Montako tähteä?

Suurin osa taideteoksista ei ole hienoja tai huonoja vaan ihan tavallisia. Kuten kriitikko ja toimittaja Maaria Ylikangas huomauttaa, juuri niistä on vaikeinta kirjoittaa. Tavallisuus herättää harvoin vahvoja tunteita tai mielikuvia.

Ylikankaan Kritiikistä-kirja ei ole erityisen hieno eikä huono, mutta ei se ole tavallinenkaan. Ennen kaikkea se on hänen omansa ja omassa kirjassa saa kirjoittaa, mitä haluaa. Sen Ylikangas myös tekee.

Monelle aiheesta kiinnostuneelle riittävät kirjan 40 ensimmäistä sivua. Ne sisältävät esipuheen ja havainnollisen selonteon siitä, mitä kritiikki on. Sen jälkeen turhan iso osa kirjasta on Ylikankaan ruminaatiota. Vatvominen lienee antoisinta niille, joilla on kritiikkiin ja taiteeseen satunnaista lukijaa ja kokijaa voimakkaampi suhde.

Ylikangas on kirjallisuuskriitikko. Hän väittää, että hänellä ei ole sanottavasti kokemusta muiden taiteenlajien kritiikistä. Oletan sen tarkoittavan vain kritiikkien kirjoittamista. Tuntuisi oudolta, jos Ylikangas ei lukisi arvioita elokuvista, kuvataiteesta, musiikista ja muusta.

Kritiikille altistuva taide on lähtökohtaisesti julkista. Se on tehty jonkun katsottavaksi, kuultavaksi, koettavaksi. Ylikangas määrittelee kritiikin toiminnaksi, joka erottaa asiat toisistaan ja punnitsee niiden arvon. Ylikangas tiivistää kriitikoiden keskeisiksi työvälineiksi oman maun, kokemuksen ja arvostelukyvyn. Objektiivisen taidekritiikin ajatuskin on mahdoton. S­uomen Kuvalehden kriitikon mielipide on vain kriitikon mielipide, ei koko lehden.

Kritiikki ei ole pelkkä suosittelumekanismi, vaikka sellaiseksi usein litistetään. Ylikankaan kirjankin kanteen on lätkäisty  ironisesti  viiden tähden sarjoja, joiden merkityksen useimmat tietävät heti.

Parhaimmillaan kritiikki tuottaa lisää kulttuurista ymmärrystä. Jos jokin on kritiikin keskeinen tehtävä, niin juuri se. ”Ei taiteessa ole loputtoman kiinnostavaa se, onko se paskinta tai parasta ikinä, vaan miten se on sitä”, Ylikangas toteaa hienosti.

Ja kun kerrotaan, miten taide on paskinta tai parasta, se kannattaa tehdä viihdyttävästi. Kritiikki on tekstimuoto, jossa voi irrotella ja provosoida. Siitä olisi voinut kirjoittaa enemmän.

Kaikin paikoin en ymmärtänyt Ylikankaan painotuksia ja hassuttelua. Pitkä jakso feministisestä kritiikistä tuntui juoksuhiekassa tarpomiselta, vaikka kuulun samanhenkisten joukkoon. Liitteet-sivujen väliin teki mieli sivellä liimaa.

Toisaalta, hänen kirjansa, hänen valintansa. Enimmäkseen viihdyin, mutta aina en löytänyt (kasvis)pihviä. 

Maaria Ylikangas: Kritiikistä. 375 sivua. S&S, 2025.