Sana sanaa ja ­kokemus kokemusta vastaan

Susanna Hastin Toivottomuus on hurja romaani äidin ja tyttären suhteesta. Minäkertoja on ensimmäisistä lauseista alkaen hankalassa paikassa, kylpyammeessa. Se on turvallinen kuin kohtu, mutta myös tyhjä, kuiva ja luotaantyöntävän liukas. Ilman vettä se on kova alusta, mahdoton paikka rentoutua tai tuntea mielihyvää. Kertojan keho kolhiintuu, puutuu ja jännittyy.

Kohtuvertaus ei ole kaukaa haettu, sillä puhuja kaipaa aikaan ennen syntymäänsä. Hän tosin arvelee, ettei hänellä olisi äitinsä kohdussa kovin mukavaa.

Äiti on torjuva ja tuottaa kertojalle kärsimystä. Äiti ei osaa tulla vastaan, ei tarjota sitä pehmeää tukea, jota vasten tytär voisi kasvaa ja kukoistaa tai kokea turvallista erillisyyttä.

Romaanin kerronnallinen käänne on äitienpäiväpuhelu. Puhelun kulkuun palataan romaanissa moneen kertaan, pakkomielteisesti, mutta sanotuista sanoista ei ole todisteita. On vain ammeen pohjalle katoileva ja taittuva ruutupaperiarkki, jossa on pari haparoivaa raapustusta.

Kertoja ehtii ajatella, että äidin lapsena kokema onnettomuus selittää hänen tunnekylmyyttään. Äidin mukaan heillä ei ollut oikeita ongelmia. ”Ei naitu, tapeltu tai ryypätty.”

On sana sanaa vastaan. Kokemus kokemusta.

Omaelämäkerrallisessa esikoisromaanissaan Ruumis/huoneet (2022) Hast käsitteli lapsena kohtaamaansa seksuaalista väkivaltaa. Teoksen tyylissä yhdistyivät essee, runous ja proosa.

Myös Toivottomuudessa Hast limittää teoriaa ja fiktiota kiinnostavalla ja uutta luovalla tavalla. Jälleen hän menee kohti nimeämätöntä, äärimmäistä tabua. Kertojan hirveä ja kielletty pettymys äitiin vaatii suhteen purkamista tavalla, joka uhkaa hänen minuuttaan.

”Äiti täyttää ajatukseni ja saa aikaan tukehtumisen tunnetta”, Hast kirjoittaa.

”Minun on kadotettava hänet, jotta jotakin muuta tulisi saavutettavaksi, uusi vai­keus, jonka selättämisestä tai hyväksymisestä nauttia.”

Teoksen toinen teema on kodittomuus. Euroopassa väliaikaisesti asuva kertoja menettää kartanokotinsa. Romaanin lopulla hän tekee painajaismaista paluuta­ lapsuuden­kotiin. Rituaalia muistuttava matka pikkukylään pohjoisessa Suomessa ei vie kuitenkaan turvaan.

”Maisema on koko ajan tutumpi ja kammottavampi. Olen tulossa kotiin, jossa epämukavuus lähes tappaa minut.”

Hast viittaa Freudin ajatukseen psykologisesta draamasta. Taistelun tähtäin on luopumisessa, ei sankarin tuhossa. Freudin käsite das Unheimliche tarkoittaa tutusta ja kotoisasta nousevaa tuntematonta ja kammottavaa. Toivottomuudessa koti, perhe ja lapsuuden maisema näyttäytyvät outoina ja uhkaavina.

Romaanin loppujakso on kuin kauhuelokuvasta: hylätty hotelli, talviyö ja äidin läpinäkyvä, hajoava ruumis. Hast hyödyntää klassista kauhuestetiikkaa hykerryttävästi.

Toivottomuuden kauheuden keskellä, äidistä irtautumisen ”verisen ja räiskyvän operaation” tiimellyksessä, voi näköjään myös viihtyä.

Toivottomuus alkaa ammeesta ja kertojan halusta synnyttää veteen. Kirjoittaminen ja ruumiillisuus kietoutuvat Hastin tekstissä tavalla, joka tuo mieleen filosofi ja kirjailija Hélène Cixous’n naiskirjoituksen käsitteen. Naiskirjoitus, écriture féminine, yhdistää luovan kirjoittamisen, filosofian, psykoanalyysin ja feminismin.

Ruumis/huoneet-romaanin tapaan Toivottomuus päättyy välitilaan, kynnykselle. Kertoja ei pääse kotiin asti. Mikään puhe ei tavoita totuutta hänen äidistään tai tämän harjoittamasta väkivallasta.

Hast siteeraa Cixous’ta. ”Ainoa kirjoittamisen arvoinen kirja on se, jota meillä ei ole rohkeutta tai voimia kirjoittaa.”

Toivottomuus on romaani häviämisestä ja luovuttamisesta.

Hast kirjoittaa maailmanluokan kirjallisuutta. Marguerite Duras’n tai Clarice Lispectorin veroista. Toivottomuuden jokaiselta sivulta luen tiheästi ajateltuja, syviä ja emotionaalisesti tosia lauseita. 

Susanna Hast: Toivottomuus. 222 sivua. S&S, 2025.