Stillerin lista
Klaus Härön elokuva kertoo juutalaisten luovutuksista heidän auttajansa Abraham Stillerin näkökulmasta.
4
MIN
Suomen valtio vaatii maahantulijoilta asunnon ja työpaikan oleskeluluvan pantiksi elokuvassa Ei koskaan yksin. Kuulostaa nykyajalta, mutta tarina alkaa toisen maailmansodan alla vuonna 1938.
Suomeen saapui Saksasta alle 200 juutalaista pakolaista – valtiollisen poliisin Valpon harmiksi. Heitä pyrki auttamaan Abraham Stiller, joka oli vähän kuin Suomen Oskar Schindler, josta Steven Spielberg teki elokuvan Schindlerin lista.
Spielbergin elokuvassa ”on niin eri mittakaava, eeppinen, ettei se voinut olla esikuva”, Ei koskaan yksin -elokuvan ohjaaja Klaus Härö sanoo.
Spielberg on Härölle tärkeä ohjaaja, mutta hän ei ole katsonut Schindlerin listaa monta kertaa, toisin kuin E.T:tä ja Tappajahaita.
Härö samastuu pohjoismaisiin ohjaajiin, Ingmar Bergmania nuorempiin ruotsalaisiin. Hän mainitsee etenkin Jan Troellin, jonka Hamsun kertoo myös sodan aikaisesta vaikuttajasta.
Siinä Härö näkee yhtäläisyyksiä omaan elokuvaansa enemmän kuin Schindlerin listassa, vaikka Nobel-palkittu kirjailija Knut Hamsun kannatti Norjaa miehittäneitä natseja.
”Idealisti ja romantikko, joka lankesi aatteeseen”, Härö luonnehtii ymmärtäväisesti. Troellin elokuva kertoo, että miehitetyn Norjan kohtalo oli luultua mutkikkaampi.
Suomen ja Saksan suhdetta Härö luonnehtii sekä välttämättömäksi että onnettomaksi. Elokuvan nimi on ironinen viittaus siihen. ”Ei koskaan yksin” oli Saksan poliittinen lupaus Suomelle. Iskulause vilahtaa elokuvassa propagandajulisteessa.
”Viittaa nimi myös siihen, että jos seuraa omatuntoaan, ei ole yksin, vaikka siltä tuntuisi. Se on tahallisen monimielinen.”
Härö on humaanina tunnettu elokuvantekijä, jolle humaani Stiller sopii aiheeksi hyvin. Niin hyvin, että hän ponnisteli tuottaja Ilkka Matilan kanssa pitkään saadakseen elokuvan tehtyä – melkein 20 vuotta.
”Äideistä parhaimman jälkeen istuimme miettimään, mikä elokuva pitäisi tehdä. Molemmilla oli mielessä Suomen luovuttamat juutalaiset. Kiitos Ilkalle, että jaksoi.”
Myös Härön toinen pitkä elokuva Äideistä parhain sijoittuu sota-aikaan. Se kertoo Ruotsiin evakuoiduista sotalapsista.
Äideistä parhaimman valmistuttua Härö ja Matila ryhtyivät perehtymään luovutusten taustoihin ja törmäsivät pian Abraham Stilleriin, Ruben Stillerin isoisään ja Mauritz Stillerin veljeen, joka teki elokuvaohjaajan uran Ruotsissa. Elina Sanan tietokirja Luovutetut ja Rony Smolarin elämäkerta Setä Stiller olivat ilmestyneet pari vuotta ennen kuin Härö tarttui aiheeseen.
Ei liene kummoinen juonipaljastus, että jatkosodan aikaan 1942 Suomi lähetti höyrylaiva S/S Hohenhörnillä juutalaisia Tallinnaan, josta heidät vietiin Auschwitzin keskitysleirille.
”Miksi ihminen ei pääse maaliin, vaikka haluaa tehdä hyvää”, Härö miettii.
”Se kysymys pyöri päässäni 15 vuotta. Pahan paikan tullen mikään kontakti ei auttanut Stilleriä. Hän oli ihmisoikeustaistelija, joka toimi, vaikkei tiennyt, kuinka siinä käy.”
Stiller tuli köyhistä oloista mutta oli sivistynyt. Jo sisällissodan jälkeen hän oli mukana perustamassa orpokotia. Härö sanoo, että Stillerille tyypillistä oli, ettei siellä kyselty, olivatko orvot punaisten vai valkoisten lapsia.
Ei koskaan yksin -elokuvan käsikirjoitusversioita kertyi vuosien varrella melkein 20, mikä on ainakin tuplasti tavallista enemmän. Jotain pysyi samana koko matkan.
Keskellä elokuvaa on Stillerin matka Lappiin karkotettujen pakolaisten luo. Härö sanoo, että se on hänen elokuvansa sydän, joka oli suunnitelmissa alusta asti.
Stillerin rooliin Härö kaavaili jo varhain Ville Virtasta ja vainolaisen, Valpo-päällikkö Arno Anthonin rooliin Kari Hietalahtea.
”Alussa Virtanen oli tosin vähän liian nuori Stilleriksi, mutta nyt juuri sopiva.”
Luulisi, että Suomen Schindler olisi ollut helppo aihe rahoittaa. Mikä siinä kesti?
”Kaikki myönsivät, että aihe on tärkeä, mutta sanoivat, että ei juuri nyt. Elokuvasäätiö oli tosin pitkään mukana, vaikka päättäjätkin ehtivät vaihtua siellä.”
Lopulta budjetti saatiin kasaan viidestä maasta ja yli 30 rahoittajalta. Ei koskaan yksin maksoi yli neljä miljoonaa euroaa.
Historia nostaa hintaa. Se vaatii lavastusta ja puvustusta. Virosta löytyy vanhaa ja siellä kuvattiin paljon. Helsingistä Ei koskaan yksin käyttää ahkerasti kahta paikkaa, Bulevardia Vanhan kirkkopuiston kohdalla ja Fredrikintorin kulmia.
”Vaikka budjetti oli iso, koskaan ei ole ollut yhtä tiukkaa. Yhteistuotannoissa rahaa valuu aina valkokankaan ulkopuolelle. Onneksi Tallinna on monipuolinen. Tel Avivissa tapahtuvat kohtaukset kuvattiin siellä.”
”Onneksi Bulevardi muistutti Mannerheimintietä tai silloista Heikinkatua, jolla Stillerin kauppa oli. Ja onneksi Supo oli juuri lähtenyt Fredrikinkadulta, kun kuvasimme siellä Valpon päämajaa.”
Hankkeen kestäessä tuottaja Matila lähetti Härölle pakolaisista uutisotsikoita, jotka olisivat voineet olla elokuvan ajalta. Ei koskaan yksin tuntuu nyt ajankohtaisemmalta kuin elokuvahankkeen orastaessa heidän mielessään.
”1930-luvulla puhuttiin ihmissaastasta. Asiat toistuvat ja elokuvamme on ajaton. Se on tarina auttajasta ja autettavista. Se kysyy, miten kohtelemme ihmisiä, jotka ovat meistä riippuvaisia. Mutta siinä on anteeksiannon kehys.”
Ei koskaan yksin elokuvateattereissa 17. tammikuuta.