Lievää kipua

Amerikkalainen Maggie Nelson on jo niin etabloitunut kirjoittaja, että julkaisee hän mitä tahansa, se myös huomioidaan. Suomennoksetkin ovat olleet käänteentekevästä Argonauteista (2018) lähtien ajan tasalla. Parhaimmillaan, kuten esseeteoksessa Vapaudesta (2023), Nelson avaa uusia näkökulmia tuttuihin kulttuurisiin asetelmiin.

Muistelmateos Pathemata eli suuni tarina on kustantajan mukaan ”lyyrinen paluu henkilökohtaiseen”. Henkilökohtaisuus tarkoittaa kirjailijan omaa suusairautta, lyyrisyys sellaisia lauseita kuin ”joka aamu tuntuu kuin suussa olisi käyty sotaa”.

Jo vuosien ajan Nelson on tuntenut suussaan sietämätöntä kipua. Hän etsii turhaan hoitoa. ”Orofakiaalisesta kipuklinikka numero kahdesta ei ole apua.”

Kirja käsittelee monipuolisesti oraalisuuden ulottuvuuksia itseilmaisun mahdollisuudesta ruokintaan. Se, että kivulle ei löydy syytä, kuvaa hyvin olemisen häilyvyyttä. Eletään vielä pandemian aikaa. Todellisuus ja unet sekoittuvat. Perheestä saa turvaa.

Nelson oivaltaa, että kivun kanssa pitää vain elää. Antiikin kreikasta tuleva pathemata merkitsee kärsimyksen kautta oppimista.

Kipuaan Nelson kuvailee itseironisesti: ”Yritän käyttäytyä huolettomasti enkä niin kuin ihminen, jolla on 10 000 sanan kipukertomus tietokoneellaan.”

Vielä enemmän sattuu toisen kipu. Nelson suree mentoriaan, feminististä tutkijaa Christina Crosbya (kirjassa pelkkä C.), joka sairastuu parantumattomaan syöpään.

Innostuneessa mutta epätasaisessa Kuin rakkautta: esseitä ja keskusteluja -teoksessa (2025) nolostuttavimpia olivat jaksot, joissa Nelson ja hänen taiteilijakaverinsa ylistivät kilvan toisiaan. Pathemataa vaivaavat samantyyppiset kiitospuheet. Nelson sanoo suuresta opettajastaan: ”C:ssä oli jotain perustavanlaatuista hyvyyttä, keskittynyttä läsnäoloa, suorapuheista oikeamielisyyttä.”

Nelsonin isä kirjoittaa tyttärelleen: ”Tunnen sinun lahjakkuutesi ja ennen kaikkea tunnen sinun sydämesi. Huumorintajusi. Perimmäisen hyvyytesi.”

Rakas ihminen ansaitsisi vähän enemmän kuin onttoja hehkutuksia.

Muodoltaan Pathemata on kuin Sinelmiä (2019); pieni, intiimi ja fragmentaarinen. Enimmäkseen Nelson kirjoittaa ilmavasti, mutta teoksesta puuttuvat kirjailijalle tyypilliset terävät teoreettiset pohdinnat ja mieleen jäävät jaksot. Teos jättää miedon jälkimaun.

Vaikka kivusta puhutaan koko ajan, sen voima ei täysin välity lukijalle. Tämä on ehkä kirjan suurin ongelma. 

Maggie Nelson: Pathemata eli suuni tarina. Suomentanut Kaijamari Sivill. 95 sivua. S&S, 2026.