Ei minkään sään aikana
Suomen ei kannata liittyä Natoon silloin kun maailmalla on tyyntä. Eikä silloinkaan kun on epävakaista. Mihin Nato-optiota tarvitaan?
Keskustelu alkoi hillitysti. Aiheena oli Ukrainan kriisi.
Venäjän vaatimukset ja etupiirikaavailut kuulostivat asiantuntijoista tutuilta. Neuvottelutiekin oli olemassa. Toivo eli, että myrsky vielä tyyntyisi aikaa myöten.
Sitten Yleisradion A-Talkin juontaja Sakari Sirkkanen kääntyi Risto E. J. Penttilän puoleen.
”Mitä tämä tarkoittaa Suomen kannalta”, hän tivasi.
Tunnelma sähköistyi kuin salamaniskusta.
Penttilä vastasi ennen kuin Sirkkanen oli saanut kunnolla lausettaan loppuun:
”Suomen kannalta tämä tarkoittaa pahimmillaan, että Suomi joutuu tekemään päätöksen Nato-jäsenyydestä seuraavien kuukausien aikana.”
Ensin länsi asettaisi pakotteita Venäjään vastaan, sitten tulisi vastapakotteita ja lopulta Natosta esitettäisiin Suomelle kysymys: oletteko mukana vai ette?
Nordic West Office -ajatuspajaa johtava Penttilä ei ollut varma kävisikö näin, mutta piti sitä hyvinkin mahdollisena.
”Tämä voi johtaa siihen, että helmi-maaliskuussa keskustellaan suoraan Yhdysvaltojen kanssa Nato-jäsenyydestä”, hän lisäsi.
”Ohhoh”, Sirkkanen reagoi.
Se ei tarkoittanut, että hän olisi valmistautunut huonosti illan lähetykseen joulukuussa. Hämmentynyt olemus kertoi, että hän oli liiankin hyvin perillä siitä, miten Suomen suhde Natoon on kehittynyt.
1990-luvun puolivälissä turvallisuuspolitiikan kieleen tuli uusi jännittävä termi, Nato-optio. EU-jäsenyyden myötä Suomi oli ottanut niin ison harppauksen länteen, että tien ajateltiin olevan saman tien auki myös Natoon.
Myöhemmin sana on saanut erilaisia vivahteita.
Kahdessakymmenessäviidessä vuodessa Suomi ei ole osoittanut kovin suurta kiinnostusta optionsa lunastamiseen. Suomen ja Naton suhde on tiivistynyt monin tavoin: on harjoiteltu yhdessä, oltu mukana samoissa operaatioissa, ja Suomi on hankkinut puolustusvoimille kalustoa, jota Nato-maatkin käyttävät. Mutta itse jäsenyys on edelleen yhtä kaukana kuin neljännesvuosisata sitten.
Siksi Penttilän heitto vain muutaman kuukauden päässä olevasta Nato-päätöksestä kuulosti siltä kuin hän olisi menettänyt ajantajunsa.
Penttilän oma sisäinen kello on käynyt Naton aikaa siitä lähtien kun optio keksittiin. Hänen johtamansa, yhdeksi kaudeksi eduskuntaan 1990-luvulla noussut nuorsuomalaiset oli ensimmäinen puolue, joka otti virallisesti tavoitteeksi Nato-jäsenyyden. Vaikka EU-jäsenyydessäkin oli turvallisuuspoliittinen puoli, vasta Nato oli se paikka, missä oikeasti päätettäisiin Euroopan turvallisuudesta, nuorsuomalaiset ajattelivat.
Presidenttinä oli tuohon aikaan Martti Ahtisaari ja pääministerinä Paavo Lipponen (sd), joita molempia pidettiin länsimielisinä. Gallupeissa Naton vastustajat olivat niskan päällä, mutta enemmistö suomalaisista uskoi, ettei kansan mielipiteellä olisi paljon painoa, jos valtiojohto päättäisi toisin.
”Silloin ajattelin, että jäsenyys voisi hyvin olla mahdollista. Mutta sitten presidentiksi tuli Tarja Halonen ja usko väheni”, Penttilä sanoo.
Todellisuudessa Nato-hakemusta ei harkittu vakavasti Ahtisaarenkaan kaudella. Ajatus oli, että hankkiudutaan niin lähelle Natoa kuin mahdollista, mutta pysytään silti ulkona.
Syyskuussa 1995 puolustusneuvostossa tultiin siihen tulokseen, ettei jäsenyys ollut sotilaallisesti eikä turvallisuuspoliittisesti perusteltu. Kokouksessa oli paikalla koko korkein poliittinen johto presidenttiä myöten.
Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmassa oli juuri todettu, että ”Suomi edistää Pohjois-Euroopan vakaata kehitystä vallitsevissa oloissa parhaiten pysymällä sotilasliittojen ulkopuolella ja ylläpitämällä itsenäistä puolustusta”.
Jos oikein tarkkaan katsoi, lauseeseen oli kätketty Nato-optio. Se löytyi sanoista ”vallitsevissa oloissa”. Jos ne muuttuisivat, loppukin vanhenisi.
Seuraava hallitus, jota sitäkin johti Lipponen, piti sisällön muuten ennallaan, mutta sanapari ”vallitsevissa oloissa” siirrettiin lauseen alkuun.
Lennokkaimmissa spekulaatioissa tästä tehtiin se johtopäätös, että olojen – ja samalla Nato-linjan – muuttuminen olisi entistä todennäköisempää.
Erkki Tuomioja (sd) kertoo päiväkirjoissaan toisen käden tietona, miten Max Jakobson olisi vuonna 2002 todennut USA:n Tukholman-lähetystön suljetussa tilaisuudessa, että Suomi liittyisi Natoon jo 2004. Kun joku paikalla olleista oli epäillyt tätä, Jakobson oli todennut vain, että Lipponen hoitaa asian.
Hän erehtyi. Lipposesta ei tullut enää vuonna 2003 pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen pääministeriä.
Vaalien alla Lipponen oli viime töinään nimittänyt kansanedustajista koostuneen turvallisuuspoliittisen seurantaryhmän. Tarkoituksena oli kytkeä eduskunta mukaan uuden puolustusselonteon valmisteluun. Mukaan tuli jäseniä kaikista eduskuntaryhmistä.
Aulis Ranta-Muotion (kesk) johtaman ryhmän raportti valmistui maaliskuussa 2004. Samassa kuussa Viro, Latvia ja Liettua liittyivät Natoon. Suomessakin kansanedustajat päätyivät siihen, että Nato-jäsenyydestä pitäisi tehdä ”turvallisuuspolitiikan todellinen vaihtoehto”.
Lopullisessa selonteossa muotoilu pehmeni. Siinä ei puhuttu enää todellisesta vaihtoehdosta. ”Liittokunnan” jäsenyyden hakeminen säilyi ainoastaan ”mahdollisuutena”.
Puolustusministeri Seppo Kääriäinen (kesk) selitti, että mahdollisuus ja todellinen vaihtoehto olivat sama asia.
Asiallisesti hän oli oikeassa. Suomessa ei haluttu antaa kuvaa, että täällä peesattaisiin Baltian maita.
Kääriäinen itse oli vähän aikaisemmin nimennyt Suomen turvallisuuspolitiikan ”aikaansa seuraavaksi liittoutumattomuudeksi”. Seurannassa olivat hänen mukaansa erityisesti Naton sisäinen kehitys ja liittokunnan suhteet EU:hun ja Venäjään.
Turun Sanomien Aimo Massinen kutsui Kääriäisen kolmiteholinssejä savolaiseksi Nato-optioksi.
Sekin jätti arvoitukseksi, miten seuratut muutokset käytännössä vaikuttaisivat Suomen linjaan.
Puolustusministeri Kääriäisen lisäksi turvallisuuspolitiikan ykkösketjuun kuuluivat tuohon aikaan presidentti Halonen, ulkoministeri Tuomioja ja pääministeri Matti Vanhanen (kesk). Kaikki neljä suhtautuivat Nato-jäsenyyteen joko nihkeästi tai äärimmäisen nihkeästi.
Kokoomuksessa puhalsivat sen sijaan uudet tuulet. Natoa vastustanut puheenjohtaja Ville Itälä luopui kesäkuussa 2004 tehtävästään, ja seuraajaksi tuli Nato-myönteinen Jyrki Katainen. Samalla kokoomus hyväksyi kannanoton, jonka mukaan Nato-jäsenyys parantaisi ja selkeyttäisi Suomen asemaa.
Kataisen johdolla kokoomus voitti vaalit vuonna 2007, mutta keskusta säilyi suurimpana puolueena. Hallitusneuvotteluissa niiden erilaiset Nato-kannat piti sovittaa yhteen.
Molemmille kelpasi lopulta kompromissi, jonka mukaan Suomi oli sotilasliittoon kuulumaton maa, mutta säilytti kuitenkin ”mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä”.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Nato-vaihtoehto mainittiin hallitusohjelmassa näinkin selvästi.
Jäsenyyden vaikutuksista päätettiin myös tehdä erillinen selvitys. Sen laatinut suurlähettiläs Antti Sierla arvioi raportissaan, että jäsenyys ehkäisisi Suomeen kohdistuvaa sotilaallista painostusta ja pienentäisi hyökkäyksen uhkaa. Lisäkustannuksiakin tulisi vain vähän.
Sierlan raportti pohjusti vuonna 2009 valmistunutta turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa. Tämä selonteko oli eräänlainen Vanhasen kakkoshallituksen ulkopoliittinen perintö.
Sen mukaan jäsenyyden hakemiselle oli olemassa ”vahvoja perusteita”.
Käytännössä mikään ei edelleenkään muuttunut.
Kaiken tämän jälkeen oli hieman yllättävää, että Kataisen oma hallitus sulki Nato-oven Suomelta kokonaan neljäksi vuodeksi.
Kuuden puolueen hallitus ulottui poliittisen kentän laidasta laitaan, kokoomuksesta vasemmistoliittoon. Ohjelma oli sen mukainen vastakkaisten tavoitteiden tilkkutäkki.
Kokoomuksen toivomuksesta hallitus edelleen ”ylläpiti mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä”. Sdp:n ja vasemmistoliiton puumerkiksi tuli, ettei jäsenyyden hakemista valmisteltaisi ennen seuraavia vaaleja.
Vasemmistolla oli syynsä pelätä kokoomuksen Nato-siirtoja. Liittoutumista jarruttaneen Halosen kausi oli päättymässä, ja hänen seuraajakseen oli tulossa vuonna 2012 Sauli Niinistö, jota pidettiin Nato-myönteisempänä.
Arvio osoittautui ennenaikaiseksi.
”Presidentinvaihdos olisi voinut olla käänne, mutta siitä ei tullut sellaista”, Penttilä sanoo nyt. ”Haloselle Nato-optio oli pelkkää teoriaa. Niinistölle se on ajateltavissa oleva ratkaisu, joka vaatii kuitenkin kaikesta päätellen erittäin suuren turvallisuuspoliittisen kriisin ja myllerryksen.”
Niinistö ryhtyi hoitamaan ulkopolitiikkaa niin kuin edellinen kokoomuslainen presidentti J. K. Paasikivi: vaali Venäjä-suhteita ja huolehti jatkuvuudesta. Natoon kiirehtiminen ei sopinut tähän yhtälöön.
”Nykyinen asemamme palvelee etujamme tässä ajassa hyvin, kun niitä kokonaisvaltaisesti punnitsee”, hän selitti suurlähettiläille elokuussa 2013. ”Meillä on toimintavapautta, valinnanmahdollisuuksia sekä tilaa nähdä ja toimia eri suuntiin.”
Seuraavana vuonna Venäjä miehitti Krimin ja sekaantui Itä-Ukrainan sotaan. Jäsenyys alkoi näyttää entistä kaukaisemmalta.
Ennen oli järkeilty, ettei Natoon tarvinnut mennä, kun ei ollut mitään kriisiä. Nyt jäsenyyttä ei voitu hakea nimenomaan siksi, että tilanne Euroopassa oli kriisiytynyt.
”Keskustelu Nato-jäsenyyden hakemisesta kriisin aikana on naiivia. Sitä pitäisi käydä hyvän sään aikana”, puolustusministeriön kansliapäällikkö Arto Räty ojensi.
Euroopan ylle oli jämähtänyt pysyvä turvallisuuspoliittinen matalapaine.
Washingtonissa kahteen otteeseen Suomen suurlähettiläänä toiminut Jukka Valtasaari jakoi vuosi Krimin miehityksen jälkeen julkaisemassaan Suomen turvallisuus -kirjassa optiokeskustelun kolmeen vaiheeseen.
Ensin ei haluttu asettua samaan Nato-jonoon Itä- ja Keski-Euroopan entisten kommunistimaiden kanssa, vaan jäätiin odottamaan sopivampaa hetkeä.
Myöhemmin, kun Nato keskittyi kriisinhallintaan, ajateltiin että Suomen solmima rauhankumppanuus ajoi saman asian kuin jäsenyyskin.
Venäjän ja lännen suhteiden sitten kiristyttyä etsikkoaika meni toistaiseksi ohi.
Ulospäin oltiin yhä kuin mikään ei olisi muuttunut. Keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten 2015 muodostama hallitus jopa hylkäsi edeltäjänsä lupauksen olla edes valmistelematta Nato-jäsenyyttä. Sellaista lupausta ei löydy myöskään Antti Rinteen (sd) ja Sanna Marinin (sd) hallitusten ohjelmista.
Krimin miehityksestä tuli silti käännekohta Nato-keskustelussa.
Aikaisemmin Suomessa oli ajateltu, että jäsenyys toteutuisi käytännössä yksipuolisella ilmoituksella. Kun suomalaisten mielestä aika olisi kypsä, Natossa levitettäisiin punainen matto ja toivotettaisiin uusi jäsen torvet raikuen tervetulleeksi.
”Minä tarkoitan Nato-optiolla sitä, että Nato-jäsenyyttä voidaan hakea, jos niin itse harkitsemme, ja meidät tullaan hyväksymään jäseneksi. Tämä mahdollisuus on varmasti olemassa”, Paavo Lipponen tiivisti pitkään vallalla olleen käsityksen Helsingin Sanomien haastattelussa 2007.
Todellisuudessa Natollakin on sanansa sanottavana asiassa.
Uusien maiden hyväksyminen vaatii siellä yksimielisyyttä. Löytyisikö se noin vain?
Lisäksi jäsenhakemusten käsittely vie nopeimmillaankin puolisentoista vuotta. Millaista painetta Venäjältä tulisi sinä aikana?
Kataisen hallituksen puolustusministeri Carl Haglund (r) päätteli, ettei Suomella ollut todellisuudessa minkäänlaista Nato-optiota. ”Ei ole kultaista vip-korttia minun tai presidentin tai ulkoministerin takataskussa, jota voidaan väläyttää Naton ravintolaillassa kun sataa”, hän sanoi Niinistön isännöimissä Kultaranta-keskusteluissa kesäkuussa 2014.
Haglundin arvio herätti paljon huomiota.
Jopa Risto E. J. Penttilä joutui myöntämään, että optio oli osoittautunut illuusioksi, eikä sen varaan voinut rakentaa ulkopolitiikkaa.
Kun Donald Trumpista tuli Yhdysvaltain presidentti, ei oltu enää varmoja, tulisiko Yhdysvalloistakaan vihreää valoa Naton laajentumiselle.
Silti Antti Rinne teki joidenkin mielestä pahan virheen, kun hän sanoi viime eduskuntavaalien alla ääneen, että Suomea ei välttämättä hyväksyttäisi Natoon.
Silloisen pääministerin Juha Sipilän (kesk) mielestä Rinne kavensi puheillaan Suomen liikkumatilaa.
Rinne vastasi leimaamalla Sipilän ja toisen arvostelijansa, kokoomuksen Petteri Orpon, suomettuneiksi.
Suomi on ainoa maa, joka toistelee ulkopolitiikassaan Nato-optiota. Ruotsissa porvaripuolueet ovat viime aikoina vaatineet liittoutumisoptiota osaksi maan turvallisuuspoliittista linjaa, mutta sosiaalidemokraattinen hallitus ei ole lämmennyt ajatukselle.
Voisiko optiopuhe siis olla vain ovelaa hämäystä, jonka tarkoituksena ei olekaan pohjustaa vaan pikemminkin jarruttaa Nato-hakemusta?
Perussuomalaisten Jussi Halla-aho epäili Paasikivi-seurassa pitämässään puheessa 2019 option olevan pelkkä taikasana, johon ripustaudutaan, jotta ”ei tarvitsisi sanoa juuta tai jaata itse asiaan”.
Risto E. J. Penttilä vertaa optiokeskustelua kylmän sodan Suomen yya-jargoniin. Takavuosina ulkopoliittinen eliitti mietti päänsä puhki, miten yya-sopimuksen sotilaallisten artikloiden käyttöönotto voitiin väistää. Nyt tavoitteena on välttää Nato-option lunastaminen hinnalla millä hyvänsä.
”Sen sijaan, että meillä olisi selkeä turvallisuuspoliittinen asema, halutaan säilyttää mahdollisuus pelata ulkopolitiikalla. Yya-salatieteen tilalle on tullut spekulointi siitä, miten optiota tulkitaan ja onko se vielä voimassa.”
Toisen koulukunnan mukaan Nato-optio on hyvä olla olemassa, vaikkei sitä edes aiottaisi käyttää. Jos sitä ei olisi, Venäjällä olisi yksi syy vähemmän käyttäytyä hillitysti.
Marraskuun lopussa Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi vaativansa Natolta takeita, että se ei enää laajene itään. Sen jälkeen Nato-jäsenyyden kannatus Suomessa on kasvanut ja vastustus hiipunut mielipidemittauksissa jyrkästi.
Uutissuomalaisen helmikuun alussa julkaistussa kyselyssä 44 prosenttia kannatti ja enää 24 prosenttia vastusti jäsenyyden hakemista jollain aikavälillä. MTV3:n gallupissa puolet kertoi kannattavansa ja vain kolmasosa vastustavansa jäsenyyttä, jos valtion ylin johto kääntyisi sen kannalle.
Putinin uhittelua on kuitenkin pidetty myös merkkinä siitä, että optio ei enää toimi Venäjän suuntaan samanlaisena pidäkkeenä kuin ennen.
Muun muassa kansanedustaja Elina Valtonen (kok) on vihjannut, että tämä voisi olla yksi syy keskustella aktiivisemmin Nato-jäsenyydestä.
Keskustelu onkin vilkastunut.
Pääministeri Marinin tulkittiin poikenneen hallituksensa linjasta, kun hän tammikuussa sanoi Reutersin haastattelussa pitävänsä Nato-jäsenyyden hakemista hänen pääministerikaudellaan ”hyvin epätodennäköisenä”.
Myöhemmin Marin selitti vain todenneensa olemassa olevan tilanteen ja kielsi ottaneensa kantaa itse jäsenyysasiaan.
Sipilän hallituksen puolustusministeri Jussi Niinistö on ilmoittanut toivovansa, että valtion ylin johto alkaisi jo valmistella jäsenhakemusta. Vihreiden piirissä on kasvavia paineita tarkistaa puolueen Nato-kantaa myönteisemmäksi. Naton norjalainen pääsihteeri Jens Stoltenberg on lupaillut, että Suomi ja Ruotsi voisivat päästä jäseniksi nopeammin kuin hakijat yleensä.
Presidentti Sauli Niinistö on kuitenkin viestittänyt, että hänen kantansa on muuttumaton. Gallupeissakin Nato-jäsenyyden vastustajat ovat yhä niskan päällä.
Yksi huoli on, mitä Venäjä tekisi sillä aikaa, kun hakemus olisi jätetty mutta Suomi ei vielä olisi täysivaltainen jäsen eikä sillä olisi Naton turvatakuita.
Penttilän mukaan ongelma ratkeaisi, jos Saksa, Britannia, Yhdysvallat ja mahdollisesti Ranska ilmoittaisivat, että Suomea kohdellaan hakuhetkestä alkaen kuin jäsenmaata. Siinäkin tapauksessa jäljelle jäisi vielä kysymys kansanäänestyksestä. Mikä olisi Suomen asema, jos sellainen päätettäisiin järjestää ja kansa sanoisikin ei?
Silloin kaikki puheet myös Nato-optiosta voisi unohtaa.
Se olisi vahinko. Kaikesta huolimatta Nato-optio on palvellut hyvin kaikki nämä vuodet.
Tätä mieltä on esimerkiksi veteraanidiplomaatti René Nyberg. Hän on Suomen entinen Moskovan- ja Berliinin-suurlähettiläs, joka oli muutama vuosi sitten laatimassa arviota mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista.
Nyberg kutsuu Venäjää Suomen pysyväksi dilemmaksi.
”Luonnontieteissä dilemma on ongelma, jota ei voi ratkaista. Sitä voi vain pyrkiä hallitsemaan. Raja on siinä missä se on ja naapuri on mikä se on.”
Nato-optio on ollut yksi keino hallita tätä dilemmaa. Muita ovat olleet vahva puolustus, sotilaallinen yhteistyö Ruotsin, Naton, Yhdysvaltojen ja Norjan kanssa ja luottamuksellinen keskusteluyhteys Kremliin.
”Ylivoimaisesti tärkeintä on oman puolustuskyvyn vahvistaminen. Nato-optio on icing on the cake (kirsikka kakun päällä)”, Nyberg suhteuttaa.
Suomessa asioita katsotaan hänestä liikaakin Nato-lasien kautta.
”Meillä puhutaan paavin parrasta. Putinin varsinainen tavoite on alistaa Ukraina tavalla tai toisella. Natosta puhuminen on hänelle vain väline.”
Venäjä on Nybergin mukaan paljon hauraampi kuin miltä näyttää. Vuodenvaihteen mellakat Kazakstanissa osoittivat, kuinka keinotekoinen sen johtama liittoutuma on. Kotimaisen opposition tukahduttaminen taas kertoo, miten epävarmaksi Putin tuntee oman asemansa.
Ennalta-arvaamattoman suurvallan naapurissa on vain pakko sietää epävarmuutta ja hyväksyä, että aina ei voi tietää mitä toinen suunnittelee.
”Optiosta ei pidä tehdä opinkappaletta. Se pitää asettaa perspektiiviin.”
Juttua varten on haastateltu myös Suomen Washingtonin-suurlähettiläänä kahdesti toiminutta Jukka Valtasaarta ja sotahistorian dosentti Markku Salomaata.