Matkalla
Juho Kuosmasen piti ensin ohjata Hytti nro 6 -elokuva, jotta hän voi nyt kertoa, mistä siinä on kyse.
Elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen ei ole rajujen juhlien mies. Silti erään hyvän heinäkuisen päivän iltana Cannesissa hän hyppäsi vaatteet päällä uima-altaaseen.
Tapahtui Ranskassa muutakin. Ensin Kuosmasen ohjaama Hytti nro 6 esitettiin ja se sai erinomaisen vastaanoton. Amerikkalaisyhtiö Sony Pictures Classics nappasi teoksen oikeudet suureen osaan maailmaa. Lopulta elokuva voitti festivaalin kakkospalkinnon, Grand Prix’n, yhdessä iranilaisen Asghar Farhadin elokuvan A Hero kanssa.
Tunnustus ohjaaja Spike Leen johtamalta tuomaristolta on järeintä sarjaa. Kahvilan pöydässä Helsingin Maunulan kylämäisellä pääraitilla Kuosmanen puhuu kuitenkin paljon toisesta ohjaajasta, Auli Mantilasta.
”Nyt olen tajunnut, että elokuvilla voisi vaikka tehdä rahaa. Aulin tavassa tehdä elokuvaa rahalla oli pelkkä välinearvo, se vain mahdollisti tekemisen.”
Kuosmasen tie elokuva-alalle alkoi Mantilan tuotantoyhtiöstä. Siellä puhuttiin maailmankuvasta, ei rahasta.
Elokuvista Neitoperho ja Pelon maantiede tuolloin tunnettu Mantila myönsi avoimesti olevansa joskus hukassa. Hänelle taiteen teko oli jatkuvaa tavoittelua.
Etsimisen eetos siirtyi Kuosmasen omaan tekemisen tapaan. Hän ei kiiruhda. Esikoispitkän Hymyilevän miehen ja Hytti nro 6:n välillä kului viisi vuotta.
”Auli sanoo, että sitä ei voi ohjata, mitä ei ymmärrä. Se menee myös toisin päin. Ymmärrys jostain ei tarkoita, että osaisin selittää asian sanallisesti”, Kuosmanen sanoo.
Ohjaaja ei innostunu teknisesti taitavasti tehdystä taiteesta. Hän haluaa, että jokin selittämätön avautuu teoksen kautta.
”Se on tietysti pelottavaa, ettei ole takuuta, onko se tavoittelemani asia jaettavissa elokuvan keinoin.”
Kuosmanen on kotoisin Kokkolasta, työläisperheestä, hän kuvailee itse. Isä kuoli, kun Juho oli seitsemän.
Yläasteikäisenä hän tutustui uimahallilla Jussi Rantamäkeen. Juho harrasti uppopalloa, Jussi uintia. Poikien keskustelut kääntyivät elokuviin, sitten teatteriin. Kokkolassa on vireä kulttuurielämä.
Ammatin löytyminen taiteen piiristä tuntui tuolloin todella kaukaiselta ajatukselta, Kuosmanen sanoo nyt.
Parikymppisenä hän muutti Helsinkiin opiskelemaan media-assistentiksi. Kuosmanen kävi ahkerasti elokuva-arkistossa ja suoritti työharjoittelun Do Filmsissä, Mantilan firmassa. Siellä tehtiin sarjaa Täysin työkykyinen. Mantila ohjasi sarjan, jonka hän oli kirjoittanut Kaarina Hazardin kanssa. Kuosmanen avusti äänipuolella.
”Merkittävä hetki oli päästä näkemään ihan oikeaa tekemistä: näin tämä tapahtuu.”
Myös Jussi Rantamäki oli tuotannossa työharjoittelussa ja jäi Do Filmsiin järjestäjäksi ja sitten apulaisohjaajaksi. Firman nimi vaihtui Elokuvayhtiö Aamuksi. Joitain vuosia myöhemmin Rantamäki osti Aamun Mantilalta.
Kuosmanen haki Taideteolliseen korkeakouluun elokuvaohjaajalinjalle ja valittiin sinne vuonna 2004.
Kun Kuosmanen muistelee elokuvakoulua, mieleen palaa sen järkyttävä riitaisuus. Oli erittäin hyviä ja kannustavia opettajia. Oli myös huutamista ja solvaavia sähköposteja. Professori Lauri Törhönen piti tärkeänä ohjaajan teknistä suorituskykyä ja sanoi tekevänsä hyvän elokuvan vaikka puhelinluettelosta.
”En nähnyt häntä ohjaamassa elokuvaa, mutta näin hänet heittämässä opiskelijaa puhelinluettelolla.”
Vuonna 2007 Suomen elokuvasäätiö ja Yle rahoittivat novellielokuvahanketta nuorten tekijöiden tukemiseksi. Yksi rahoituksen saaneista käsikirjoituksista oli Khadar Ayderus Ahmedin Kaupunkilaisia. Mantila oli liian kokenut ohjaamaan. Rantamäki ehdotti Kuosmasta.
Kaupunkilaisia yhdisti koko joukon tekijöitä, jotka tekivät yli kymmenen vuotta myöhemmin Hytti nro 6:tta: kuvaaja J-P Passi, äänisuunnittelija Pietu Korhonen, muun muassa valaisijana toiminut Sami Kuokkanen. Rantamäki on tuottanut kaikki Kuosmasen elokuvat.
”Heille ei tarvitse yrittää selittää liikaa. Jos tekee työtä ihmisten kanssa, jotka eivät jaa samaa huumorintajua, tilanteen tajua ja maailmankuvaa, muuttuu tekeminen paljon vaikeammaksi. Nyansseja alkaa tippua heti pois.”
Khadar Ahmedin esikoiselokuva Guled & Nasra nähtiin sekin Cannesin elokuvajuhlilla. Se oli ensimmäinen pitkä suomalaiselokuva lupaavien tekijöiden töitä esittelevällä Kriitikoiden viikolla.
Kokkolasta on tullut kaupungin kokoon nähden vaikuttava joukko näyttelijöitä ja elokuvien ohjaajia ja käsikirjoittajia.
On näyttelijä ja teatteriohjaaja Leea Klemola ja hänen veljensä Klaus. On Airolan sisarukset, joista Oona näytteli Hymyilevässä miehessä ja Annalla on päärooli suositussa sarjassa Aikuiset. On Hymyilevän miehen pääroolin esittänyt Jarkko Lahti. Hieman Kuosmasta vanhempi Jan Forsström on elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija, sekä kulissien takana Suomen luotetuimpia elokuvien dramaturgeja.
Useimmat heistä palaavat kotikaupunkiin alkusyksyisin Kinojuhlille. Kuosmanen on festivaalin taiteellinen johtaja. Tapahtuma syntyi, kun Kokkolassa oli valtava kysyntä Hymyilevän miehen ennakkonäytöksille.
Tänä syksynä oli näytöksiä paitsi Hytti nro 6:sta myös Kuosmasen lapsena serkkujensa kanssa tekemistä videoleffoista. Kotikutoisen tunnelman lomassa ohjaaja suunnitteli Hytti nro 6:een liittyviä, eri maiden levittäjien tarjoamia markkinointimatkoja: festivaalit Sotšissa ja sitten Zürichissa, Lontoossa, haastattelupäiviä Pariisissa ennen Ranskan ensi-iltaa, sitten taas Pietari ja Moskova…
Ja se iso amerikkalainen juttu.
”Oscarit ovat niin merkittävät… Että jos saisi pelattua sen pelin ehdokkuuteen asti, se oikeasti vaikuttaisi elokuvan huomioarvoon kaikkialla maailmassa.”
Ainoa tähän mennessä ehdokkuuden saanut suomalaiselokuva on Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä, vuonna 2003. Myös sen jakeli Yhdysvalloissa Sony Pictures Classics eli SPC. Levittäjä ei ole pikkuasia. Oscar-kampanjointi on kallista. SPC on Pohjois-Amerikan suurin arthouse-elokuviin erikoistunut jakelija. Tällä kaudella sillä on kaksi eurooppalaista elokuvaa. Toinen on Pedro Almodóvarin Madres paralelas.
Ennen kuin Oscar-ehdokkaat vuoden 2021 elokuvista julkistetaan helmikuun 8. päivänä, ilmoitetaan 15 finalistia. Shortlist tulee julki joulukuun 19. päivä.
Nyt pidetään itsestään selvänä, että Hytti nro 6 on tuossa joukossa. Hollywoodin bisneslehdet, kuten Variety ja The Hollywood Reporter, ovat rankanneet sen kategorian kärkijoukkoon. Kuosmasen rinnalle on nostettu kymmenkunta nimeä, kuten Asghar Farhadi, Italiaa edustava Paolo Sorrentino elokuvallaan È stata la mano di Dio ja Ranskasta Kultaisen palmun voittanut Julie Ducourneau elokuvallaan Titane.
Almodóvar ei kuulu joukkoon, sillä Espanja valitsi edustajakseen toisen elokuvan. Tässä kategoriassa SPC panee kaiken Kuosmasen varaan.
Siksi marras-, joulu- ja tammikuussa muut menot pitää voida perua, kun kutsu käy Yhdysvaltoihin.
Se olisi vasta alkua, jos ehdokkuus toteutuisi.
”Peliähän tämä on.”
”Elokuva voi olla viihdyttävä ja siinä voi olla silti tunteita ja aidon oloisia ihmisiä, sitä ihmiskeskeisyyttä, joka kiinnostaa.”
Kuosmasen hienovarainen draaman taju käy ilmi, kun hän kertoo uransa käänteentekevistä päätöksistä. Yksi oli se, kun hän elokuvakouluun päästyään lähtikin ensin näyttelemään Tampereelle koulupaikkansa menettämisen uhalla.
Täysin työkykyinen -sarjassa näytellyt Leea Klemola oli valinnut ohjaamansa näytelmän Kokkola pääosiin amatöörejä: veljensä Klausin ja tämän kaveripiiriin kuuluneet Kuosmasen ja Rantamäen.
”Leea tutki meidän käyttäytymistämme ja kirjoitti sen pohjalta. Pieksimme toisiamme alasti lavalla. Syntyi ajatus, että voisipa elokuvantekoon ottaa kaverit mukaan.”
Toinen valinnan hetki oli koulun oppilastyönä tehdyn Taulukauppiaat-elokuvan jälkeen. Se oli tiukkojen aitousvaatimusten ehdoilla tehty tunnin pituinen draama.
”Vain amatöörinäyttelijöitä. Ei musiikkia. Ajattelin silloin, että autenttisuus on tärkeintä. Että on hyvä, että eläin on kameran edessä vilpittömämpi kuin ihminen.”
Taulukauppiaat oli silti kirjoitettu ammattinäyttelijöille. Käsikirjoituksessa oli runsaasti huumoria. Amatöörien kanssa siitä tuli kuivempi. Kuosmanen huomasi olevansa onnellinen aina, kun joku piti elokuvaa hauskana.
Taulukauppiaat voitti Cannesissa opiskelijaelokuvien sarjan. Menestys tuntui hyvin ristiriitaiselta.
”Huomasin olevani hukassa. Tätäkö mun pitäisi tehdä? Kun minusta tuntui, että se ei ollut kamalan hyvä.”
Hymyilevään mieheen Kuosmanen päätti ja uskalsi ottaa enemmän rentoutta ja komiikkaa.
”Elokuva voi olla viihdyttävä ja siinä voi olla silti tunteita ja aidon oloisia ihmisiä, sitä ihmiskeskeisyyttä, joka kiinnostaa. Ei se ole pois siitä. Jotain sellaista kohti olen menossa, että elokuvassa ei olisi yhtään tylsää hetkeä.”
”Se on tietysti oma kysymyksensä, mitä viihdyttäminen tarkoittaa. Usein elokuva, joka on tehty puhtaasti viihdyttämään, ei ole yhtään viihdyttävä.”
Hytti nro 6 perustuu Rosa Liksomin romaaniin, joka voitti Finlandia-palkinnon 2011. Kuosmanen ja Rantamäki hankkivat option elokuvan tekemiseen pian sen jälkeen.
Vuodesta toiseen tuottaja soitti kirjailijalle, että kyllä me vielä ollaan tätä tekemässä.
Kun Hymyilevä mies valmistui 2016, Kuosmanen oli laatinut Hytistä käsikirjoituksen, mutta se oli vasta raakile. Mukaan tulivat virolaiset käsikirjoittajat Andris Feldmanis ja Livia Ulman.
Elokuvassa on monta asiaa aivan eri tavalla kuin kirjassa. Kirjassa mentiin Moskovasta Siperiaan, elokuvassa Pietarin ja Petroskoin kautta Murmanskiin. Kirjan mies oli päähenkilön isän ikäinen Vadim. Elokuvassa nainen ja mies ovat suunnilleen samanikäisiä, ja miehen nimi on Ljoha.
Kuosmanen sanoi Liksomille, että elokuva taitaa olla enemmän kirjan innoittama kuin siihen perustuva. Haluaako Rosa enää, että nimikään on Hytti nro 6?
Liksom vastasi, että kuulostaa hyvältä. Taisi olla vain huojentunut, Kuosmanen tuumi tuolloin.
”Rosa näki elokuvan Cannesissa ja sanoi, että ettehän te muuttaneet mitään.”
Silloin Kuosmanen palasi kirjan pariin. Käsikirjoitusvaiheessa se oli pantu sivuun, jotta uskollisuus tekstille ei painaisi tarinan kehittelyä.
”Kun selasin ja katselin tekemiäni merkintöjä, nehän olivat aika ehjällä tavalla juuri sitä elokuvaa, jota tein. Haikeus siitä, mikä jää taakse. Outo surumielisyys.”
Avainkohtauksessa tyttö katselee nukkuvaa miestä. Kirjassa kuvaillaan, että uhkaava mies muuttui tytön silmissä lämpimäksi, oman isän kaltaiseksi. Kirjan tilanne jäi kai tunnemuistiin, Kuosmanen pohtii.
”Juuri sitä me tavoittelimme: kuinka oudolta ja inhottavalta vaikuttanut ihminen voi paljastua tutuksi, jopa lohduttavaksi, kun roolit tippuvat pois.”
Vielä virolaisten käsikirjoittajien tullessa mukaan Kuosmasella oli vaikeuksia tiivistää, mikä kirjassa veti puoleensa. Hän kuvailee mutisseensa jotain ympäripyöreää junamatkasta ja kahden ihmisen kohtaamisesta.
Elokuvan valmistuttua ohjaaja osaa sanoa, mistä oli koko ajan kyse, mikä oli kokemus, jonka hän halusi elokuvallaan tavoittaa.
”Tässä meidän elämä on. Ei tässä ole nyt muuta kuin tämä junanvaunu. Vadim oli kirjassa elämä, joka täytyy hyväksyä. Tässä seurassa mennään.”
”Tällainen abstrakti, yleinen ajatus.”