Luokkanousijan haamu
Finlandia-ehdokas Marjo Niemen uudessa romaanissa on kaksi kertojaa: nykyinen minä ja pikkupaikkakunnalle jäänyt haamuminä.
8
MIN
Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuva (Teos) kuvaa rauhan ajan taisteluja, jotka ovat luonteeltaan näennäisen henkilökohtaisia, usein jopa yhden ihmisen sodaksi kutsuttuja. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin rakenteellisista ongelmista.
Vuonna 1978 syntynyt Niemi kasvoi Satakunnan Eurassa. Se tunnetaan Kauttuan ruukkimiljööstä ja (alun perin) Ahlströmin paperitehtaasta. Alueen asutus on suomalaisittain poikkeuksellisen vanhaa, jopa seitsemäntuhannen vuoden päähän ulottuvaa.
Eura ei kuitenkaan ole entisensä, kuten eivät monet Kymenlaakson paikkakunnatkaan. Suomen halki on jyrännyt jälkiteollinen murros, jonka raunioilla voi selittää vaikkapa perussuomalaisten nousua.
Tarina on usein sama. Pikkupaikkakunnan tehdas on joutunut lopettamaan, Raatteen raitilla viruvat ruumiit, häälyvät haamut menneisyydestä.
Pääkaupungista tulee herroja, jotka puhuvat ensiaputoimista, mutta kaikki tietävät, että pidemmän päälle ihmiset saavat jäädä omilleen. Se käy kunnian päälle ja johtaa joskus rajuihinkin seurauksiin.
Niemi ei kuvaa romaanissaan Euraa eikä muutakaan selvästi tunnistettavaa paikkakuntaa, mutta enemmän tai vähemmän pysyvä tunnetila vaikuttaa tutulta. Hän kuvaa naista, tytärtä, joka palaa kotiseudulleen isänsä kuoleman jälkeen. Tytär on muuttanut isompaan kaupunkiin opiskelemaan ja tavoitellut keskiluokkaista arkea, muttei ole saanut itseään irti menneestä. Vanhalla kotiseudulla se hyökkää arvaamatta päälle.
Pikkupaikkakuntalainen miljöö lataa Niemen kerrontaan voimaa. Se on hänelle yhtä aikaa pysyvä ja kadonnut todellisuus.
”Kumpikin vanhemmistani oli paperitehtaalla töissä. Asuimme omakotitalossa parin kilometrin päässä. Koska lapsen reviiri on pieni, minulle tutummaksi tuli läheinen metsä ja eläimet. Vanhempani olivat ylpeitä tehtaalla tehdyistä tuotteista, ja usein sain hylättyä toimistopaperia ja jotain kartonkia askartelumateriaaliksi”, Niemi kuvailee.
Hän ei koe perheen työn vaikuttaneen siihen, että ryhtyi kirjailijaksi. Sen sijaan kirjastolaitos on tehnyt tässäkin tapauksessa ansiokasta työtä.
”Työläiskulttuuriin kuului säästäväisyys. Etenkin ilmaisia asioita arvostettiin. Tehtiin asioita, jotka olivat sillä tulotasolla mahdollisia.”
”Mutta oli takana myös hyötylähtöinen sivistys-ihanne, joka nykyään tuntuu välillä huojuvan. Asioista kannattaa ottaa selvää, ja kirjastoista saa tietoa. Lapsuuden nettini olivat sitten tietosanakirjat. Niistä tuntui aukeavan universumi kaikkiin mahdollisiin suuntiin, jännittävä ja villi. Tiesin, etten millään voisi hahmottaa tätä kaikkea, mutta se on olemassa.”
Mahdollisuuksien innostamana Niemi haki jo peruskoulun jälkeen opiskelemaan Helsinkiin, Kallion ilmaisutaidon lukioon. Sen jälkeen hän päätyi eri vaiheiden jälkeen Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalle, valmistui vuonna 2004 ja on sen jälkeen kirjoittanut paitsi toistakymmentä näytelmää myös kuusi omaa romaania ja ollut mukana Ihmiskokeita-kollektiiviromaanissa.
Jo Niemen esikoinen Juostu maa (Teos, 2004) kuvaa Euran kaltaista paikkaa, mutta vasta nyt hän sanoo kirjoittaneensa romaanin, jonka on niin sanotusti aina halunnut kirjoittaa.
”Näkökulmani on poislähtijän. Siitä on kolmekymmentä vuotta ja minulla päässäni 1990-luvun linssit. Uusia muistoja ei tule tilalle.”
”Silti halusin tehdä kirjan, joka tarkastelee yhteiskunnallista muutosta ja yhteiskunnallisia luokkia, mutta ihmisen tasalta. Minua kiinnosti kuvata aika tavanomaista suomalaista paikkakuntaa, jossa on pinnan alla erilaisia jännitteitä. Sisällissodan maan multiin tampatut ristiriidat, herätysliikkeiden voimakas vaikutusvalta, eri tavoin ilmenevä naisvihamielisyys, vähitellen mureneva toimeentulon piiri muodostivat mielessäni romaanin. Yhteisön vanhatestamentillisyys alkoi näkyä romaanin kielen ankaruudessa.”
”Aiemmin olen psykologisoinut konflikteja, nyt olen kiinnostuneempi olosuhteista. Minulle ominainen kirjallinen yksikkö on ihmisen mieli. Mutta sieltähän löytyvätkin sitten kaikki äänet, paikat ja yhteiskunnan rakenteet.”
Tällä Niemi viittaa vaikkapa Hanna-Riikka Kuismaan, jonka Kerrostalo (Like, 2019) koostuu vahvoista persoonista mutta on silti eräänlainen yhteisöromaani. Pienen budjetin sotaelokuvan teho ei rakennu näin, vaan kirja tukeutuu onnistuneeseen kertojaratkaisuun, jossa on yhden sijaan kaksi kertojaääntä.
”Kertojaäänien löytyminen mahdollisti minulle koko kirjan. Siinä ilmenevät luokkanousijan kokemus ja ulkopuolisen palaajan katse täsmällisesti, kaikessa ristiriitaisuudessaan. On nykyinen minä ja paikkakunnalle jäänyt haamuminä kaikkine sisäistettyine paikan äänineen.”
Tommi Melender kirjoitti arvostelussaan (HS 13.8.), että Pienen budjetin sotaelokuva ”onnistuu kartoittamaan sellaisia tajunnallisia ulottuvuuksia, joita aihepiirin perusesitykset eivät realistisella kerronnallaan ja sosiologisella havainnoinnillaan tavoita”. Niemi tunnistaa ajatuksen, pitää sitä kaunokirjallisuuden vahvuutena yleisemminkin.
”Omaa ihmisyyttään käyttää materiaalina myös täysin fiktiivisissä teoksissa. Se tapahtuu samastumalla ja kuvittelemalla. Taiteen voima on eläytymiskykyä.”
Yhtenä esimerkkinä tajunnallisista ulottuvuuksista voisi nostaa romaanin tavan kuvata alkoholin käyttöä, joka on runsasta ja holtitonta – mutta sillä on merkityksensä.
”Päihteitä käytetään taikaikkunana. Yhteisössä monilla on äärimmäisen monotonisia töitä. Työtä ylipäänsä tehdään, koska siitä saa liksaa, ja sen rinnalla on sitten vapaa-aika ja perhe. Monia asioita jää sanomatta, niin kuin aina jää. Sen vastapainoksi tarvitaan poispääsyä. Alkoholin voimin voi unelmoida hetken, saa hetken helpotuksen tappavasta noidankehästä.”
”Tietysti sitten juuri tämä niin sanottu unelma aiheuttaa päähenkilön isän alkoholismin. Riuhtaisu ei riitä vaan pahentaa ongelmaa.”
Päihteisiin vajoamista kirjallisessa ja sen ulkopuolisessa todellisuudessa vahvistanee vaikeasti määriteltävä irrallisuuden tunne. Luokkatietoisuus on ohentunut ja sitä on ohennettu ainakin 1980-luvulta lähtien. Niemen kummankin puolen suku on asunut Euran seudulla sukupolvesta toiseen, mikä on nykyään harvinaista.
Ehkä tämän takia Niemi vaikuttaa yhtä tietoiselta taustastaan ja sen vaikutuksista kuin esimerkiksi ranskalaiset Édouard Louis ja Didier Eribon (Paluu Reimsiin). Myös he käyttävät kertomakirjallisuuden keinoja päästä lähemmäs sitä, mistä ei puhuta tarpeeksi.
”Rakenteita on mietitty viime vuosina liian vähän. Rakenteiden aiheuttamat ongelmat typistyvät helposti yksilön puutteiksi. Luokkanousijan täytyy tarrautua uuteen luokkaan ja unohtaa vanha hetkeksi, muuten valuu takaisin. Itsekin aloitin kirjoittamaan sieltä pienen paikan tunnelmista, mutta jo seuraavassa romaanissa tahdoin riuhtaista itseni kaupunkiin.”
Myös ”kaupunkiromaaneissa” Niemen tapa kuvata sairauksia ja tunteita on luonteeltaan yhteiskunnallinen, poliittinenkin. Ympäröivä yhteiskunta, rakenteet, näkyy tavanomaisissa ja banaaleissakin käytännöissä. Niiden kuvaaminen juuri on kaunokirjailijan työtä.
”Jotkut kuvaavat tosi hienosti pitkää ajallista tai historiallista perspektiiviä. Minä kyseenalaistan koko ajan kirjoittamaani. Siinä ajautuu aikamoisiin rämeisiin.”
Räme on edellytys, kun etsii kirjoittamalla kysymystä, johon ei varsinaisesti vastaa. Toisaalta juuri mysteeri ajaa kirjoittamaan.
”Jahtaan sanoilla sellaisia merkityksiä, jotka eivät oikeastaan ole ainakaan aluksi sanallisia. Minua alkaa vaivata jokin, ja mietin, miten sitä voisi lähestyä. Esimerkiksi tätä romaania tehdessäni tiesin haluavani hyödyntää henkilökohtaista kokemustani poislähdöstä. Tahdoin kuvata luokkanousun aiheuttamaa jakautuneisuutta.”
”Toivoin saavani puristettua kieleen jonkin alitajuisen, mikä ei näy, mutta jonka aistin. Minua kiinnostaa se, mitä ei sanota. Asiat, jotka ovat ilmiselviä, mutta niitä piilotellaan joko tarkoituksella tai ilman syytä.”
Cynthia Cruzin Melancholia of Class (Repeater Books 2021) analysoi, miten luokkanousussa sopeudutaan uuteen yhteisöön usein hylkäämällä omat juuret. Se aiheuttaa muun muassa irrallisuuden tunnetta.
”Kuin luin teosta, havahduin että mitä helvettiä, minun kohdallani on käynyt juuri noin. Cruz kuvaa luokkataustaa aaveena, joka jää kummittelemaan. Juuri tämän löydön olin tehnyt aiemmin kirjani kertojaratkaisussa. Pannut aaveen puhumaan.”
Niemen teatteritausta näkyy ennen kaikkea hänen kyvyssään rajata.
”Ensinnäkin sanon sen taas kerran, etten olisi tällainen kirjailija jos kirjailija lainkaan ilman taidekoulutusta, teatterikoulua ja Kallion lukiota. Vaikka olisi lukenut koko kirjaston nuorena – ja minähän luin – en pystyisi tekemään tällaisia kirjoja. En ole kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa olisin oppinut asioita sisäsyntyisesti. Eikä ollut käytännön esimerkkejä. Koulutuksen tuoma analyyttisyys, pallottelutaito, on tosi tärkeä.”
”Teatterikoulussa opetettiin kirjoittamaan näyttämölle, joka on tila ja siinä toimivilla ihmisillä eri liikesuuntia. Oli pakko rohkeasti tunnistaa ja valita, mikä on välttämätöntä säilyttää ja mikä pitää heittää pois. Teatteri on kollektiivinen laji ja siinä joutuu keskustelemaan teoksestaan jo varhaisessa vaiheessa. Kirja muotoutuu paljon hitaammin, paljon suuremman työn jälkeen. Teatterin olennainen tekijä on rakenne, proosassa kieli. Suojelen kieltä umpiossa niin kauan, kunnes olen varma, ettei puhe sitä riko.”
Niemi arvelee, että ulkopuolisuus on paitsi hänen epävarmuutensa lähde myös hänen vahvuutensa kirjailijana.
”En ole kasvanut koulutettujen ihmisten puheen keskellä. Ehkä se on lisännyt tunnetta siitä, että on itse tunnistettava, mikä omassa tekstissä on hyvää ja mikä ei. Tietynlainen välinpitämättömyys sen suhteen miten kuuluisi kirjoittaa on ehkä auttanut siinä, että olen uskaltanut pyrkiä kehittämään jotenkin omanlaistani kielellistä ilmaisua.”
Oman äänensä Niemi arvelee löytäneensä Kaikkien menetysten äidissä (Teos 2017), joka voitti Runeberg-palkinnon.
”Mietin, voiko näin edes kirjoittaa, tällaisella puhekielellä. Se oli tekstinä epänormatiivista, ei ’suurta kirjallisuutta’. Mutta tuntui voimakkaasti, että voi.”
”Kun opetan kirjoittamista, muistutan usein, että pitää tunnistaa ne hetket, kun alkaa näytellä kirjailijaa. Se oppi on itsellekin aina tarpeen. Ihailemiaan imitoi herkästi.”
Niemi lähestyy jokaista uutta kirjaansa kuin vierasta aluetta, joka kyllä tulee ennen pitkää tutuksi.
”Ajattelin, etten osaa vielä mitään, koska en osaa tätä kirjaa vielä. Ajattelen, että minun pitää keksiä pyörä uudelleen, jotta jotain voi tapahtua. Se on vähän raskas tapa saada romaaneja kirjoitettua, mutta en ole kuullut helpommastakaan.”
Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 5/2025. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa aiemmin ilmestyneitä tekstejä verkossa. Parnasson voit tilata täältä.