Vaikea tie ­maailmalle

Cannesin elokuvajuhlilla saa maailmanensi-iltansa suomalaiselokuva. Lauri-­Matti Parppein kirjoittama ja ohjaama Jossain on valo joka ei sammu kertoo kolmikymppisestä huilistista, joka palaa itsemurhayrityksen jälkeen kotikaupunkiinsa Raumalle.

Pääosissa nähdään Samuel Kujala ja Anna Rosaliina Kauno.

Pääsy Cannesiin yllättää. Parppei on esikoisohjaaja, ja aihe on tavallisuudessaan sellainen, että kansainvälisen kiinnostuskynnyksen ylittämiseksi elokuvan täytyy olla jollain tapaa erityinen.

Suomalaisilla elokuvilla on myös viime aikoina ollut vaikeuksia päästä esille tärkeimmillä festivaalinäyttämöillä.

Maamme ykkösketjun ohjaajiin lukeutuvat Klaus Härö ja Pirjo Honkasalokin saivat taannoin pettyä. Alalla hätkähdettiin, kun Härön Ei koskaan yksin ja Honkasalon Orenda eivät kumpikaan päässeet viime syksynä Toronton elokuvajuhlien ohjelmistoon. Pohjois-Amerikan suurin elokuvatapahtuma oli ollut kummallekin suotuisa. Honkasalon Betoniyötä juhlistettiin vuonna 2013 Masters-sarjassa, Jafar Panahin ja Claire Denis’n teosten rinnalla.

Vuonna 2024 yksikään suomalaiselokuva ei päässyt kärkifestivaaleille. Parppein teos katkaisee lamaa vain osin.

Jossain on valo joka ei sammu esitetään Cannesissa kyllä virallisessa ohjelmistossa, mutta kokeellisemmassa ACID-sarjassa.

Sieltä ei ole ulkomaisia teoksia ponnahtanut esimerkiksi suomalaiseen elokuvateatterijakeluun – koskaan.

Kolmisen vuotta sitten suomalaisen elokuvan kansainvälinen arvostus näytti olevan kaikkien aikojen huipussaan.

Juho Kuosmasen Hytti nro 6 sai toukokuussa 2021 yhden Cannesin elokuvajuh­lien pääpalkinnoista. Festivaaleilla oli poikkeuksellisesti Suomesta toinenkin elokuva, Khadar Ayderus Ahmedin ohjaama Guled & Nasra. Syyskuussa 2021 Teemu Nikin Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia nappasi Venetsiassa oman esityssarjansa pääpalkinnon.

Cannes ja Venetsia ovat Euroopan tärkeimmät elokuvatapahtumat, joiden seula on ankara. Ennen kuin Kuosmasen esikoispitkä Hymyilevä mies pääsi Cannesiin 2016, ei siellä ollut neljännesvuosisataan nähty suomalaiselokuvaa, jonka ohjaaja ei ole Aki Kaurismäki.

Tammikuussa 2022 Alli Haapasalon Tytöt, tytöt, tytöt valikoitui ensimmäisenä suomalaiselokuvana Sundancen elokuvien kilpasarjaan. Sundancessa nähtiin myös Hanna Bergholmin Pahanhautoja.

Samana vuonna vielä Jalmari Helanderin Sisu lanseerattiin Torontossa. Se oli kuitenkin ikään kuin kuorrutusta kakun päälle. Sisulle oli jo tiedossa maailmanlaajuinen jakelu, sillä Hollywood-studio Sony oli osallistunut sen rahoitukseen.

Festivaalimenestys ja siihen liittyvä arvosteluhuomio on vain yksi mittari, jolla voidaan kirjata elokuvaan kohdistuvaa kiinnostusta. Taiteellisesti kunnianhimoisille ja kansainvälisesti ymmärrettäville teoksille se on silti selkein arviointikeino varsinaisen kaupallisen menestyksen jälkeen.

Taustalla on lainalaisuuksia, joista harvemmin puhutaan. Jos elokuva on pieni ja tekijöiden nimet eivät soita kelloja, laatu yksin ei välttämättä riitä.

Suurin osa tärkeille festivaaleille valituista elokuvista kuuluu jonkin tunnetun myyntiagentuurin portfolioon. Cannesin pääkilpasarjan 21 elokuvasta viisitoista on viiden tärkeimmän ranskalaisagentuurin edustamia. Kun lisätään kolme amerikkalaisstudioiden elokuvaa, jää muille vähän tilaa. Eli ensin on vakuutettava hyvä myyntiagentuuri, mieluiten jo rahoitusvaiheessa.

Tässä pelissä tulevista suomalaiselokuvista vahvat kortit on Bergholmin Yön lapsella. Sitä edustaa Cannesissakin paistatteleva art house -elokuvan jättiläinen Good­fellas. Maailmanensi-ilta jossain näkyvällä paikalla on melkeinpä varma.

Alan rahoitusvaikeudet heijastuvat jo tuotantomäärään Suomessa, eikä osaajareservi ole kovin suuri. Maailmalla noteeratuista tekijöistämme Bergholm ja Helander ovat ainoat, joilta valmistuu tänä vuonna elokuva.

Elokuvanteko on laji, jossa osaaminen säilyy tekemällä. Ilman rahaa ideat eivät etene hankkeiksi ja tuotantoon.

Vasta sitten on mahdollista, että syntyy se olennaisin: hyvä elokuva.