Lihaisaa menoa
Mariia Niskavaaran esikoisromaani on räväkkä kasvutarina ja erikoinen lukunautinto, Virpi Alanen kirjoittaa.
Huhhuh. Kuvotukseen sekoittuva riemastuneisuus valtasi mieleni luettuani Ester, teurastajan. Mariia Niskavaaran esikoisromaani on ehdottomasti kirjavuoden omaperäisimpiä teoksia. Näin äärimmäisen lihakeskeistä romaania ei liene ennen suomalaisessa kirjallisuudessa nähty. Kuinka suunnattoman paljon liha-aihetta voikaan saada mahtumaan yhteen romaaniin? Jo pelkkä lihaan keskittymisen pakkomielteinen runsaus alkaa naurattaa heti alkusivuilla.
Taitava esikoiskirjailija kulkee harvinaisen tyylipuhtaasti absurdin kirjallisuuden perinteessä. Ilmeisin mieleen tuleva kirjallisen tyylin verrokki on Daniil Harms, mutta Niskavaara vie tyylinsä täysin omalle groteskille taajuudelleen keskittymällä naiskehoon ja naisen kasvutarinaan.
Liha ei tässä romaanissa liity pelkästään seksuaalisen kehon lihallisuuteen, vaan häkellyttävällä vyörytyksellä kaikkeen ihmisen kokemuspiirissä ja ajatuksissa olevaan.
Minkälainen olisi maailma, jossa ajateltaisiin ja ihailtaisiin koko ajan pelkästään lihaa? Ester, teurastajan maailmassa liha on kokonaisvaltainen maailmanselitys, jossa jopa Jumala on vaivattomasti selitettävissä lihalla.
Lukijassa kuvotusta ja ällötystä aiheuttavia yksityiskohtia on tarinassa monipuolisesti, ja kaikki ovat kokonaisuuden kannalta perusteltuja.
Yhteiskuntakriittinen painotus on syvätasolla olemassa, mutta romaanin yhteiskunnan lihakeskeistä elämäntapaa ei tuomita mitenkään, se vain esitetään.
Esterin tapa havainnoida maailmaa on myös oudolla, omintakeisella tavalla herkkä. Teurastettuaan sikoja hän ihailee kuolleiden eläinten kauneutta ja näkee niiden sielut. Taivaskin on suuri liemikattila, josta enkelit ottavat kauhan ja roiskivat.
On ihailtava ketterää kerrontaa, jossa romaani vain alkaa puhua liha-asioista ja jatkaa tauotta koko 181 sivun mittansa. Miten kirjailija osaakin tarjoilla aiheensa niin vetävästi, vaikka ainekset ovat tässä tapauksessa varsin yksipuoliset.
Teoksen suurin ansio on kuvata näennäisen yksinkertaisen, kaikkitietävän lihamaailman rinnalla kipeän inhimillistä surua: lapsettomuutta. On sittenkin jotain selittämätöntä, jolle ei kaikkivoipa lihakaan mahda mitään.
Ester, teurastaja on erikoinen lukunautinto, joka naurattaa ahdistuksensekaisesti ja myös hyydyttää naurun. Enimmäkseen helpon tuntuisesti kulkevan romaanin loppupuolella intensiteetti hieman hiipuu. Voimakasta vakavaa tunnetilaa on selvästi ollut vaikeampi pitää yllä kuin alkupuolen räväkkää kasvutarinaa.
Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja. 181 sivua. Kosmos, 2025.