Joutsenlaulun aika
Aki Kaurismäki on päässyt eroon lörpöttelystä mutta ei alkoholista.
Kello on kaksi iltapäivällä Helsingin Kampin Buenos Aires -baarissa. Aki Kaurismäki pahoittelee aamukankeutta.
”Yleensä herään kuudelta illalla. Näin aamuisin olen ihan pihalla.”
Elokuvantekijä kertoo, ettei ole eroa, onko hän Karkkilan-kodissaan vai Portugalissa.
”Luen niin pirun myöhään. Menen nukkumaan neljältä viideltä. Aikaisintaan.”
Kaurismäki oli suunnittelemassa aivan toista elokuvaa, kun uusi inspiraatio iski.
”Sormet kirjoittivat omiaan, alitajunta päätti ja olin siinä kuin sivullinen.”
”Siinä meni 30 tuntia. Mä vain hymyilin.”
Kuulostaisi, että kirjoituskokemus oli jopa nautinnollinen.
”Nopeasti mä kirjoitan, mutta se oli hämmästyttävän nopeaa. Ei käsis hääppöinen ole, mutta siitä tuli kohtuullinen leffa.”
Kuolleissa lehdissä Alma Pöysti ja Jussi Vatanen näyttelevät Ansaa ja Holappaa, duunareita surumielisessä rakkaustarinassa. Jotain poikkeuksellista teoksessa on. Elokuvakriitikoiden liitto Fipresci valitsi sen vuoden parhaaksi elokuvaksi ja se sai Cannesissa kolmospalkinnon, Prix du Juryn.
”Kysymys on aina siitä, että hyvä nainen pelastaa huonon mutta kohtuullisen miehen. Ei mulla muuta stooria ole. Jos ei viina vie, niin nainen vie.”
Varjoja paratiisissa, Ariel ja Mies vailla menneisyyttä kertoivat samaa tarinaa, joka on Kaurismäelle itselleen tosi.
”Omassa elämässäni näin sen 1990-luvun alussa”, hän toteaa.
”Naiset ovat parempia kuin miehet. Eivät nekään kaikki välttämättä kilttejä ole, mutta keskimäärin parempia.”
Elokuvantekijöiden arvostusta voi mitata monella tavalla. Kaurismäki on maailman huippunimiä kriitikoiden ja arthouse-yleisön silmissä.
Cannesin elokuvajuhlilla Kaurismäkeen suhtaudutaan kuin rock-tähteen: hänen toivotaan rikkovan protokollaa. Kuolleiden lehtien gaalanäytöksen aplodit olivat kestäneet viisi minuuttia ja olisivat jatkuneet, kun ohjaaja teki jotain epätavallista: hän poistui salista. Tupakoimaan.
Cannesin tuomaristoon kutsutuksi tuleminen on kunnia, johon vain yksi suomalainen, edesmennyt Peter von Bagh on yltänyt. Kaurismäki kertoo nyt, että häntäkin on pyydetty, sekä kilpasarjaan että kakkossarjan Un certain regardin tuomariston puheenjohtajaksi.
”Ei huvittanut. Arvaa miksi? Koska se kestää kaksi viikkoa, ja mä olen alkoholisti.”
”Jos lähtee johonkin leikkiin, se pitää leikkiä kunnolla. Se on kunniavirka. Se pitäisi hoitaa hyvin.”
On uutta, että Kaurismäki puhuu alkoholista ongelmana. Varoitus on läsnä myös elokuvassa. Holappa on matkalla tuhoon, ellei lopeta juomista.
Elokuva kertoo addiktion ohella rakkaudesta ja miljööstä, nostalgisesta Helsingistä.
”Tämä oli minun kaupunkini. Sitten kyllästyin meteliin, raitiovaunujen kirskeeseen.”
Kaurismäen oli itse asiassa pakko jättää kaupunkielämä.
”Muutin pakoon kuolemaa”, ohjaaja sanoo.
”Oli sellainen ongelma, että en päässyt yhdestäkään baarista ulos ennen valomerkkiä tai viimeistä taksia. Mä tavallaan pelastauduin.”
Kaurismäki on usein sanonut lopettavansa. Niin myös edellisen ohjauksensa Toivon tuolla puolen jälkeen.
Ei Kuolleiden lehtien tekeminen silti tullut yllätyksenä. Kaurismäen elokuvien väliksi on tasaantunut kuutisen vuotta.
66-vuotias ohjaaja uskoo, että Kuolleet lehdet on viimeinen.
”Ikä alkaa painaa. Luulen, että tämä on joutsenlaulu.”
Cannesissa Kaurismäki puhui ”slapstick-tragediasta”, joka voisi olla seuraava elokuva. Hän on myös vihjaillut jatkavansa työtä Pöystin ja Vatasen kanssa.
”Se jää näkemättä”, ohjaaja sanoo.
”Alkaa voimat loppua.”
Hän kertoo kehonsa kärsineen ”näistä” ja osoittaa viinilasiaan ja palavaa savukettaan.
”Ei ole enää paljoa röökiä, vinkkua ja jätkää jäljellä. Kaikki me kerran täällä pyörähdetään.”
No, onko jotain mistä saa olla tyytyväinen?
”Tässä viimeisessä pääsin lähelle. Pelkistäminen on kaiken taiteen tarkoitus. Koskee maalaustaidetta, musiikkia ja elokuvaa. Älä jätkä lörpöttele, vaan pelkistä.”
Kuolleet lehdet on Kaurismäki-elokuvaksikin tiivis, 80-minuuttinen.
”Olisin tehnyt paremmat elokuvat, jos olisin osannut. Mutta ihan kohtuullinen taival.”
Aki Kaurismäki: Kuolleet lehdet. Elokuvateattereissa.