Parnasso: Taiteilija Niillas Holmberg ajaa saamelaisten asiaa ja opettelee omavaraisuutta

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kesällä Niillas Holmberg (saameksi Jalvvi Niillas, s. 1990) ei vaadi itseltään tekstin tuottamista. Kesä on toisella tavalla tärkeää aikaa, sillä Holmberg haluaa elää mahdollisimman omavaraisesti.

Tapaamme kirjailijan kodissa Utsjoen varrella heinäkuun lopussa. Syvää jokilaaksoa reunustavat tunturikoivikkoiset rinteet. Utsjoella avotunturitkin voivat piiloutua, sillä ne avautuvat loputtomaksi maisemaksi vasta kun viitsii kavuta koivikon yläpuolelle.

Holmberg pääsee kalastamaan vaikka omasta pihasta. Haastattelupäivänä hän on juuri palannut kahden vuorokauden hillasuoretkeltä.

”Jokunen runo on syntynyt kesän aikana, mutta en kirjoita säännöllisesti. Toukokuun lopussa lakkaan vaatimasta itseltäni kirjallista tuottamista.”

Ehtii Holmberg satokaudesta huolimatta muutakin kuin täyttää pakastinta. Hän on ollut mukana yhdessä Katja Gauriloffin kanssa käsikirjoitetun, historian ensimmäisen koltankielisen pitkän fiktioelokuvan Je’vidan viimeisissä kuvauksissa, tehnyt äänimaisemallista improvisaatiota ja runoutta yhdistäviä keikkoja säveltäjä-saksofonisti Pauli Lyytisen kanssa sekä muita esiintymisiä.

”Olen myös ehtinyt lukea paljon. Minulla on aina monta kirjaa kesken, ja aina jokin liittyy jotenkin työn alla olevaan aiheeseen.”

Holmberg on julkaissut kuusi runokokoelmaa ja yhden romaanin, mutta koko ajan meneillään on projekteja myös musiikkipuolella. Keväällä 2022 sai ensi-iltansa kamariorkesterille sävelletty Luovus, jossa yhdistetään joikua sinfoniaan.

 Teos on Holmbergin lukiokaverin, säveltäjä Roope Mäenpään ensimmäinen sinfonia. Tänä vuonna tiedossa on esityksiä myös ulkomailla. Norjan saamelaisen Jakop Janssønnin ja Guorga-ryhmän kanssa syntyi monigenrelevy.

”Suunnitelmissa on julkaista levyllinen oman sukuni joikuja. Se tulee olemaan samalla äänimaisemateos. Menemme äänisuunnittelija Pekka Aikion kanssa joelle ja äänitämme veneestä. Tekeillä on myös teksti Siidaskuvla-työryhmän kirjaan, jossa toimin myös toimittajana. Siida tarkoittaa vanhaa saamelaista hallinnollista aluetta. Jokainen lapinkylä hallitsi muun muassa alueensa maankäyttöä. Porukkamme tutkii, miten siidat ovat toimineet, sekä käytännöllistä että periaatteellista puolta, ja mitä sieltä voisi tuoda tähän päivään.”

”Projekteja on paljon, mutta mietin koko ajan tarkemmin, mihin lähden mukaan. Ketuttaa olla keikalla, jos hillasato sattuu juuri silloin olemaan parhaimmillaan.”

On paljon taiteilijoita, jotka keskittyvät yhteen muotoon. Kirjailija, joka kirjoittaa proosaa, säveltäjä, joka säveltää klassista musiikkia. Holmbergille ajatus tuntuu mahdottomalta.

”Olisi ihan käsittämätön ajatus, että tekisin pelkästään vaikkapa runoja. Mutta kyllähän niin sanotusti pelkästään runoja kirjoittavat ihmiset tekevät elämässään paljon muutakin. Minulla se muu sattuu olemaan myös muita taidemuotoja.”

Miten on mahdollista osata niin montaa muotoa, olla noin monipuolinen?

”Olen tehnyt näitä asioita lapsesta asti. Minulla on ollut tuuria, että täällä on ollut kannustavia ihmisiä, jotka ovat pystyneet opastamaan jo alle kymmenvuotiasta eri taiteenlajeissa. Saamelaiskulttuurin elvytystyö oli nousussa 1990-luvulla, kun olin lapsi. Moderneilla taiteenlajeilla, jotka eivät ole meidän perinteistä taidetta, on ollut siinä iso rooli. Itsetunnon ja -tietoisuuden kohottamiseen käytettiin esimerkiksi saamenkielistä rockia tai räppiä.”

Joikaamisen alkeita Holmberg oppi jo esikouluikäisestä alkaen. Koulussa hän piti näyttelemisestä, mutta erityisen helpolta ja luontevalta tuntui kirjoittaminen. Kummisetä Sverre Porsanger on ammattinäyttelijä ja isä Veikko Holmberg kirjailija, joten malleja löytyi läheltä.

Lukiossa jotkut pakolliset aineet tuntuivat kovin tarpeettomilta, sillä Holmberg tiesi – oli tiennyt jo vuosikausia – mitä haluaa aikuisena tehdä.

”Monitaiteilijuus ei ole täällä poikkeuksellista. Suurin osa saamelaisista taiteilijoista on monitaiteilijoita. Meillä on niin lähellä historiassa ajat, jolloin piti osata vaikka mitä, että pysyi hengissä. Taidetta ei täällä ajatella niin päämäärä- tai teoskeskeisesti kuin yleensä ajatellaan.”

Säveltäjä, joikaaja, sanoittaja, runoilija, prosaisti, elokuvakäsikirjoittaja… Taiteilijuuteen viittaavien määreiden lisäksi Holmbergin nimeen liitetään usein sana ”aktivisti”.

 Sitä hän on ollutkin saamelaisten asioiden ajajana muun muassa osallistumalla näkyvästi mielenosoituksiin ja kapinallisen moratorio-saaren perustamiseen Tenojoella. Aktivisti-määreestä on kuitenkin alkanut tulla taakka. Sanassa on voimakas lataus.

”Taide on loistava muoto ottaa kantaa. Aktivisti, aktivismi, ne ovat käsitteinä jotenkin kummallisia, tulee melkein jonkinlainen vastareaktio.”

Holmberg ei halua lokeroida itseään, mutta mieluummin kuin aktivisti hän kokee olevansa artivisti, siis aktivistista taidetta tekevä taiteilija. Yhteisiä projekteja hänellä on ollut muun muassa Outi Pieskin ja Jenni Laitin kanssa, tuloksena teokset Moratoriotoimisto ja Rájácummá.

Holmberg ei kuitenkaan tee taidetta aktivismin tai artivismin vuoksi.

”Kaikki lähtee siitä, mikä minua itseäni liikuttaa. Tämä maantieteellinen ja kulttuurinen sijaintini vain sattuu olemaan sellainen, ettei tarvitse valita, kirjoitanko yhteiskunnallisista asioista tai päivänpolttavista kysymyksistä, koska ne vain ovat tässä, niin paikallisestikin kuin globaalistikin.”

”Kun katsoo vaikka tätä paikkaa missä asun, niin ei se kai kumma ole, että ekologia pukkaa teoksiinkin. En kuitenkaan halua olla enkä usko olevani sitoutunut kirjoittamaan aina poliittisista kysymyksistä. On paljon muita asioita ja lähestysmistapoja, jotka kiehtovat, mutta eittämättä niihinkin jostain syvältä tulee jonkinlainen kantaaottavuus mukaan. Vaikea kuvitella itseäni tekemässä viihdettä.”

Yhteiskunnallinen teos on myös Holmbergin ensimmäinen romaani Halla Helle (Gummerus 2021). Romaanin nimi on saamelaisen kuvataiteilijan Ellen taiteilijanimi. Näkökulma on kuitenkin suomalaisen Samun, joka muuttaa Tampereelta Utsjoelle kirjastonhoitajaksi. Samu tutustuu Elleen ja samalla saamelaiseen kulttuuriin, Saamenmaan alueen poliittisiin vääntöihin ja niiden psyykkisiin vaikutuksiin.

Holmberg kirjoitti Halla Hellen suomeksi. Pohjoissaameksi julkaistaan aikuisten romaaneja vain yksi muutaman vuoden välein. Käännetäänkö romaani? monet kysyivät.

”Kääntäminen ei tuntunut mitenkään mielekkäältä, koska käännöksessä olisi ollut meidän kannalta paljon jonninjoutavaa selitystä. Saamelaisen hahmon kautta pääsee paljon paremmin käsiksi niihin asioihin, joita haluan meidän käsiteltäviksi.”

Kääntämisen sijaan Holmberg päätti kirjoittaa kirjan uudestaan. Hän on nyt työstänyt pohjoissaameksi samaa tarinaa Ellen näkökulmasta.

”Olen itsekin kertonut ihmisille kirjoittavani samaa tarinaa toisesta näkökulmasta, mutta itse asiassa se on aivan eri tarina. Elle viettää mielellään aikaa yksin.”

Halla Helle -romaanissa Holmberg hyödyntää monin paikoin tekniikkaa, jossa repliikki katkaistaan, välissä esitetään lyhyesti henkilön oma ajatus tilanteesta, ja sitten repliikki jatkuu. Se on antanut uutta romaania tehdessä valtavasti vapautta, vaikka dialogi on pääpiirteissään samaa kuin esikoisromaanissa.

”Kirjailijana voin tietenkin käsitellä tekstiä vapaammin kuin kääntäjä voisi. Olen joutunut miettimään, haluanko kurinalaisesti noudattaa kahden kirjan välistä logiikkaa, sehän ei ole mitenkään välttämätöntä, mutta houkutteleva lähestymistapa sekin on. Toistaiseksi kirja alkaa ja lähtee samasta paikasta kuin Halla Helle. En mene vielä takuuseen, jääkö teos sellaiseksi.”

”Halla Helleä kirjoittaessa minulla oli myös selvä loppu tiedossa jo hyvin aikaisin, mutta nyt olen kirjoittanut jo kolme neljäsosaa enkä vielä tiedä, miten tämä kirja päättyy.”

Samaan kirjalliseen maailmaan ja kaamostalveen palaaminen on välillä ollut työlästä ja turhauttavaakin.

”Samalla on kuitenkin todella antoisaa ja miellyttävää kirjoittaa omalla äidinkielellä, ensimmäistä kertaa pitkää proosaa. Yksi syy tämän kirjan kirjoittamiseen on nimenomaan se, että pohjoissaamenkielistä kirjallisuutta tarvitaan.”

Holmberg valitsee muodon ja kielen sen mukaan, millaista ryhmää haluaa puhutella. Viimeisimmän runokokoelmansa Jalkapohjan (Gummerus 2019) Holmberg kirjoitti samaan aikaan sekä suomeksi että pohjoissaameksi. Kirjaa tehdessään hän koki päässeensä irti kohderyhmäajattelusta.

”Jalkapohja on siinä mielessä poikkeus, ettei se ollut kirja millekään ryhmälle vaan ihmiselle. Luulen, että sellaista on luvassa vastaisuudessakin.”

Holmberg sanoo, että myös hänen teostensa yhteiskunnallisuus rajaa kohderyhmää. Saamelaisten aseman ajaminen ja kulttuurisen perinnön säilyttäminen ovat Holmbergille äärimmäisen tärkeitä asioita, mutta toisinaan samoja asioita saa selventää ja mielipiteitään selittää turhautumiseen asti. Onko kysymyksiä, joita kysytään aina?

”On.”

Holmberg ei jatka.

Mitä ne ovat?

”Ajankohtaiset saamelaispoliittiset kysymykset, kuten ILO-sopimus, saamelaismääritelmä, lohi-, maankäyttö- ja kaivosasiat sekä ikivihreät kulttuurierokysymykset.”

”Hyvin kuvaava tilanne oli, kun olin erään suositun suomalaisen tv-haastatteluohjelman vieraana samaan aikaan kahden muun taiteilijan kanssa. He saivat puhua omasta taiteestaan, ja minun piti kommentoida jotain kansainvälisiä sopimuksia, lakiasioita. Siinä kiteytyi, miten saamelaisen pitää osata selittää jotain monimutkaisia lakiasioita suorassa lähetyksessä ilman että etukäteen edes kerrotaan mistä puhutaan, enkä juurikaan päässyt kertomaan omista projekteistani.”

”Mutta asiassa on sellainen ristiriita, että olen itse puhunut näistä asioista ja käsitellyt niitä taiteessani. Koen ne tietyllä tapaa tärkeämmiksi asioiksi kuin taiteeni, mutta se ei tarkoita, etteikö joskus haluaisi myös puhua myös omista jutuistaan.”

Vuosi on kiertänyt syksyn kautta alkutalveen. Jatkamme haastattelua etäyhteydellä. Kirjoittaminen täyttää nyt suuren osan Holmbergin päivistä. Talvella hän vaatii itseltään tulosta, mutta ajan löytäminen kirjoittamiselle on silti jatkuvaa tasapainoilua erilaisten taideprojektien välillä.

”Tai itse asiassa enemmänkin taiteen tekemisen ja perinteisten elinkeinojen, kuten kalastuksen, keräilyn ja käsitöiden välillä”, Holmberg tarkentaa. Hän haluaa askel askeleelta oppia mahdollisimman paljon saamelaisten perinteistä ja omavaraisen elämän kannalta tärkeistä taidoista.

”Ei minulla ole mitään tarkkaa tavoitetta, että pitäisi esimerkiksi pystyä elämään täysin omavaraisesti, mutta kyllä se hyvältä tuntuu, kun kaupassa ostokset ovat varsin pienet. Etenen pikkuhiljaa.”

Holmberg puhuu rauhallisesti ja vastaa harkiten. Hänen Utsjoen varren asuinpaikkaansa rauhaisampaa kotipaikkaa on vaikea kuvitella. Silti hän myöntää kiireen tunteen välillä pyrkivän pintaan.

”On niin paljon asioita, joita pitäisi edistää ja joita haluan tehdä. Saatan yhtäkkiä havahtua huomaamaan, että eipä ole tuotakaan tullut tehtyä. Silloin tulee hetkellinen kiireen tunne. Ehkä iän myötä oppii hyväksymään, ettei kaikki edisty aina niin nopeasti kuin itse toivoisi. Tai oikeastaan voin jo etukäteen samaistua ikäihmisiin, jotka sanovat, että 75 vuotta lasissa, enkä ole ehtinyt tehdä mitään!”

Holmbergille on juuri auennut kiinnostava yhteys maailmalle, sillä runokokoelma Jalkapohja on julkaistu Yhdysvalloissa nimellä The Underfoot.

”Käännöksen kautta voisin päästä kommunikoimaan Amerikan alkuperäiskansojen kanssa, mikä on minulle tärkeää.”

32-vuotias Holmberg ehti asua Tampereella, Helsingissä, Tromssassa ja Jokimukassa (Jokkmokk) ennen kuin asettui takaisin kotikonnuilleen Utsjoelle. Heti esikoisrunokokoelmansa julkaisun jälkeen hän pääsi mukaan lukuisille kansainvälisille runofestivaaleille eri mantereilla. Muutaman vuoden hän matkusteli paljon.

”Olen onnellinen kokemuksistani. Minä en olisi minä ilman sitä elämänvaihetta. Enää vuosiin minulla ei kuitenkaan ole ollut minkäänlaista tarvetta lähteä minnekään lomailemaan tai muuten vain katselemaan. Tuttavien näkeminen on asia erikseen.”

Perinteisten elinkeinojen harjoittaminen ja vanhemmilta ihmisiltä oppiminen vaatii kotipaikalla olemista. Luonto ei seuraa kalenteria, ja paljon kotoa poissa ollessa tärkeitä hetkiä voisi mennä ohi. Mutta mikä pohjimmiltaan motivoi pyrkimään kohti omavaraista elämää?

”Yksi syy on turvallisuuden tunne. Uskon, että omavaraisuuteen liittyvät taidot saattavat tulla jonain päivänä paljon tarpeellisemmiksi kuin mitä ne nyt ovat. Omavaraisuus juurruttaa tässä hetkessä ja on ehkä tärkein tapa tuntea yhteyttä esivanhempiin ja näihin maihin, joita minun sukuni on asuttanut ja käyttänyt. Itse asiassa en tiedä onko mikään muu minulle niin tärkeää kuin se. Siksi se painaa niin paljon vaakakupissa, kun aamulla mietin, mitä tänään teen.”

”Taiteellisia töitä on paljon, ja niitä minun täytyy tehdä, sillä se on ammattini. Elämässä on kuitenkin vielä tärkeämpiä asioita kuin ammatiksi kutsuttu puoli. ”

Viimeisin Holmbergilta painettu suomenkielinen teksti on Carmen Baltzarin ja Aurora Lemman toimittamassa esseeantologiassa Ohi – Kirjoituksia kuolemasta ja sen vierestä (Gummerus 2021) julkaistu essee ”Jäljettömyyden jälki”. Siinä kuvataan, miten vanhan luonnonihmisen, perinnetaitojen tuntijan kuolema herättää näkemään tiedon, taitojen ja kokonaisen maailmankuvan katoavaisuuden.

Kertojalle tulee kiire. ”Kyse ei kuitenkaan ollut kiireestä haalia mahdollisimman paljon kiksejämainettalapsenlapsia, vaan havahtumisesta siihen, että Ville-Ristenin sukupolvi on kurotellut kättään ojentaakseen viestikapulaa. Samaan aikaan minä ja valtaosa ikätovereistani olemme kuluttaneet vähiin käyvää aikaa pyydystääksemme jokeen heijastuvaa kuuta.”

Seuraavaksi Holmberg aikoo jatkaa ompelutaitojen opettelemista. Syksyn ja alkutalven aikana ensisijalla on kuitenkin ollut Elle-romaanin kirjoittaminen loppuun.

Saamenkielisen teoksen julkaisee kustantamo DAT, jonka levikkialueeseen kuuluu koko Suomen, Ruotsin ja Norjan alueen Saamenmaa. Kirjan nimeksi tulee Goatnelle. Se on muunnelma pohjoissaamen akanvirtaa tarkoittavasta sanasta ”goatnil”.

Ohi-antologian esseessä Holmberg on käyttänyt akanvirtaa vertauskuvana saamelaisen nuoren kokemasta ristivedosta: ”Olen syntynyt akanvirtaan – kahteen suuntaan virtaavaan veteen. Olen kasvanut keskellä riutuneen alkuperäiskulttuurin elvytystyötä ja samaan aikaan edelleen jatkuvaa rakenteellista pakkosulauttamista valtakulttuuriin”, Holmberg kirjoittaa.

”Goatnellen lukeminen ei vaadi Halla Hellen tuntemista, mutta ehdottomasti ne täydentävät toisiaan. Syksyn aikana tuli olo, että oli sittenkin täysin oikea valinta tehdä saamenkielinen versio tapahtumista, vaikka Halla Hellen jälkeisen tauon jälkeen palaaminen samaan tarinamaailmaan oli raskasta. Tämä on helteen vastapainoksi Ellen hallapuoli. Ensimmäinen kirja oli itsenäinen teos, mutta vasta nyt ympyrä tuntuu sulkeutuneen ja tarina todella tuntuu täydentyneen.”

”Goatnelle-romaanin ensimmäinen versio alkaa olla juuri paketissa, mutta kirjan lopun jätän vieläkin auki toiselle kirjoituskierrokselle. Hauduttelen sitä lukijoiden kanssa, ja ehkä kokeilen katsausta pidemmälle tulevaisuuteen.”

Halla Hellen kohdalla Holmbergia jännitti, mitä saamelaiset teoksesta ajattelevat. Palaute oli positiivista. Romaania pystyivät tietysti lukemaan vain suomea osaavat saamelaiset.

”Alunperin ajattelin, että voisin saameksi käsitellä kulttuurin sisäisiä asioita, joita me haluamme käsitellä keskenämme. Välillä olen miettinyt, että ehkä tämän uuden romaanin voisi suomentaa, mutta itse en sitä kyllä tee. Kääntäminen olisi suotavaa sikälikin, että on paljon saamelaisia, jotka eivät ymmärrä saamelaiskieliä.”

Romaanin ohessa Holmberg on kirjoittanut runoja. Kesällä hän oli hyvin innoissaan pohjoissaameksi kirjoittamisesta, mutta hän lupaa edelleen kirjoittaa myös suomeksi.

”Juuri nyt tuntuu, että seuraava proosateokseni tulee käsittelemään kieltä. Kielen ja mielen, kielen ja kulttuurin, kielen ja maailmankatsomuksen välinen yhteys kiinnostaa minua. Se on holistinen asia, joka säteilee kaikille elämän osa-alueille.”

Outi Hytönen on tamperelainen kirjallisuustoimittaja ja suomentaja.