Kadonnutta ­sielua etsimässä

Pirjo Honkasalo lähti 1980-luvun lopussa Neuvosto-Viroon, Pühtitsan nunnaluostariin kuvaamaan dokumenttia Mysterion. Elokuva-alalla levisi huhu, että vasemmistolaisena tunnettu ohjaaja oli tullut hulluksi.

Siitä alkoi Honkasalon dokumenttituotanto, joka teki hänestä yhden kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista elokuvantekijöistä.

Honkasalo on kuvannut dokumenteissaan Viron ortodoksien jälkeen muun muas­sa hindulaisuutta Intiassa (Atman, 1996) ja buddhalaisuutta Japanissa (Ito – kilvoittelijan päiväkirja, 2010). Honkasalon uusi elokuva Orenda ei ole dokumentti vaan fiktio, mutta siinäkin ohjaaja luotaa pyhyyttä ja mysteeriä.

”Oikea kysymys kuuluu vieläkin, kuinka luoda oikeudenmukainen yhteiskunta”, Honkasalo miettii.

”Vanhaa vasemmistoa ei enää ole. Siksi pitää tutkia päivittäin, mihin maailma on menossa.”

Orendan päähenkilö, kirkosta vieraantunut pappi Natalia (Pirkko Saisio) on erakoitunut saarelle. Sinne saapuu sopraanotähti Nora (Alma Pöysti) pyytämään, että Natalia siunaisi hänen itsemurhan tehneen miehensä hautaan saarelle.

Vaikka Honkasalo käsittelee taas uskontoa, hän ei suhtaudu aihepiiriin yksioikoisesti. Hän huomauttaa, että uskonto ei ole sama kuin pyhyyden tunne. Yhdessä elokuvan ensimmäisistä repliikeistä kehotetaankin luopumaan jumalasta pyhyyden nimeen.

Se juontuu Mestari Eckhartin ajattelusta. Keskiaikainen metafyysikko pohti ihmisen järjen ja tahdon rajoja ja niiden suhdetta jumalaan. Eckhartin mukaan jumalaan liittyvää todellisuutta ei voi käsitellä kielellä.

”Kaikki kieli, joka käsittelee näitä asioita, tulee uskonnoista”, Honkasalo toteaa.

”Se on korruptoitunut matkan varrella. Esimerkiksi sana rakkaus tuntuu imelältä ja käytössä kiusalliselta. Mutta elokuvalla on oma kielensä, jolla voi käsitellä hirveän paljon sellaista, jota ei sanoilla tavoita.”

Honkasalo ei määrittele omaa käsitystään pyhyydestä. Hän huomauttaa, että pyhyyden kokemus on jokaiselle henkilökohtainen.

Honkasalo iskee pöytään Pier Paolo Pasolinin (1922–1975), italialaisen elokuvaohjaajan ja marxilaisen ateistin. Honkasalo muistelee Pasolinin todenneen, että nykyihmiseltä on ”kastroitu sielu”.

Mestari Eckhart, Pasolini ja Honkasalo ovat pitäneet paradokseista. Honkasalo luokittelee ohimennen ateisminkin uskonnoksi.

Hän arvelee, että ”kaiken yhteys” on alkanut valjeta ihmisille, kun ekosysteemi uhkaa sortua ja viedä meidät mennessään.

”Eckhartin ajattelu muistutti usein idän ajattelua. Meillä on vallalla ajatus, etteivät vastakohdat voi olla totta yhtä aikaa. Kaikkialta tulvivat terveysvinkit tuovat mieleen, että nyt tavoitellaan ruumiin kuolemattomuutta, kun ennen puhuttiin ikuisesta sielusta.”

Pyhyyden ja mysteerin kuvaamisessa dokumentilla ja näytelmäelokuvalla ei Honkasalon mielestä ole periaatteessa eroa. Dokumenteissa tekijä on vain vastuussa kuvaamistaan todellisista henkilöistä.

Formaateissa on kuitenkin jotain vastakkaista. Honkasalon dokumentit ikään kuin uuttavat mysteerejä todellisuudesta. Näytelmäelokuvissa mysteeri pikemmin lisätään elokuvaan luotuun maailmaan.

Orendan maailman keinotekoisuus näkyy muun muassa sen kuvaamassa uskonnossa, jossa sekoittuu aineksia ainakin luterilaisesta ja katolisesta kirkosta. Muun muassa rippi kuuluu katolisuuteen.

Honkasalo sanoo, että piirteitä on otettu tarkoituksella kristillisyyden eri haaroista.

”Se ei ole iso juttu. Tuntuu, että uskonpuhdistus puhdisti kirkon uskonnosta. Nyt se on tullut vähän takaisin luterilaiseen kirkkoon. Ja ihmisen halulla tunnustaa toiselle ei ole uskontokuntaa.”

Honkasalo lähti etsimään mysteeriä melkein 40 vuotta sitten Pühtitsan luostarista.

Myös Orendassa on keskeinen pyhä rakennus, 1600-luvulla rakennettu upeasti kuvitettu Pyhämaan uhrikirkko Uudessakaupungissa. Elokuvassa se tosin sijaitsee saaren vertauskuvallisissa maisemissa.

Symboliikkaa voi hakea myös majakasta, maahan pudonneista omenista ja sumun ja sateen koristamista maisemista, jotka muistuttavat Andrei Tarkovskin näkyjä. Saaren vertauskuvallisuutta korostaa vastapainona kaupunki, joka on jätetty liki abstraktiksi, ikään kuin merkityksiä vaille.

Elokuvan käsikirjoittaja on Honkasalon pitkäaikainen puoliso, kirjailija Pirkko Saisio, joka näyttelee myös pääroolin. Elokuva on siis syntynyt perhepiirissä – samoin kuin edellinen Betoniyö (2013).

”Meidän yhteistyömme on omalaatuista. Se perustuu suurin piirtein yhteiseen maailmankuvaan. Minä en puutu Saision kirjoittamiseen. Kuvauksissa päätän minä, paitsi dialogia en muuta ilman hänen suostumustaan. Omaa puolisoa ohjaa vähän varovaisemmin kuin muita näyttelijöitä.”

Viimeksi Honkasalo ohjasi Saisiota vuoden 1986 tv-elokuvassa Leonardon ikkunat. Alma Pöysti sai maailmanmainetta Aki Kaurismäen Kuolleissa lehdissä.

Orendan tekemistä helpotti kovasti, että pääosanesittäjät löysivät yhteyden heti. Niinkin on Honkasalolle käynyt, että näyttelijät ovat inhonneet toisiaan. Silloin on ollut hankalaa.

”Orenda ei ole komedia, mutta sitä oli tosi hauska tehdä. Hirveissäkin olosuhteissa ilmapiiri pysyi hyvänä. Kylmyys ja myrskytuuletkaan eivät lannistaneet porukkaa.” 

Orenda elokuvateattereissa 17.4.