Olipa kerran lääkäri, joka osasi kuunnella
Voiko kaunokirjallisuus vahvistaa ihmistuntemusta terveydenhuollossa? Näin ajattelevat kerronnallisen lääketieteen tutkijat.
Kun viimeksi asioit terveydenhuollossa, tuntuiko siltä, että sinua aidosti kuunneltiin? Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva kysyi viime vuonna suomalaisilta heidän kokemuksiaan terveydenhuollosta. Puolet vastaajista arvioi, että potilaita kuullaan huonosti.
Arkikeskusteluissa ja uutisjutuissa törmää usein tarinoihin, joissa kohtaaminen terveydenhuollon ammattilaisen kanssa ei ole vastannut toiveita: töksähteleviä kommentteja, ohipuhumista ja pahimmillaan muistoksi jää vielä loukkaavalta tuntuva Omakanta-merkintä.
Aihe herättää keskustelua myös lääketieteen opiskelijoiden parissa. Näin sanoo Suomen Medisiinariliiton hallituksen jäsen, Riiassa lääkärin opintojaan viimeistelevä Viivi Räty.
Opetus painottuu diagnostiikkaan ja hoidon tekniseen puoleen. Potilaiden kohtaaminen opitaan usein työn kautta. Kukaan ei välttämättä kursseilla opeta sitä, kuinka syöpädiagnoosin saaneelle kerrotaan huonot uutiset.
Rädyllä on jo kokemusta potilastyöstä eri puolilta Suomea, niin päivystyksestä, vuodeosastolta kuin työterveyden vastaanotolta. Hän on huomannut, että lääkärin ja potilaan näkökulmat ovat erilaiset.
Lääkärin mielessä pyörivät diagnostiset pohdinnat ja tietokoneen näyttöä täyttävät tutkimustulokset. Potilas taas saattaa arvioida tapaamista ennen kaikkea ihmiskohtaamisena.
”Potilaathan ei välttämättä ymmärrä lääketieteellisestä puolesta, mutta muistavat kyllä sen, miten olet heidät kohdannut”, Räty sanoo.
Tasapainoilu yksioikoisen biolääketieteellisen näkökulman ja inhimillisen kohtaamisen välillä on toistuva teema terveydenhuollon historiassa.
Alan tutkimuksesta löytyy yllättävä ehdotus tämän jännitteen purkamiseen: kaunokirjallisuus.
Kerronnallinen lääketiede on Yhdysvalloissa kehitetty lähestymistapa, joka korostaa, ettei biolääketieteellinen osaaminen yksin riitä ihmisten auttamiseen. Lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset tarvitsevat myös kerronnallista osaamista eli taitoa kuunnella, tulkita ja vastata potilaiden kertomuksiin.
Lähestymistapa sai alkunsa vuosituhannen vaihteessa Columbian yliopistossa New Yorkissa, jossa lääketieteen professori Rita Charon päätti tutustua yliopistonsa englannin kielen ja kirjallisuuden kurssivalikoimaan.
Videohaastattelussa kolme vuosikymmentä myöhemmin Charon innostuu yhä muistellessaan kertomusteorian seminaarissa syntynyttä oivallusta.
Opinnot auttoivat näkemään potilastyön uusin silmin.
”Se oli todellinen muutos. Sellainen hetki, jolloin yhtäkkiä syttyy valtava valokeila.”
Charon ei hylännyt perinteistä diagnostiikkaa, mutta alkoi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten potilaat ongelmistaan kertoivat. Hän herkistyi eri tunnesävyille ja ristiriitaisille sivujuonille potilaiden kertomuksissa. Ihmisten tarinoiden rakenne, tarkat sanavalinnat ja tauot heidän puheessaan alkoivat hahmottua kerronnallisina keinoina. Niiden tunnistaminen auttoi pääsemään lähemmäs potilaan kokemusmaailmaa.
Yksittäisen kurssin sijaan Charon päätyi suorittamaan kokonaisen tutkinnon, tekemään väitöskirjan ja perustamaan kollegoidensa kanssa uuden tutkimusalan.
Viime vuosien aikana kerronnallinen lääketiede on monipuolistunut ja kansainvälistynyt. Nimestään huolimatta lähestymistapaa sovelletaan laajasti sosiaali- ja terveysalalla fysioterapiasta sosiaalityöhön.
Kirjallisuuden lisäksi huomio suuntautuu. muihinkin kerronnan tapoihin visuaalisesta taiteesta keholliseen itseilmaisuun. Samalla alan tutkimus ja koulutus on pikkuhiljaa levittäytynyt Pohjois-Amerikasta eri puolille maailmaa.
Kirjallisuudentutkija Anna Ovaska kiinnostui kerronnallisesta lääketieteestä 2010-luvun alussa. Vuonna 2016 hän vieraili Columbian yliopistossa ja seurasi Rita Charonin ryhmän työtä. Sittemmin Ovaska on kehittänyt kerronnallisen lääketieteen harjoituksia Suomessa ja opettanut kirjallisuutta lääkäriopiskelijoille Tampereen, Turun ja Helsingin yliopistoissa.
Ovaska painottaa, ettei lääketieteen ja kaunokirjallisuuden yhdistäminen ole uutta.
Suomessakin on jo ainakin 1990-luvun alusta lähtien järjestetty erilaisia kirjallisuuskursseja lääketieteen opiskelijoille. Kerronnallinen lääketiede kuitenkin toi opetukseen aiempaa selkeämmän kaavan. Ryhmätapaamisissa lähiluetaan ensin yhdessä tietty teksti kuten novelli, romaanikatkelma tai runo. Sen jälkeen tehdään luovan kirjoittamisen harjoituksia ja luetaan omia tekstejä muille osallistujille.
Lähilukeminen on kirjallisuustieteen menetelmä, jossa huomio suunnataan tarkasti luettavan tekstiin ja sen kerronnallisiin keinoihin. Juuri tämä on Ovaskan mielestä kerronnallisen lääketieteen ydintä. Vaikka osa teksteistä sisältää esimerkiksi sairauden kuvauksia, asiasisältöä oleellisempaa on lopulta se, miten asiat kerrotaan. Kun lähilukeminen yhdistyy ryhmätyöskentelyyn, kertomusten monitulkintaisuus hahmottuu uudella tapaa.
”Joku huomaa, että ’hei, katso, tuolla on tuollainen adjektiivi ja tämä muuttaa kaiken’”, Ovaska kuvaa. ”Ja sitten lukukokemukset muuttuvat siinä lennossa.”
Kirjoitusharjoituksissa syvennetään lukiessa syntyneitä oivalluksia. Lähtökohtana voi olla esimerkiksi luetun tekstin alku- tai loppulause tai tekstissä toistuva kerronnallinen keino. Osallistujia voidaan pyytää kirjoittamaan omista kokemuksistaan tai ottamaan potilaan näkökulma tapahtumiin.
Opiskelijoiden lisäksi kerronnallisen lääketieteen harjoituksia on viime vuosina järjestetty suomea toisena kielenä puhuville lääkäreille sekä Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöille. Toiminta on toistaiseksi Suomessa nojannut yksittäisiin opettajiin ja tutkimushankkeisiin.
Taideyliopistolla aiheen tutkimusta on johtanut kirjoittamisen professori Jussi Valtonen. Valtonen on itse taustaltaan sekä kirjailija että neuropsykologi.
Kerronnallisen lääketieteen ryhmät on Valtosen mukaan otettu Suomessa myönteisesti vastaan. Esimerkiksi Helsingin kaupungin sote-työntekijöille on nyt järjestetty Taideyliopiston hankkeessa kymmenkunta kerronnallisen lääketieteen kurssia. Palaute on ollut todella myönteistä, ja moni terveydenhuollon ammattilainen on kiinnostuneena kysellyt kurssien perään.
Sosiaalipsykologi, tutkijatohtori Elina Renko on haastatellut kursseille osallistuneita. Haastatellut kertoivat, että luku- ja kirjoitusharjoitukset veivät heidät arjen kokemusmaailman yläpuolelle, lisäsivät ymmärtäväisyyttä itseä ja muita kohtaan sekä tukivat kuuntelutaitoja ja itsereflektiota. Samalla heräsi eettistä pohdintaa siitä, toteutuuko ihmislähtöisyyden ihanne työarjessa.
Rengon mukaan osallistujat kokivat opintojen ja työelämän muokanneen heidän tapaansa kuunnella ihmisiä. Tehokkuusvaatimukset ja paine tapausten nopeaan lokeroimiseen ohjaavat asiakaskohtaamisia. Näkökulman vaihtamiseen ja itsereflektioon kannustavat harjoitukset muistuttivat omasta halusta kohdata ihmisiä.
”Monet ovat havahtuneet siihen, että ovat vahingossa menneet ajattelussaan ja työssään johonkin suuntaan, johon ei ollut tarkoitus mennä”, Renko kertoo.
Vaikka kerronnallinen lääketiede kehittyi alun perin monipuolistamaan lääkäreiden osaamista, voi näkökulman kapeutumista tunnistaa muissakin ammattikunnissa psykologeista sosiaalityöntekijöihin.
Työn siiloutuminen eri ammattikunnille saattaa jo itsessään kapeuttaa näkökulmia, arvelee Jussi Valtonen. Kukin ammattiryhmä muodostaa omat käytäntönsä siitä, mihin he keskittyvät asiakkaan kanssa. Tämä ohjaa toimintaa, kun ihmisiä koetetaan auttaa keskellä monimutkaisia ongelmavyyhtejä, joita kukaan ammattilainen ei voi yksin ratkaista. Pahimmillaan malli johtaa kaavamaisuuteen. Psykologin tai lääkärin kysymyslista ei välttämättä tavoita sitä, mikä ihmiselle itselleen olisi tärkeintä.
”Jo ennen kuin kukaan on edes tavannut sinua, me olemme jo päättäneet, mitkä asiat kutakin ammattilaista kiinnostavat”, Valtonen kuvaa.
Suomalainen kerronnallisen lääketieteen tutkimus pohjaa toistaiseksi pieneen, vapaaehtoiseen osallistujajoukkoon. Kansainvälisesti tutkimusta on tehty laajemmin, mutta muissakaan maissa ei ole yleensä arvioitu harjoitusten vaikutusta kontrolloiduilla koeasetelmilla. Suorien syy-seuraussuhteiden erottelu on vaikeaa, kun tutkitaan ihmisten välistä vuorovaikutusta ja yksilöllisiä kokemuksia.
Vankinta näyttöä on siitä, että sote-alan opiskelijat ja työntekijät kokevat itse hyötyvänsä kerronnallisen lääketieteen harjoituksista. Lisäksi tällaista opetusta saaneet ryhmät ovat pärjänneet vertailuryhmiä paremmin tiettyjä käytännön kliinisiä vuorovaikutustaitoja mittaavissa tenteissä.
Vaikuttavuuden kattavaan arviointiin kaivattaisiin kuitenkin seurantatutkimuksia, joissa kartoitettaisiin kurssien pitkän aikavälin konkreettisia hyötyjä potilastyössä.
Voi kysyä, missä määrin terveydenhuollon vuorovaikutusongelmat lopulta riippuvat yksittäisten ammattilaisten kerronnallisesta osaamisesta. Nykyjärjestelmässä työntekijöillä on usein hyvin rajallisesti aikaa kullekin potilaalle. Tehokkuuspaineiden yltyessä edellytykset ihmisten aitoon kohtaamiseen heikkenevät.
Tämän on huomannut myös pian lääkäriksi valmistuva Viivi Räty. Vastaanottoajoilla on yleensä tiukat aikaraamit, osastolla taas ollaan vastuussa useasta eri potilaasta yhtä aikaa.
”Vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä, mutta jos vastaanottoajat ovat liian lyhyitä tai ammattilainen on jatkuvasti ylikuormittunut, niin parhaatkaan taidot eivät riitä”, Räty toteaa.
Evan kyselyn lisäksi suomalaisten tyytyväisyydestä terveydenhuollon palveluihin on toisenlaistakin tietoa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuksissa enemmistö vastaajista on ollut tyytyväisiä vastaanottokäyntien laatuun.
Vuoden 2024 tutkimuksessa noin neljännes kertoi kuitenkin kokeneensa vaikeuksia lääkärin vastaanotolle pääsemisessä ja joka kolmas arvioi, että korkeat asiakasmaksut vaikeuttivat terveyspalveluiden saamista. Auttavatko sote-ammattilaisten lukupiirit, jos polttavimmat ongelmat liittyvät tehokkuus- ja säästöpaineisiin?
Elina Renko huomauttaa, että kohtaamiseen ja kuuntelemiseen panostaminen säästää aikaa ja rahaa, jos sillä varmistetaan oikea apu varhaisessa vaiheessa.
”Ihmisten kokemuksen sivuuttaminen ei ole tehokasta sosiaali- ja terveydenhuoltoa.”
Renko ja muut menetelmän puolestapuhujat ajattelevat, että harjoitukset voivat lisätä tietoisuutta järjestelmän ongelmista ja luoda painetta muutokseen.
Kursseille osallistuneet opiskelijat ja sote-ammattilaiset toivovatkin usein itse, että kerronnallisen lääketieteen harjoituksia tuotaisiin systemaattisemmin alan opetukseen ja työnohjaukseen.
Jussi Valtonen painottaa, ettei kerronnallinen lääketiede keskity pelkästään kuuntelun taitoihin yksittäisen potilaan kohtaamisessa. Harjoitukset auttavat kuvittelemaan yhdessä, minkälainen terveydenhuollon järjestelmä voisi olla, millainen sen tulisi olla ja kenellä on vastuu sen muuttamisesta.
Valtonen uskoo, että kaunokirjallisuus voi auttaa näkemään vaihtoehtoja nykyisille järjestelyille. Ongelmiin on vaikea tarttua, jos kaikkia vaivaa mielikuvituksen puute.