Pitkään haudottu
Hanna Bergholm ohjasi kansainvälisesti kehutun kauhuelokuvan, jollaisia ei ennen ollut lupa tehdä Suomessa.
Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Kuullakseen sen Hanna Bergholmin piti matkustaa Montrealiin asti.
Heinäkuussa 2018 hän oli pitchaamassa eli esittelemässä Pahanhautoja-elokuvaideaansa mahdollisille yhteistyökumppaneille Frontières-tapahtumassa. Se on kohtauspaikka, jonne valitaan eri maista tiukalla seulalla genre-elokuvahankkeita: fantasiaa, kauhua, scifiä.
Ranskalaisen Wild Bunchin edustajat perehtyivät hankkeeseen, kuuntelivat Bergholmia ja katsoivat hänen palkitun lyhytelokuvansa Nukkemestarin.
”She’s clearly very talented, he sanoivat. Ajattelin, että vau. En ollut kuullut sellaista lausetta aiemmin.”
Bergholm oli valmistunut yhdeksän vuotta aiemmin. Uuden hankkeen parissa oli vierähtänyt jo neljä vuotta.
Suomessa Bergholm oli tottunut saamaan rahoittajilta toisenlaisia kommentteja.
”’Sä et ole ehkä ihan valmis tekemään pitkää elokuvaa, et ehkä vielä osaa.’ Olin miettinyt, mitä näyttöä vielä tarvitaan. Olin tehnyt televisiosarjan ja lyhytelokuvia.”
Wild Bunch on Euroopan suurimpia elokuvien myyntiagentteja. Agentti maksaa elokuvan myyntioikeuksista ennakon ja myy elokuvaa levittäjille ympäri maailman.
”Nyt he sanoivat olevansa mukana. Tunsin olevani itseni kokoinen, täyttäväni jonkin tilan maailmassa.”
Ani harva suomalaiselokuva tavoittaa merkittävää kansainvälistä agenttia, ainakaan käsikirjoitusvaiheessa. Mutta Pahanhautojan idea herättää kiinnostuksen: lapsi hautoo linnunmunasta itselleen pahan kaksoisolennon.
Hanna Bergholm tiesi aina haluavansa elokuvaohjaajaksi. Hänen käsityksensä ammatista oli käytännönläheinen.
Äiti, näyttelijä-ohjaaja Marjut Komulainen on käsikirjoittanut ja ohjannut Ylelle draamaa ja nuortenohjelmia. Isä Timo Bergholm on Ylellä pitkän uran tehnyt ohjaaja, jonka tunnettuja töitä on esimerkiksi sarja Pesärikko.
”Opin, että elokuva on työtä. Ryhmätyötä.”
Lapsesta asti Bergholm koki, että elokuvat puhuvat hänen kieltään.
”Ne kommunikoivat tavalla, jota ymmärrän.”
Kallion ilmaisutaidon lukion käytyään Bergholm tiesi olevansa vielä ”liian kakara” elokuvakouluun. Hän luki poliittista historiaa avoimessa yliopistossa, työskenteli Stockmannin juustotiskillä ja matkusteli, kunnes pääsi toisella yrittämällään sisään Taideteollisen korkeakoulun eli nykyisen Aalto-yliopiston elokuvataiteen osastolle. Sinä vuonna ohjaajalinjalle otettiin yhteensä kolme oppilasta.
Koulun jälkeen hän kirjoitti ja ohjasi Ylelle lastensarjan Reetta ja Ronja sekä pääsi tekemään lyhytelokuvia.
”Tämä on tälle alalle tyypillistä, mutta…”, Bergholm sanoo. Hänen nopea puheensa hidastuu, kun aiheena ovat ammatillisesti lähes toivottomat vuodet.
”Koetin saada projekteja eteenpäin. Aina ne kaatuivat. Koen olevani enemmän ohjaaja kuin kirjoittaja, joten tekstin jäädessä pöytälaatikkoon tuntui kuin en olisi tehnyt yhtään mitään.”
Vuonna 2013 Bergholm ja Ilja Rautsi tapasivat tilaisuudessa, jossa suomalaiset elokuvaohjaajat ja käsikirjoittajat pitchasivat hankkeita toisilleen. Myöhemmin Rautsi otti yhteyttä ja esitteli merkillistä tarinaideaa pojasta, joka vanhempiensa avioerosta ahdistuttuaan hautoo pahan kaksoisolennon.
Bergholm innostui.
”Mutta halusin vaihtaa päähenkilön tytöksi. Haluan kertoa tarinoita naisten näkökulmasta.”
Teemat nivoutuivat Instagramin ja muiden sosiaalisten medioiden epäterveeseen kulttuuriin.
”Hautominen tarkoitti, että on jotain, mitä ei halua päästää itsestään ulos. Munan siloinen pinta on täydellisyyden esittämistä ulospäin.”
Käsikirjoittaessa Bergholm vielä kahlitsi mielikuvitustaan siihen, mikä on suppein resurssein mahdollista.
”Aina oli pitänyt muistaa, mihin budjetti riittää. ’Älä ajattele rajoitteita’, Ilja sanoi. Se vapautti.”
Eikä ollut niin outoa ajatusta, että lapsuudestaan asti fantasiakirjallisuutta ja kauhukulttuuria harrastanut Rautsi hätkähtäisi siitä.
”Ilja on sanonut, että hän kirjoittaa omalle sisäiselle lapselleen.”
Kokonainen vuosi jäi välistä. Elokuvasäätiön silloinen tuotantoneuvoja ei halunnut antaa oudolle hankkeelle kehittelytukea. Rahoituksesta päättävien virkamiesten viisivuotiskausi oli kuitenkin päättymässä.
”Uusi tuotantoneuvoja olikin kiinnostunut. Asiat ovat mielipidekysymyksiä.”
Wild Bunchin mukaantulon jälkeen rahoitus loksahti paikalleen. Erikoistehosteita tekemään palkattiin Hollywood-ammattilaisia, jotka ovat työskennelleet Game of Thronesissa ja Tähtien sota -elokuvissa. Budjetti nousi 3,9 miljoonaan euroon.
Bergholmin esikoispitkä on ylivoimaisesti kallein naisen ohjaama suomalaiselokuva. Rahasta saatiin enemmän irti kuvaamalla elokuva Latviassa.
Siiri Solalinna esittää Pahanhautojassa 12-vuotiasta telinevoimistelijatyttöä, Tinjaa, sekä tämän kaksoisolentoa Allia.
Tinjan äiti (Sophia Heikkilä) on luonut perheestä sosiaaliseen mediaan imelän tarinan. Kaikki on valkoista, ruusua ja kultaa. Äiti vaatii tyttäreltään virheettömyyttä ja menestystä harrastuksessa, mutta ei itse anna mitään. Isä (Jani Volanen) myötäilee ja väistelee.
Tinja löytää metsästä ison linnunmunan ja tuo sen kotiin. Siitä kuoriutuu olento, joka toteuttaa tytön salaisia toiveita.
Pahanhautoja on tinkimättömästi kauhua. Siitä voi totta kai lukea metaforia, mutta näytetyille asioille ei ole rauhoittavaa tai luonnollista selitystä.
Suomalaisessa elokuvassa on tapahtunut muutamassa vuodessa valtava muutos. Ensinkin tasa-arvo: Naiset pääsevät ohjaamaan useammin kuin aiemmin.
”On valitettava tilastollinen tosiasia, että naiset ovat ohjanneet esikoispitkänsä paljon vanhempina kuin miehet”, Bergholm sanoo.
Toinen muutos on arvostus sisällön monimuotoisuutta kohtaan. Bergholm arvioi Juho Kuosmasen elokuvien menestyksen olevan yksi syy siihen, miksi nyt uskalletaan panostaa omalaatuisuuteen.
Kyse on universaaleista asioista, vaikka Pahanhautojassa on lajityypille ominaista liioittelua ja groteskiutta, lohduttomuuttakin.
Elokuva kertoo siitä, kuinka vaarallista on yrittää kontrolloida toisten elämää ja tunteita ja kuinka vinoutunut rakkaus muuttuu tuhoavaksi voimaksi.
”Samastun Pahanhautojassa äitiin. Teen elokuvia, joissa koetan hallita maailmoja. En ole välttämättä niin kaukana tästä henkilöstä, vaikka hän on kauhea.”
”Äiti ei osaa elää tässä todellisuudessa vilpittömästi eikä osaa kohdata omia perheenjäseniään. Se on elokuvan todellinen kauhu. Etenkin, kun näkökulma on tyttären, joka toivoisi vain kohtaavansa äitinsä oikeasti.”
Pohjoismaissa kauhu oli vuosikymmenten ajan ongelma, jota vastaan tarvittiin sensuuriakin.
Bergholm havahtui suhtautumiseen vasta kuunnellessaan elokuvatapahtumassa tanskalaista elokuvainstituutin tukienjakajaa, joka ohimennen kuittasi, että kai jonain vuonna kauhullekin voidaan antaa joitain, mutta yleensä he rahoittavat oikeaa elokuvaa.
”Opin myös termin elevated horror, jota käytetään Ystävät hämärän jälkeen -tyyppisistä älykkäistä kauhuelokuvista. Opin puhumaan tavalla, jolla rahoittajat saavat tästä kiinni. Paketoimaan, käyttämään oikeita sanoja.”
Kauhulle on taattu yleisö ympäri maailmaa, kunhan elokuva on lajissaan hyvä. Jos se on lisäksi sävykäs ja puhuttelee avarakatseista draamayleisöä, hallussa on jo kaksi katsojaryhmää. Onnistunutta arkidraamaa on paljon vaikeampi saada esiin.
Isot kaupalliset tahotkin voivat vaalia outoutta ja jalostunutta ahdistavuutta, niitä piirteitä, jotka olivat vielä joitain vuosia sitten Suomessa Pahanhautojan syntejä.
”Eivät nuo firmat toimi näin siksi, että siellä ovat hyviä ihmisiä, vaan koska ainoastaan persoonallisuudella ja omalla kierteellä voi menestyä ja nousta esiin.”
Pandemia on kurittanut elokuva-alaa. Pahanhautoja oli valmis jo vuoden 2020 lopulla, ja sen ensi-iltasuunnitelmat menivät uusiksi useita kertoja.
Lopulta elokuva valittiin Sundancen elokuvajuhlille Midnight-esityssarjaan.
Sundance on Pohjois-Amerikan tärkeimpiä elokuvatapahtumia ja se Yhdysvaltojen festivaali, jossa Hollywoodin ostajat tekevät löytöjä. Sieltä ovat valloituksensa aloittaneet esimerkiksi Quentin Tarantinon esikoinen Reservoir Dogs (1992) ja ruotsalaisdokumentti Searching for Sugar Man (2013).
Pahanhautoja oli tekovaiheessa jo myyty maailmalle suomalaiselle elokuvalle poikkeuksellisen laajasti. Yhdysvaltojen valkokangaslevityskin on varmaa.
Kun maailmanensi-ilta oli julkistettu, koitti silti pettymys: festivaali päätettiin järjestää vain verkossa omikron-virusmuunnoksen vuoksi. Järjestäjät eivät halunneet ottaa riskejä, joita korosti Utahin Park Cityn sijainti: kaikki matkustaisivat pitkän matkan pikkukaupunkiin.
Kun etäensi-ilta järjestettiin, Bergholm, Solalinna ja Heikkilä halusivat tunnelmoida. Tuotantoyhtiö varasi heille Solalinnan kotikaupungista Turusta hotellihuoneen, josta he etäosallistuivat näytöksen jälkeiseen keskusteluun yleisön kanssa.
”En matkustanut jenkkeihin, matkustin Turkuun”, Bergholm kertoo.
Keskustelun jälkeen kolmikko meni brunssille.
”Siinä oli meidän maailmanensi-iltabileet.”
Seuraavan viikon aikana toteutui kaikki mitä oli voitu toivoa. Yhdysvaltojen medioista elokuvakritiikkejä keräävän Rotten Tomatoes -sivuston indeksi antoi festivaalin päättyessä sille lukeman sata prosenttia. Kaikki 29 julkaistua arvostelua olivat kiittäviä. Johtava Hollywood-agentuuri CAA otti Bergholmin listoilleen.
Vielä Sundancen jatkuessa Bergholm pääsi matkustamaan vieraaksi Koillis-Ranskan Gérardmeriin, jossa järjestetään vuosittain fantasiaelokuviin keskittyvä festivaali. Pahanhautojan rinnalla samassa esityssarjassa oli elokuvia, jotka jo aiemmin kilpailivat maailman arvostetuimmilla festivaaleilla Cannesissa ja Venetsiassa.
Pahanhautoja voitti Gérardmerin pääpalkinnon.
Suomen-ensi-ilta on maaliskuun alussa.
Nyt Bergholm ja Rautsi kirjoittavat elokuvaa työnimeltään Yön lapsi.
”Nuori nainen saa ensimmäisen lapsensa ja jää pois töistä. Odotukset ovat suuret.”
Mutta lapsessa onkin jotain pelottavaa, jotain väärin. Ainakin siltä äidistä tuntuu.
”Hän on varma, että muutkin näkevät outouden, mutta eivät vain myönnä sitä. Hän vakuuttuu, että lapsi on peikko.”
Elokuva kuvaa kauhun keinoin äidin masennusta ja aggressiivisia tunteita, arkisen elämän tunnistettavia ja kipeitä asioita. Bergholm sanoo haluavansa käsitellä asioita, joita on äitinä itse pohtinut.
”Yleensä kokemus rakkauden rumasta ja rujosta puolesta nousee julkisuuteen vain ääritapauksien kautta. Mutta äidin masennus ja aggressiiviset tunteet eivät ole harvinaisia ilmiöitä.”
”Jos Pahanhautoja on tytön painajainen, tuleva elokuva on äidin painajainen.”
Video: Pahanhautoja-elokuvan traileri. Lähde: Nordisk Film/Youtube.