattanut puolustusministeri Jussi Niinistö säesti Helsingin Sanomissa.
Niinistö on väitellyt tohtoriksi sotahistoriasta, joten hänen pitäisi tietää yhtä ja toista siitä, millainen on hyvä johtaja.
Mutta hänenkään suosituksensa ei riittänyt. Halla-aho voitti Terhon selvästi.
Edestä johtaminen on ollut myös toisen Niinistön, tasavallan presidentin, lempiteema.
Hän on toistuvasti kaivannut sitä varsinkin niiltä talouselämän kellokkailta, joilla on ollut tapana edellyttää vyön kiristämistä kaikilta muilta paitsi itseltään.
Kun keskustelu eläkeiän korottamisesta kävi muutama vuosi sitten kuumana, Niinistö pani merkille, että monet yleisen eläkeiän nostamista vaatineet hyväosaiset jättivät itse työelämän heti kun se oli heidän omien eläkesopimustensa mukaan mahdollista.
Presidentti puuttui häntä ärsyttäneeseen kaksinaismoraaliin avatessaan vuoden 2014 valtiopäivät. ”Jos johto ei näytä hyvää esimerkkiä, ei sitä kohtuudella voi muilta vaatia”, Niinistö ojensi.
Juha Sipilän (kesk) hallituksen läpi runnoma kilpailukykysopimus sai hänet palaamaan uudestaan samaan teemaan.
Sopimus herätti aikoinaan paljon pahaa verta, kun suoritusportaan työntekijöiden etuja leikattiin, mutta samaan aikaan suuret pörssiyhtiöt maksoivat entistä avokätisempiä osinkoja.
”Suomi ei ole Suomi, jos jotkut asettautuvat yläpuolelle”, Niinistö läksytti. ”Yhä voimassa on se, että edestä ja omalla esimerkillä johdetaan. Minä toivon, että tämä kaikkialla myöskin muistetaan.”
Hiljaista oli. Tuloerot kasvoivat 2016, ja uudestaan 2017 ja vielä 2018. Vasta vuonna 2019 ne kääntyivät loivaan laskuun.
Politiikan suosituimmasta sotametaforasta ei ole kahta sanaa.
Ministerit, kansanedustajat ja puoluejohtajat ovat ottaneet torjuntavoittoja niin monissa tilanteissa, että sodassa ei vihollisesta olisi sellaisen voittoputken jälkeen enää mitään jäljellä.
Vuoden 2008 kuntavaaleissa Sdp hävisi 2,9 prosenttiyksikköä, enemmän kuin yksikään toinen puolue. Puheenjohtaja Jutta Urpilainen sai kuitenkin sen kuulostamaan lähes Tolvajärven, Raatteentien tai Tali-Ihantalan veroiselta sankariteolta.
”Jonkinlainen torjuntavoitto tämä on”, Urpilainen julisti epäröimättä.
Sillä kertaa ”torjuntavoittoon” riitti, että Sdp kiilasi keskustan ohi toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Vertailua tosin vaikeutti, että keskustan kakkossija oli eduskuntavaaleista, joissa äänet jakautuvat aina hieman eri tavalla.
Urpilaisen kaudella Sdp erikoistui torjuntavoittoihin. Sellainen oli puoluesihteeri Mikael Jungnerin tulkinnan mukaan kerran jopa gallup, jossa puolueen kannatus laski 19,8 prosentista vain 19,1 prosenttiin.
Selityksen lisäksi torjuntavoitto voi olla suorastaan tavoite. Keskusta oli Esko Ahon nelivuotisen pääministerikauden jälkeen keväällä 1995 niin huonossa hapessa, ettei puolue uskaltanut edes haaveilla kannatuksen kasvattamisesta. Puoluesihteeri Pekka Perttulalla oli täysi työ keksiä, miten hän saisi väen sillä kertaa jalkautumaan vaalityöhön.
Lopulta hänellä välähti. Keskusta lähtisi hankkimaan ”veret seisauttavaa torjuntavoittoa”.
Perttulan edeltäjän edeltäjä Seppo Kääriäinen oli käyttänyt samantapaista kielikuvaa neljä vuotta aikaisemmin, kun keskusta oli noussut pääministeripuolueeksi.
Kääriäinen, kielikuvien mestari, oli puhunut veret seisauttavasta vaalivoitosta. Hänen johdollaan oli hyökätty, Perttulan komennossa peräännyttiin.
Tällä kertaa rinnastus ei toiminut. Keskustan kannatuksesta katosi viidesosa.
Selityksen lisäksi torjuntavoitto voi olla suorastaan tavoite. Mutta mikä on lopputulos, kun torjuntavoittoa seuraa uusi torjuntavoitto, ja voitettuja torjuntataisteluja on lopulta enemmän kuin kukaan pystyy laskemaan?
Vaalien lisäksi suomalaiset poliitikot ovat ottaneet erityisen paljon torjuntavoittoja Euroopan unionissa.
Vaikka Suomi on ollut EU:n jäsen jo runsaan neljännesvuosisadan, Brysselin byrokratia on yhä vastapuoli, jonka kanssa on oltava koko ajan tarkkana.
Vuonna 2005 EU:ssa neuvoteltiin sokerintuotannon tuista. Vaarana oli, että tuotanto olisi loppunut Suomesta kokonaan. Pitkien neuvottelujen jälkeen toinen kahdesta sokeritehtaasta lopulta pelastui.
Keskustalainen maatalousministeri Juha Korkeaoja oli tyytyväinen. Hän oli kuuluttanut maailmalle jo etukäteen, että tällainen tulos olisi Suomelle torjuntavoitto.
Pari vuotta myöhemmin oli ammattiliittojen vuoro pelätä pahinta. Unionissa valmisteltiin työaikadirektiiviä, joka olisi muun muassa lisännyt paikallista sopimista. Muutokset kuitenkin kaatuivat EU-parlamentissa.
”Torjuntavoitto”, STTK:n silloinen lakimies, toimihenkilöliitto Erton nykyinen puheenjohtaja Juri Aaltonen (sd) kuvaili.
Maaliskuussa 2015 parlamentti hyväksyi rekkojen kokoa säädelleen direktiivin. Suomessa oli etukäteen pelätty, että unioni kieltäisi kaikkein pisimmät rekat. Niin ei lopulta tapahtunut.
”Voisi sanoa torjuntavoitoksi”, europarlamentaarikko Merja Kyllönen (vas) kommentoi.
Syksyllä 2017 parlamentin ympäristövaliokunta äänesti siitä, mitkä kriteerit bioenergian piti täyttää, että se voitiin määritellä kestäväksi. Sillä kertaa oli pelkona, että energiapuun polttoa rajoitettaisiin liikaa. Taas saatiin aikaan kompromissi: kuitupuun energiapoltto sai jatkua, mänty- ja palmuöljyn poltto sen sijaan ei.
”Tämä on isompi torjuntavoitto kuin uskalsin edes ajatella”, ympäristövaliokunnan suomalainen jäsen Nils Torvalds (r) hehkutti.
Mutta mikä on lopputulos, kun torjuntavoittoa seuraa uusi torjuntavoitto, ja voitettuja torjuntataisteluja on lopulta enemmän kuin kukaan pystyy laskemaan?
Aikoinaan ulkoministerinä Suomen EU-jäsenyydestä neuvotellut Heikki Haavisto (kesk) vastasi kysymykseen maatalouden osalta Maaseudun Tulevaisuudessa 2012.
”Kyllä nämä torjuntavoitot ovat olleet aika lailla Pyrrhoksen voittoja”, hän tunnusti.
Pyrrhos oli noin 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua elänyt Epeiroksen ja Makedonian kuningas, joka kyllä voitti Heraclean taistelussa 280 eaa. roomalaiset, mutta kärsi samalla niin raskaat menetykset, ettei voitto paljon lämmittänyt.
Palataan takaisin eduskuntaan ja elvytyspakettikeskusteluun.
Lopulta siinä ei ollut kysymys enää yhdestä taistelusta tai edes rintamalohkosta.
”Siellä puhuttiin jo itsenäisyyden menettämisestä. Vedottiin isien suuriin tekoihin. Henki oli samalla tavalla ylevä kuin sodan ajan uudenvuodenpuheissa”, Vesa Heikkinen kuvaa.
Hän on kielentutkija ja seuraa tarkkaan eduskunnan istunnoissa käytettävää retoriikkaa.
Heikkinen poimii esimerkkejä.
Perussuomalaisista erotettu Ano Turtiainen väitti, että elvytysrahaston tarkoituksena on tuhota isänmaa ja ”vallata Suomi laukaustakaan ampumatta”.
Jari Koskela (ps) uhosi, että EU:n lippu ei missään olosuhteissa saa korvata ”kalliisti lunastetun itsenäisen Suomen lippua”.
Sebastian Tynkkysen (ps) mielestä eduskunnan ulkopuolelle kokoontuneet mielenosoittajat olivat ”kotirintama” samassa taistelussa, jota Tynkkynen itse kävi puhujapöntöstä.
”Hän ilmeisesti koki olevansa rintamalla”, Heikkinen naurahtaa.
Ehkä oikea nimi jarrutuskeskustelulle olisikin ollut viivytystaistelu.
”Kun piti keksiä jotain sanottavaa, mentiin aika syvälle tarinamaailmaan.”
Mutta mikään ei auttanut. Eduskunta hyväksyi elvytyspaketin yli kahden kolmasosan enemmistöllä, 134 puolesta ja 57 vastaan. Perussuomalaisten sanoma ei saanut kovin paljon vastakaikua muista puolueista.
Ehkä vertaus talvisotaan ei ollut sittenkään niin onnistunut.
Tuomas Tepora sanoo pitävänsä hiukan erikoisena, että talvisodan henkeen vedotaan rauhan oloissa, vaikka koko käsite syntyi alun perin kuvaamaan äärimmäisen poikkeusajan poikkeustunnelmaa.
”On ihan tyhjää puhetta yrittää loihtia sota-ajan ilmapiiriä silloin kun on vain taloudellisia ongelmia.”