Parasta kotimaista
Mikä on kiinnostavinta kirjallisuutta juuri nyt? Millaisesta kirjoista olisi jo syytä päästä eroon? Runeberg-valitsijaraadin jäsen, kriitikko Maaria Ylikangas, kertoo.
7
MIN
Alkuvuonna kirjallisuuskeskustelu vajoaa talvihorrokseen. Syksyisin on tapana julkaista tunnetuimpien kirjailijoiden teoksia ja haastatteluja, on kirjamessujen ja kirjallisuuspalkintojen hulinat, ja lopulta kirjasyksy ”huipentuu” julkkiksen valitsemaan Finlandia-palkintoon ja joulun kirjamyynteihin.
Sen jälkeen hiljenee. Helmikuussa jaetaan kirjallisuuden Runeberg-palkinto, mutta suuri yleisö tuskin edes rekisteröi koko kisaa, koska se saa paljon vähemmän näkyvyyttä mediassa kuin Finlandia. Se on sääli, sillä Runeberg-kilpailun ehdokaslista antaa kattavamman kuvan vuoden 2025 aikana julkaistusta kaunokirjallisuudesta.
Siinä missä Finlandiassa on mukana vain romaaneja, Runeberg-kilpailussa huomioidaan myös runot, esseet ja novellit. Runeberg-kilpailuun ei ole osallistumismaksua, joten myös pienempien kustantamoiden on helpompi lähettää kilpailuun ehdotuksiaan.
Finalistit on nimennyt valitsijaraati. Maaria Ylikangas on yksi sen jäsenistä ja Suomen keskeisimpiä kirjallisuusvaikuttajia. Ylikangas kirjoittaa kritiikkejä muun muassa Helsingin Sanomiin ja on aktiivinen kirjallisuuskeskustelija myös muilla foorumeilla. Hän kirjoittaa esseitä, opettaa esseekirjoittamista, on julkaissut Kritiikistä-tietokirjan ja on alkanut tehdä väitöskirjaansa Turun yliopistossa.
Hän tuntee hyvin kotimaista kirjallisuutta ja on luvannut kertoa, millaista on uusia ilmaisumuotoja etsivä ja kunnianhimoinen kotimainen kirjallisuus.
Ylikangas on ennen tapaamistamme pohjustanut puhelimessa, että vaikka ”kirjallisuuden monissa nurkissa tapahtuu kaikenlaista kiinnostavaa”, hän voisi nostaa esiin kolme ilmiötä.
Aloitetaan saamelaiskirjallisuudesta. Vaikka saamelaisaktivismi on näkynyt kuvataiteissa ja muissa taidelajeissa jo jonkin aikaa, kirjallisuudessa sen vaikutus on näkynyt hitaammin. Nyt saamelaiskirjoja on alettu julkaista aiempaa enemmän.
Esimerkiksi viime vuonna ilmestyi ainakin Suvi Westin romaani Syntien kummun naiset, hänen sisarensa Helga Westin esseekokoelma Puhu nukke sekä Niillas Holmbergin runoteos Naarattu.
”Ne ovat tinkimättömästi saamelaisia teoksia”, Ylikangas sanoo.
Vaikka kirjat ovat suomenkielisiä, ne eivät ole tarkoitettu vain suomenkieliselle valtavirtayleisölle, vaan niillä on oma, saamelainen lukijakuntansa.
”Mielestäni on hirveän hyvä asia, että valtavirtaa edustava suomalainen lukija joutuu kokemaan jonkinnäköistä epämukavuutta omassa kielessään ja miettimään, että miksi tämä kirja ilmaisee näin, miksi tähän on valittu tällaiset keinot.”
Saamelaiset asuvat neljän valtion, Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän, alueella. Kun vaikkapa Ruotsin saamelaisen kirja suomennetaan, siitä tulee tavallaan myös suomalaista kirjallisuutta, koska se kuuluu täällä asuvan alkuperäiskansan kulttuuriin, Ylikangas sanoo.
Näin saamelaiskirjallisuus haastaa nationalistista ajattelutapaa, jonka mukaan kansa, kieli ja valtio kuuluvat aina yhteen.
”On tosi hienoa, että saamelaisten ääni suomenkielisessä kirjallisuudessa on vahvistunut.”
Seuraavaksi Ylikangas nostaa esiin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen.
Se tuntuu yllättävältä, sillä julkisessa keskustelussa on alkanut näkyä kyllästymistä autofiktioon ja minämuotoiseen kirjallisuuteen. Esimerkkinä kirjailija Joel Haahtelan kirjoitus kirjallisuuslehti Parnassossa viime vuonna: Suomalaisesta kirjallisuudesta on tullut traumanpalvonnan pyhättö. Kaiken läpäisevä yksilökeskeisyys on johtanut trauman ylivaltaan, jonka kirjallinen ilmiasu on minäkeskeinen kerronta, ja sen kruununjalokivenä autofiktio.
Ylikangasta nyppii tämänkaltainen ”proosamoralismi”. Hänen mielestään ”minästä” ei ole kirjoitettu sen enempää kuin aiemminkaan.
Minäkertoja on länsimaisen kaunokirjallisuuden keskeinen työkalu: käyttihän sitä jo kirkkoisä Augustinus Tunnustuksissaan 300-luvun lopulla.
”Pitää kiinnittää huomiota siihen, että miten ’minä’ toimii kirjassa. Se on ihan oma vika, jos ei pääse irti ajatuksesta, että minä olisi kirjailija.”
Yleistysten sijaan kannattaisi tarkastella, osaako kirjailija käyttää minäkertojaa taitavasti. Ja Suomessa osataan, Ylikangas vakuuttaa.
”Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on vahvasti uusiutuva kenttä, jossa tapahtuvat mielenkiintoisimmat asiat.”
Kyseisellä kentällä liikutaan tietokirjallisuudesta fiktioon. Tarjolla on muistelmia, esseitä ja autofiktiota sekä näiden yhdistelmiä. Moni niistä näyttää Ylikankaan mielestä ansiokkaasti sen, miten ”minä” rakentuu tässä ajassa, joka janoaa yksilötarinoita ja on minäkeskeinen.
”Esimerkiksi Susanna Hastin Toivottomuus-romaanin minäkertoja vain pyörii äititraumassaan, vaikka koko maisema on muuttunut zombi-apokalyptiseksi.”
Kun Ylikangas opettaa kirjoittamista, hän on Tekstin talolla Helsingin Sörnäisissä, mutta useimmiten hän työskentelee kotonaan. Milloin sohvalla tai nojatuolissa, milloin keittiön pöydän ääressä. Hän kertoo lukeneensa aina. Jo lapsuudenkodissa arvostettiin lukemista, vaikka vanhemmilla ei ollut akateemista koulutusta.
Yliopisto-opintojen hän sanoo muokanneen kirjallista makuaan. Hän nauttii teoreettisten tekstien lukemisesta, ja ne antavat myös tietopohjan kaunokirjallisuudesta kirjoittamiselle.
”Mutta huomaan, että tästä on kauhean vaikea puhua, koska valtavirtajulkisuudessa puhutaan niin vähän humanistisesta tiedosta. Tuntuu, että ihmisten on vaikea käsittää, että joillakuilla voi olla tietoa kirjallisuuden kaltaisista asioista, että kyse ei ole vain mausta.”
Viime marraskuussa Helsingin Sanomien päätoimittaja Erja Yläjärvi kirjoitti kolumnissaan, että kulttuurin kieli on vaikeaa ja poissulkevaa.
”Se on jäänyt vähän hampaankoloon, koska hän ei antanut esimerkkejä. Kyllä vaikean asian voi selittää ymmärrettävästi, mutta toisaalta myös tuntuu, että ihmisillä on nykyisin tosi lyhyet piuhat. Kaikki täytyy ymmärtää heti.”
Susanna Hastin Toivottomuudessa viitataan filosofisiin teksteihin ja niiden kirjoittajiin, kuten Luce Irigarayhyn ja Gilles Deleuzeen sekä Félix Guattariin.
”Ehkä me alamme päästä siihen pisteeseen, että suomalainen kirjallisuus ei pelkää enää teoreettisuutta.”
Toivottomuutta voisi kutsua myös hybridikirjallisuudeksi. Hybridikirjallisuudessa sekoitetaan eri tekstilajeja ja joskus jopa taiteenmuotoja keskenään.
”Hybridikirjallisuus on vähän hankala termi, koska kirjallisuudessa on aina sekoitettu eri lajityyppejä. Jo Seitsemässä veljeksessä on draamatekstiä, proosaa ja runoja.”
Uusinta ehkä ovat taiteellisesti kunnianhimoiset ääniteokset. Esimerkiksi Maria Matinmikon vuonna 2023 julkaistu Valohämy on yksi ensimmäisiä Suomessa julkaistuja äänikirjoja, joihin on suunniteltu oma äänimaisema. Teos pohjaa Matinmikon samannimiseen kaunokirjalliseen kuvakirjaan.
Klaus Maunukselan vuonna 2024 ilmestyneestä Prosessi-esseeromaanista tehtiin myös äänikirja. Siinä on käytetty binauraalista ääntä: kun kumpaankin korvaan syötetään hieman eri taajuudella olevia ääniä, aivot luovat kolmannen, kuvitteellisen taajuuden. Ilmiötä hyödynnetään usein meditaatiossa ja rentoutumisessa.
”Näitä teoksia voisi kutsua myös monimediaiseksi kirjallisuudeksi. Ne hakeutuvat taiteiden väliin.”
Toisaalta kaikki kertaantuu. Ääniteoksina ne tuovat mieleen vanhat kuunnelmat. Eikä puhe ole muutenkaan uusi ilmiö kirjallisuudessa, Yikangas muistuttaa.
”Jos ajattelee romaanin historiaa, niin uskon, että 1700- ja 1800-luvulla kirjailijat ovat miettineet ääneen lukemista. On luettu lukutaidottomille tai huonossa valossa tarkkasilmäisin on voinut lukea muille.”
Entä onko jokin kirjallisuuden laji, joka kriitikon mielestä joutaisi jo romukoppaan?
”Lempi-inhokkini, biofiktio. Siitä olisin valmis pääsemään eroon koska vain!”
Biofiktiolla tarkoitetaan todellisesta henkilöstä tehtyä fiktiivistä tarinaa, kun taas historiallisessa romaanissa on usein keksittyjä hahmoja, ja ne pyrkivät antamaan perspektiiviä johonkin historialliseen tapahtumaan.
Biofiktiot yrittävät usein tuoda esille historiallisena aikana eläneen naisen tai jonkun vähemmistöön kuuluvan ääntä, joka ei kirjoittajan mielestä ole päässyt tarpeeksi kuuluviin. Ylikankaan mukaan tällaiset tarinat on useimmiten jo kerrottu: Suomessakin on julkaistu jo monen monta suurmiehen varjossa eläneen rouvan tarinaa.
Sitä paitsi koko biofiktion lähtökohta on kaksinaismoralistinen, Ylikangas sanoo.
”Otetaan historiallinen kehys ja samaan aikaan hävitetään se, koska tarina kerrotaan meidän kulttuuristamme ja arvoistamme käsin.”
Muitakin ongelmia on, kuten se, että biofiktio yrittää sukeltaa oikean ihmisen pään sisälle.
”Kuvittelemme tietävämme asioita, joita emme tiedä ja joita ei koskaan voida tietää. Se häiritsee minua, koska fiktion voima luoda mielikuvia on niin suuri.”
Ylikangas nostaa esimerkiksi Milla Ollikaisen teoksen Mathilda, joka kertoo Eliel Saarisen ensimmäisestä vaimosta.
”Siinä minua häiritsi juuri tämä, että mennään arkkitehdin rouvan ajatuksiin, mieltymyksiin ja toiveisiin niin syvällä tavalla. En oikeastaan ymmärrä, että minkä takia siinä on edes käytetty historiallista henkilöä, kun olisi voinut käyttää fiktiivistä henkilöhahmoa kuvaamaan tilannetta, jossa hän on.”
Ylikangas vilkaisee vielä muistikirjaansa. Hän on merkannut sinne asian, josta hän haluaa erityisesti mainita.
Suurin osa kaunokirjallisuuden lukijoista, kirjailijoista, kriitikoista ja muista kirjallisuuskeskustelijoista on nykyisin naisia. Kirjallisuuden feministisistä tulkinnoista on tullut valtavirtaa. Kirjallisuudessa naiset eivät tosiaankaan ole enää vähemmistö eivätkä altavastaajia.
Samaan aikaan kirjallisuuden status on pienentynyt ja kirjailijoiden tulotaso laskenut.
Ylikankaan mielestä pienituloinen ja naisvaltainen ala muistuttaa jo hoitoalaa.
”En usko, että kirjallisuuden naisistumisessa ja statuksen vähenemisessä on syy-seuraussuhdetta, mutta nämä asiat ovat tapahtuneet samaan aikaan.”
Mitä se tarkoittaa? Onko kirjallisuus tarpeeksi moniäänistä?
”Tästä pitäisi alkaa keskustella.”