Päiväni diktaattorina

Marraskuu, ensimmäinen lukupäivä

Tänään Maija Vilkkumaa kuulee nimet. Ne julkistetaan aamupäivällä Tekstin talossa Helsingissä, kirjallisen kulttuurin keskuksessa, joka on perustettu vanhaan leipätehtaaseen.

Tapahtuman voisi katsoa suorana netistä, mutta Vilkkumaa tulee paikalle. On toivottu, että hän sanoisi tilaisuuden päätteeksi muutaman sanan. Sen jälkeen kun ehdokkaat on kerrottu ja kirjapino työnnetty hänen syliinsä.

Kuusi teosta, jotka tänä vuonna kilpailevat kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta, siitä halutuimmasta. Voittajasta päättää lauluntekijä Vilkkumaa itsevaltaisesti.

Varttia vaille yksitoista Vilkkumaa kävelee Parvisalin ovista sisään. Muhkeassa tekoturkissa on leopardikuvioita.

Vaatenaulakoilla seisoo pieni vastaanottokomitea, joitakin Kirjasäätiön työntekijöitä ja kustannusalan ihmisiä. Vilkkumaa ei tiedä, pitäisikö heitä halata vai kätellä. Syntyy kiinnostavia välimuotoja.

Vilkkumaa hymyilee, riisuu takkinsa ja ryhtyy kertomaan hauskasta unestaan.

Se oli hyvin todentuntuinen: hän saikin tietää ehdokkaat etukäteen.

Kaikki nauravat jo nyt.

Varsinainen yllätys oli kuitenkin se, että yksi kirjoista oli Anton Tšehovin tuhatsivuinen Valitut novellit. Vilkkumaa ajatteli:

Täytyy se tietysti lukea. Vaikka en mä varmaan sitä valitse.

Ehdokkaana voisi olla viime vuonna ilmestynyt kirja, mutta ei sentään venäläinen teos 1800-luvulta.

Säännöt kuuluvat näin:

Tämän vuoden kilpailuun on voinut osallistua romaani, joka on ilmestynyt aikaisintaan lokakuussa 2024 ja viimeistään lokakuussa 2025. Kustantajat ovat ilmoittaneet ehdokkaansa. Ne ovat lähettäneet kirjat Kirjasäätiölle ja maksaneet osallistumismaksun, 300 euroa per teos.

Kirjasäätiö on nimittänyt kuusihenkisen esiraadin, joka on lukenut kaikki kirjat ja valinnut niistä finalistit. Ne paljastetaan Tekstin talossa kohta.

Jostain syystä Kirjasäätiö ei kerro, kuinka monta kirjaa tänä vuonna on lähetetty – eli kuinka paljon esiraati on lukenut. Kuulemma ”liikkuu 100:n ja 200:n välillä”.

Maija Vilkkumaa juttelee salin reunassa kirjailija Silvia Hosseinin kanssa. Hosseini on esiraadin puheenjohtaja.

”Oliko vaikea valita”, Vilkkumaa kysyy.

”Nooo ei”, Hosseini vastaa. ”Oli muitakin hyviä kirjoja, mutta ei ollut musta vaikea valita.”

Kun tilaisuus alkaa, Hosseini pitää puheen ja luonnehtii kulunutta kirjavuotta.

Hän sanoo, että valtaosa raadin lukemista kirjoista käsitteli nopeasti sulavia yksityiselämän kokemuksia: parisuhteita, perhesuhteita, terveysongelmia. Oli paljon viihdekirjallisuutta. Ylipäätään luettiin vaivattomasti kulutettavaa sisältöä, joka sopii hyvin lukuaikapalveluihin.

Eikö romaanien pitäisi nousta aiheitaan isommiksi, avartaa lukijoidensa maailmaa? Tarjota peili, josta näkee muutakin kuin itsensä?

Oli toki sellaistakin. Hosseinin ilme kirkastuu. Oli tarkkanäköisiä, puhuttelevia ja taidokkaita romaaneja. Ja niistä esiraati valitsi lopulta seuraavat kuusi.

Finalistit kävelevät esiin yksi kerrallaan. Pitävät kirjaansa kädessään, niin että kansi näkyy.

Riko Saatsi ja Yönistujat.

Monika Fagerholm ja Döda trakten/Kvinnor i revolt, suomeksi Eristystila/Kapinoivia naisia.

Elli Salo ja Keräilijät.

Hanna Weselius ja Pronominit.

Marjo Niemi ja Pienen budjetin sotaelokuva.

Jarkko Volanen ja Vainovalkeat.

Vilkkumaa kuuntelee eturivissä. Astuu sitten lavalle, kiittää esiraatia ja sanoo, että olo on fantastinen. Hän on raivannut kalenterinsa kahdeksi viikoksi ja alkaa nyt lukea.

Ei hän voisi oikein muuta sanoakaan.

Elokuu 2025

Mitään lukemiseen liittyvää ei saanut julkaista somessa. Ei päivityksiä tai kommentteja edes siitä, mitä parhaillaan lukee.

Tämä tehtiin selväksi heti maaliskuussa, kun Kirjasäätiöstä soitettiin ja kysyttiin, suostuisiko Vilkkumaa valitsemaan Finlandia-voittajan.

Totta kai hän suostui.

Pääsihteeri sanoi, että kielto koskee kotimaista kirjallisuutta, mutta ulkomaistakaan ei kannattanut mainostaa.

”Ei sit ainakaan voida päätellä, mitkä mun mieltymykset on”, Vilkkumaa sanoo.

On elokuun ensimmäinen tiistai, ja hän on työhuoneellaan Etu-Töölössä. Tänne hän tulee joka päivä.

Työhuoneen seinillä on kasvijulisteita ja nurkassa eristetty laulukoppi. Vilkkumaa rakennutti kopin viisi vuotta sitten. Se maksoi 7 000 euroa, mutta oli välttämätön, jotta tilassa voi – ja kehtaa – laulaa kunnolla. ”Tää on kuitenkin ihan asuintalo.”

Huoneen näyttävin elementti on silti massiivinen keinutuoli. Siinä on mustaa puuta, punaista plyysiä ja kultalaatta, jossa lukee Maija.

”Sain sen läksiäislahjaksi, kun lähdin Voicesta.”

Vilkkumaa hymähtää. Hän oli The Voice of Finland -tv-ohjelman ”tähtivalmentaja” viisi tuotantokautta.

Työhuoneella Vilkkumaa tekee musiikkia mutta ei lue. Hän lukee kotona sängyssä. Toisinaan myös näytösluonteisesti sohvalla, jotta tyttäret ottaisivat esimerkkiä.

Vilkkumaa on aina lukenut paljon. Hän on opiskellut suomen kieltä Helsingin yliopistossa ja valmistunutkin. Se tosin kesti. Hän sai paperit alkuvuonna 2023, ja Helsingin Sanomien yliopistokirjeenvaihtaja teki aiheesta jutun. Hittimuusikon opinnot kestivät 31 vuotta.

Oli ollut musahommia. Tarharyhmä-yhtyettä ja soolouraa, kahdeksan levyä ja kiertueita.

Vilkkumaa muistaa, miten kotimaisen kirjallisuuden luennoilla puhuttiin dekonstruktiosta ja muodon hajoamisesta. Luettiin Annika Idströmin tuotantoa ja pidettiin juoniromaaneja lapsellisina. Hän itsekin piti, silloin 1990-luvun alussa.

Mutta ei enää. Kun hän nyt miettii vaikuttavimpia teoksia, moni niistä on ”suuri juonitarinaromaani”.

”Just mitä Jukka Viikilä kritisoi.”

”Mutta mä nautin siitä, että on hienosti kerrottu tarina, jota on ikään kuin helppo seurata mutta joka samaan aikaan vie todella syvälle.”

Jukka Viikilä on kirjailija, joka on voittanut kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon kaksi kertaa.

Vilkkumaa pohtii suosikkiensa listaa. Kirjallisista mieltymyksistä ei voi puhua julkisesti nyt, mutta marraskuussa voi. Nämä kommentit painetaan lehteen vasta sitten, kun Finlandia-palkinto on jaettu.

Vilkkumaa nostaa isot, kultasankaiset lukulasit nenälleen ja tarttuu puhelimeensa.

”Tää on nyt taas tätä”, hän sanoo.

Jos muistaa kirjan nimen, ei muista kirjailijaa. Tai toisinpäin.

Zadie Smithin Kauneudesta.

Irvine Welshin Liima.

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys.

”Jossain vaiheessa olin niin kova Egan-fani, että se ihan määritteli mua.”

Doris Lessingin Kultainen muistikirja! ”Sitä me rakastettiin kirjallisuuspiirissä kaikki.”

”Ja sitten me rakastettiin myös Pirkko Saision Punaista erokirjaa.”

Kirjallisuuspiiri on Vilkkumaan ystävien lukupiiri. Se perustettiin reilut kaksikymmentä vuotta sitten Anni Sinnemäen syntymäpäivillä. Edelleen kokoonnutaan kerran kuussa ja aina jonkun luona. Käsikirjoittaja Kirsikka Saaren, kuvataiteilija Anna Tuorin, asiakkuusjohtaja Terja Salaspuron, poliitikko Anni Sinnemäen tai Vilkkumaan.

”Jossain vaiheessa luettiin paljon Jonathan Franzenia. Aina kun siltä tuli uusi.”

”Ja nyt meillä on Jenny Erpenbeckin Kairos.”

Uutta kotimaista kirjallisuutta Vilkkumaa yrittää lukea kaiken aikaa. Jospa kävisi niin, että sitten kun palkintoehdokkaat julkistetaan, hän tuntisi niitä jo.

Finlandia-palkinto tulee mieleen ”aina välillä”, hän sanoo. Vähän jännittääkin.

”Haluaisin pitää sen niin, että en yhtään mieti, mitä joku kirjailijoiden jengi tai instituutio ajattelee. Voisin vilpittömästi olla diktaattori.”

Marraskuu, viides lukupäivä

Vilkkumaa vastaa puhelimeen: ”No moikka.” On maanantai-iltapäivä 10. marraskuuta, ja taustalta kuuluu sihinää. Vilkkumaa paistaa kotonaan kanaa.

”Hyvin menee!” hän sanoo.

”Oon melkein puolivälissä.”

Kolmas kirja on aloitettu. Se on Riko Saatsin Yönistujat, kertomus karjalaisesta evakkoperheestä.

Kaksi ehdokkaista olivat ennestään tuttuja, niin tosiaan kävi. Yhden Vilkkumaa oli lukenut kokonaan ja toista kuunnellut.

Tästä huolimatta hän aikoo lukea kaikki kirjat – kahteen kertaan. Näin hän on suunnitellut. Ensimmäisen kerran sillä tavalla kuin yleensä lukee: nopeasti ahmien. Sitten hitaammin ja paneutuneemmin.

”Teen varmaan samalla muistiinpanoja.”

Kaikki tähän asti luettu on vetänyt hyvin, hän sanoo, vaikka kyseessä eivät ole maailman perinteisimmät lukuromaanit. ”Ei kuitenkaan ole mitään Alastalon salissa -tyyppistä.”

Marraskuu, kahdeksas lukupäivä

Torstaina Monika Fagerholm on puolivälissä, ja sen jälkeen Vilkkumaa ryhtyy Jarkko Volaseen. Esiraadin mukaan Volasen romaani alkaa prologilla, ”joka kuuluu suomalaisen kirjallisuuden vaikuttavimpiin kaupunkimiljöön kuvauksiin”.

Vilkkumaa sanoo, että on nauranut melkein jokaisen kirjan kanssa. Monen kanssa myös itkenyt.

Kohta hän on lukenut koko pinon yhteen kertaan. 1 812 sivua.

”Kaikki kysyy koko ajan, onko jännää ja hirveät paineet.”

”Mutta ajattelen, ettei mulla ole virheen mahdollisuutta. Esiraati on valinnut niin hyvät kirjat, että mikä tahansa voi voittaa.”

Pelkkä ehdokkuus on kunnia, kuten yleisesti sanotaan.

Vilkkumaa miettii hetken. ”Vaikka totta kai se on ärsyttävää kaikille muille kuin voittajalle. Tunnistan fiiliksen jostain Emma-gaalasta.”

Emma on musiikkialan merkittävin palkinto, ja Vilkkumaa on voittanut sen viidesti. Ehdokas hän on ollut eri kategorioissa seitsemäntoista kertaa.

”Ensin sanoo vilpittömästi, että pelkkä ehdokkuus on riittävä. Mutta sitten jos sitä palkintoa ei tule, ärsyttää, loukkaa ja ahdistaa.”

”Tähän liittyy kaikki nämä asiat.”

Huomenna Vilkkumaa pakkaa kirjat kassiinsa ja lähtee aamujunalla Seinäjoelle. Pohjanmaalla vietetään pikkujouluja, ja Vilkkumaa soittaa kaksi pienimuotoista yksityiskeikkaa.

Lokakuu 2025

Töölöläisen kerrostalon kellarissa, monen painavan oven takana, toimii viiniharrastajien osakeyhtiö. Sillä on reilut tilat: oikein jäähdytetyt viinikaapit, tunnelmallinen maisteluhuone ja kunnon keittiö. Ne ovat kaikki osakkaiden käytettävissä.

Tänä sunnuntai-iltapäivänä kirjallisuuspiiri kokoontuu täällä.

Vilkkumaa kiirehtii sanomaan, ettei heillä ole osaketta. He saavat käyttää tilaa, koska sattuvat asumaan viinikellarin yläpuolella ja joutuvat kuuntelemaan kaappien hurinaa ja ajoittaista juhlintaa. Käyttöoikeus on korvaus siitä.

Lohi kypsyy uunissa. Salaatin ja höyryävän riisikulhon Vilkkumaa on jo nostanut pöytään. Crémant-pullo on avattu, alkoholiton Lehtikuohu jää avaamatta.

Tänään on määrä puhua norjalaisesta Jon Fossesta, joka voitti kaksi vuotta sitten kirjallisuuden Nobelin. Nobel on eittämättä maailman tunnetuin palkinto ja myös rahallisesti arvokkain: noin miljoona euroa. Suomalainen Finlandia-voittaja saa 30 000 euroa.

Terja Salaspuro ei muista, että Vilkkumaa päättää Finlandiasta.

”Ai sä valitset sen tänä vuonna?”

”Onhan siitä ollut puhetta.”

Salaspuro oli olettanut, että kyse oli esiraadista. Hän istuu pitkän ruokapöydän päädyssä, vieressä on Kirsikka Saari.

Anni Sinnemäki ja Anna Tuori eivät tällä kertaa päässeet paikalle, mikä on sääli. Juuri Tuori ehdotti tätä Fossen kirjaa, Toinen nimi: Septologia 1–2.

Käytännössä kirja on yksi, lähes 500 sivua pitkä virke. Kirjaston järjestelmässä se on sijoitettu luokkiin psykologiset romaanit ja tajunnanvirtakirjallisuus.

Salaspuro sanoo, että olisi tuskin päässyt viittäkymmentä sivua pitemmälle, ellei tapaaminen olisi pakottanut lukemaan.

”Se on tän kirjallisuuspiirin ansio.”

”Koska sitten sivulla 150 seurasin juonta ihan fasinoituneena ja nyt harkitsen, että luen seuraavankin osan.”

Fossen teos on seitsenosainen, yhteensä reilut tuhat sivua.

”Täähän ei ole tavallaan yhtään hankala”, Saari sanoo. ”Teksti soljuu ja kutsuu mukaansa.”

”Sitten kun rytmiin pääsee kiinni”, toteaa Salaspuro.

Romaanissa on kaksi samannimistä päähenkilöä. Molemmat ovat taidemaalareita. Toinen asuu kaupungissa ja juo rajusti. Toinen elää syrjäkylässä, on raitistunut ja kääntynyt katolilaiseksi. Lukija ei välttämättä aina tiedä, kummasta puhutaan.

Vilkkumaa sanoo, että kuunteli kirjaa englanniksi. Luki ensin, ja sitten kuunteli. Hän osallistuu keskusteluun keittiön puolelta.

”Mietin, miten lempeästi se raitis Asle suhtautui alkoholisoituneeseen Asleen.”

”Tuomitsematta”, Saari sanoo. ”Täysin sietämättömään kuntoon itsensä juoneeseen Asleen.”

”Niin! Että haetaan sulle se juoma sieltä.”

”Tietysti se on hän itse toiselta puolelta.”

Vilkkumaa on googlannut. Jon Fossella on ollut alkoholiongelma, ja hän on raitistunut. Onko hän kirjoittanut osin itsestään?

”Jos se Fossen oma juominen on ollut niin vakavaa kuin tuossa.”

Pian kaikki puhuvat päällekkäin. Ovat yhtä mieltä siitä, että romaani oli maagisen hieno. Pimeys ja valo, syyllisyys ja armo, juominen ja juomattomuus olivat kaikki läsnä yhtä aikaa. Samaa mieltä he ovat siitäkin, että lopun jakso seksuaalisesta hyväksikäytöstä jäi irralliseksi. Jatko-osat on silti ehdottomasti luettava.

”500 sivua edessä, sieltä sitten selviää, mitä se tarkoittaa”, Saari sanoo.

Vilkkumaa keittää kahvit. Samalla pohditaan, mitä seuraavaksi kerraksi valittaisiin.

”Pitäisikö lukea jotain Joan Didionilta?”

Kun kolme varttia on kulunut, kirjallisuus on käsitelty. Pöydän ääressä aletaan siirtyä muihin aiheisiin. Toimittaja ohjataan ystävällisesti ovesta ulos.

Marraskuu, kahdestoista lukupäivä

Tasan viikko aikaa vielä. Sitten Vilkkumaan täytyy kertoa Kirjasäätiölle, kenet hän valitsee. Aikataulu on tarkka: voittaja on ilmoitettava maanantaiaamuna kello yhdeksän.

Jos päätös pitäisi tehdä nyt, Vilkkumaa luulee, että osaisi.

”On periaatteessa yksi, joka on aika vahva”, hän sanoo.

Kanta voi kyllä muuttua. Iltapäivällä hän lähtee mökille Porvooseen, panee takkaan tulen ja lukee rauhassa muutaman päivän. Toivoo, etteivät hiiret mellasta liikaa.

Joskus viime keväänä Vilkkumaa alkoi pohtia, miksi on koko ajan niin raivona. Niihin aikoihin se varmaan oli.

Hän teki uusia lauluja Berliinissä. He olivat lähteneet Saksaan biisintekoreissulle kolmestaan: Paula Vesala, Sanni Kurkisuo ja hän.

Miksi sitä onkin nykyään niin vihainen, Vilkkumaa mietti. Eikä vain itse, vaan ihmiset ylipäänsä. Mistä se tuli?

Ehkä ihmiset olivat kyllästyneet kunnollisuuteensa. Siihen, että elävät sääntöjen mukaan, ”silleen nätisti”, mutta eivät saa siitä mitään palkintoa. Kun taas ne, jotka rikkovat sääntöjä ja tekevät törkeyksiä, jotka ovat epäreiluja elleivät suorastaan pahoja, menestyvät oikein hyvin.

Mitä tapahtuisi, jos ei kääntäisikään toista poskea eikä yrittäisi ymmärtää? Jos muuttuisi pahaksi ja alkaisi kostaa? Miten sen voisi tehdä?

Vilkkumaa ajatteli koston jumalatarta Nemesistä, joka esiintyi vanhassa kuvastossa siivet selässään ja tikari kädessään. Hän ajatteli Nemesistä myöhemmin mökillä ja jälleen Berliinissä, kun palasi sinne yksin. Varmaan vielä kesän lopussa Lontoossa.

Samalla hän teki uusia lauluja niin, että oli joutua ”ihan Hohto-tyyppiseen psykoosiin”, kuten kuulemma aina tässä vaiheessa.

Oikeastaan Nemesis näytti olevan enemmän oikeudenmukaisuuden kuin koston jumalatar. ”Asioiden tasaamisen” vartija. Sitäkö tässä haettiin, hyvitystä? Vai sittenkin sitä, että ryhtyy menestyjäksi itsekin?

Kun tapaat niitä joille
kaikki on iisii
ne ei tahdo taivaaseen
vaan veroparatiisiin
Ei leiki kainoa
puhuu ku huonees ainoa.

Niin Vilkkumaa kirjoitti yhteen lauluunsa, Näytä ikenet.

Kaikesta tästä kehittyi teema uuteen levyyn. Vilkkumaa laati levystä jopa powerpoint-esityksen. Sitä hän on näyttänyt tuottajalle, levy-yhtiölle, keikkamyyjälle.

”Tämä albumi tutkii tätä aikaa ja sitä, miksi me olemme niin raivona”, lukee diassa numero kolme.

Inspiraatiokuvassa kantrilaulaja Dolly Parton pitelee kivääriä pitsimekko yllään.

”Biisejä vähättelystä, toisaalta myös ihmisen omasta uhrimielialasta ja niistä asioista, jotka kenties ovat saaneet sen aikaan.”

Kuvassa Noidat-elokuvan tähdet ryhtyvät lävistämään voodoo-nukkea.

Levyn ensimmäinen single julkaistaan tammikuussa, ja koko levy lokakuussa. On mahdollista, että Vilkkumaa tekee sen oheen vielä ”sisarteoksen”, kirjoittaa eräänlaisen novellikokoelman. Henkilögalleria on alkanut pyöriä hänen mielessään.

”Kiitos kun kuuntelit!” sanotaan powerpoint-esityksen viimeisessä diassa.

1960-luvun tupeerattu kaunotar katsoo kameraan ja pitää kädessään kylttiä: I’m evil.

Marraskuu, viidestoista lukupäivä

Torstai-iltapäivänä Vilkkumaa tankkaa autoaan mutta vastaa silti puhelimeen: ”Moikka!”

Hän on viettänyt Porvoossa kolme päivää, kuten oli suunnitellut. Nyt hän ajaa takaisin Helsinkiin.

Hiiret mellastivat mökillä jonkin verran, kyllä, näin ne tekivät. Etenkin illat olivat ”hiirikkäämpiä aikoja”. Kun tuvan hiljaisuudessa istui ja luki, ovenraosta pilkisti pieni kuono. Vilkkumaa kiljahti spontaanisti. Kävelyltä tai saunasta tullessaan hän hakkasi kuuluvasti ovea. ”Hei hiiret!”

Suhde ei ole aivan yksinkertainen.

Aamulla Vilkkumaa lueskeli uudelleen Elli Saloa, tarinaa kolmesta siipeensä saaneesta naisesta, jotka kohtaavat hylätyllä rajavartioasemalla Kainuussa. Muitakin ehdokkaita hän on katsellut. Mutta kaikkea ei ehkä tarvitsekaan lukea toiseen kertaan, ei ainakaan alusta loppuun.

”Mulla on tosi voimakas kuva, millaisia ne kirjat on.”

Kyse on oikeastaan enää siitä, minkä ”suunnan valitsee”, hän sanoo. Päätyykö romaaniin, joka vie syvälle yhteen teemaan, vai ottaako teoksen, joka kulkee laajemman kaaren.

”Lopulta ratkaisee varmasti se, mikä koskettaa itseä eniten.”

”Mulla on vahva fiilis siitä, mikä se kirja tulee olemaan.”

Vilkkumaa voisi ilmoittaa nimen jo huomenna, perjantaina. Kirjasäätiöstä sanottiin, ettei maanantaihin saakka tarvitse välttämättä odottaa.

Mutta saa nähdä. Ehkä hän kuitenkin pakkaa kirjat vielä kerran kassiinsa. Huomeniltana hän nimittäin lentää Pariisiin. Lauantaina kahdeksalta valtavalla Accor-areenalla esiintyy Lady Gaga, eikä Vilkkumaa ole nähnyt häntä koskaan.

Marraskuu, viimeinen lukupäivä

Ei se niin helppoa ollutkaan. Vilkkumaa puntaroi vaihtoehtojaan ankarasti vielä Pariisissa. Luki Riko Saatsia ja Marjo Niemeä toistamiseen.

(Lady Gaga oli hyvä ja kahden tunnin show näyttävä, mutta paikka sivukatsomossa kehnonlainen.)

Tietyssä mielessä tehtävä on mahdoton, Vilkkumaa ajatteli. Taideteoksia ei oikeasti voinut panna paremmuusjärjestykseen. Mutta nyt oli vain valittava.

Monika Fagerholm. Niin hän lopulta päätti. 64-vuotias suomenruotsalainen Fagerholm, joka oli kirjoittanut kertakaikkisen vangitsevan kirjan. Nuori Alice kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan, löytää tuttavansa muistikirjan, seuraa 1970-luvun yhteiskunnallista liikehdintää. Fagerholmin teksti oli kierteistä ja harsoista ja niin imevää, ettei henkilöitä olisi halunnut hyvästellä lainkaan.

Eristystila/Kapinoivia naisia oli kansainvälistä laatua, Vilkkumaa totesi ja huvittui vähän. Itsetunnoltaan heikot suomalaiset sanoivat aina näin.

Maanantaiaamuna – sovitusti – Vilkkumaa lähetti päätöksestään sähköpostin Kirjasäätiöön. Hän lähetti myös puheen, joka hänen on määrä pitää palkinnonjakotilaisuudessa torstaina. Puhe saa kestää kolme minuuttia. Aikaraja on tiukka, koska tilaisuus televisioidaan suorana.

Meili lähti, mutta Vilkkumaa jäi silti pohtimaan, pitäisikö hänen puhua osa ruotsiksi. Fagerholm oli kirjoittanut romaaninsa ruotsiksi, vaikka Vilkkumaa oli lukenut suomenkielisen käännöksen. Periaatteessa ruotsi onnistuisi häneltä kyllä, mutta yhtään ei saisi takellella. Muuten aikaraja ylittyy.

Tämäkin pitäisi vielä päättää. Mitä tässä nyt tekee?