Koti löytyy ­kirjoittamalla

Helga Westin (s. 1986) esseekokoelma Puhu nukke alkaa tunnelmallisella sukelluksella lapsuuteen, muistoon isästä ja hänen kirjahyllystään. Kotikirjastosta edetään pikakelaukseen Westin kirjailijaelämänvaiheista: hän on aiemmin julkaissut runoja pohjoissaameksi, mutta nyt kieli on suomi ja muoto essee, kotipaikka Rovaniemen, Helsingin ja Tallinnan vuosien jälkeen jälkeen lapsuuden kylä Suvanto Tenojoen varrella.

Kokoelman aiheet eivät yllätä lukijaa, joka tuntee yhtään saamelaiskirjallisuutta ja Saamenmaalla ajankohtaisia kysymyksiä. Jollekin toiselle Puhu nukke voi olla johdanto uuteen maailmaan.

West käsittelee tai vähintään sivuaa niin maankäytön ristiriitoja, Tenojoen lohitilannetta, tutkijoiden ja saamelaisten välejä, ylisukupolvisia traumoja kuin sukulaissiteiden merkitystä.

Vaikka aiheet eivät yllätä, käsittelytapa on raikas. West käyttää runositaatteja täsmällisesti juuri sellaisissa kohdissa, joissa asiaa ei voisi säkeitä oivallisemmin sanoa. Kirjan keskiosassa teksti soi poppia, kun West kirjoittaa Britney Spearsista ja Kylie Minoguen ja Nick Caven hitistä Where the Wild Roses Grow sekä näyttelijä Meghan Marklesta ja rasismista.

Identiteetti kahden kulttuurin rajalla on kirjassa keskeinen kysymys, joka tuntuu kiteytyvän nuoren tytön itsensä etsinnässä. Tyttöys on esseissä siirtymä kahden vaiheen välillä: lapsesta aikuiseksi. Mutta mitä ja millainen esseiden minä haluaa aikuisena olla? Esseistä kehkeytyy kasvukertomus.

Jokaisen esseen lähtökohtana on omakohtainen kokemus, jolle West pyrkii löytämään selityksen edeltävien sukupolvien ajalta. Asetelmassa on paljon samaa kuin Suvi Auvisen esseekokoelman Kaltainen valmiste (Kosmos, 2021) minäkeskeisyydessä, mutta molemmat onnistuvat oman navan kaivelun sijaan havainnoimaan kokemustensa avulla laajempia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Esimerkiksi Westin kuvaus parisuhdeväkivallasta laajenee kannanotoksi nollatoleranssin ja uhrin voimien löytämisen puolesta.

Esseistä kekseliäin ja terävin on aiemmin Nuori Voima -lehdessä (2/2022) julkaistu nimiteksti ”Puhu nukke, puhu”. Siinä West lumoutuu saamelaisia kuvaavista matkamuistonukeista, kauhistelee niiden huumattuja ilmeitä ja ei mitään aluetta edustavia sekapukuja. Nukkejen kautta hän löytää reitin käsitellä saamelaisten eksotisointia ylipäätään.

West fantasioi nukkejen keräämisestä ja kasan tuhoamisesta. Samalla lentäisi taivaan tuuliin vanha kuva saamelaisista.

”Mykistettyinä ja väärinpuettuina ne heijastavat omakuvaani ja kertovat siitä, että aina löytyy joku, joka lähtiessään haluaa meistä palasen.”

Haluavat palasen – sellaisen halusivat aivan kirjaimellisessa merkityksessä monet tutkijat vielä sata vuotta sitten, kun saamelaisten jäänteitä kaivettiin hautausmailta tutkimuskäyttöön.

Nukke-esseetä seuraa upea kuvaus Westin ja muidenkin saamelaisten kokemasta tutkimusväsymyksestä, sillä tutkijoiden kiinnostus on loputonta.

Haastattelupyyntöjä tulee jatkuvasti. Mitä saamelaisuus sinulle merkitsee -kysymykseen on saatu vastata jo riittämiin.

West kirjoittaa hyvin ja topakasti. Jokainen essee on oivallinen, rakenteellisesti toimiva kokonaisuus.

Esseestä toiseen siirrytään löyhin yhteyksin, jotka luovat koherenssia tekstien välille. Kokoelma on ehyt, jopa juonellinen kokonaisuus.

Asiatekstinä kokoelma ajaa asiansa, mutta esseemuodon kaunokirjallisen potentiaalin kannalta viime silaus tuntuu puuttuvan. Kielellisesti jäin kaipaamaan jotain omintakeista säväystä.

Ja vaikka West ottaa kantaa, panee itsensä likoon ja kirjoittaa, miten tytön on saatava liekehtiä, tuntuu kuin jokin vielä pidättelisi kerrontaa roihulta.

Kirkkaimmilleen liekki syttyy alussa ja lopussa, kun West kirjoittaa kodistaan Tenojokilaaksossa.

Silloin kaikki tuntuu olevan yhteydessä kaikkeen, niin tekstin kuin miljöön, ajan, henkilöiden ja käsiteltyjen kysymysten t­asoilla. 

Helga West: Puhu nukke. 191 sivua. Otava, 2025.