Takana loistava tulevaisuus
Kulttuuripiirien kuvaaja uskoo, että kuplassa eletään yhtä inhimillisesti kuin muuallakin.
Keskeinen aikuistumiseen kuuluva pettymys on sen huomaaminen, etteivät ”aikuiset” käyttäydy juuri fiksummin kuin nuoremmat, vaan harkitsemattomuus, sekoilu ja ylilyönnit kuuluvat inhimillisyyden syvään olemukseen.
Juuri tämä ironia on Jan Forsströmin, 45, toisen kirjan nimessä Aikuisia ihmisiä. Jatketun nuoruutensa viimeisiä vuosia elävät haluavat asioita joita eivät voi saada, joutuvat luopumaan haaveistaan ja toisaalta ymmärtävät luopua niistä.
Konteksti on suomalainen kulttuurielämä, baarit helsinkiläisiä klassikkopaikkoja, henkilöt taiteilijoita, kirjailijoita ja käsikirjoittajia. Forsström ei päästä heitä helpolla. Totuus on epämukava.
Kirjailija Alice Munro on sanonut, että joskus kolmekymppisyys on ikävaihe, jolloin joutuu hyväksymään, että se mitä elää on sinun elämäsi, Forsström siteeraa.
Päähenkilöille paljastuu kantapäiden kautta, etteivät he enää ole lupauksia ja tässä tämä nyt on, näillä mennään.
”Nää henkilöt on tipahtaneet zeitgeistista. Ehkä niiden hetki oli joskus kymmenen vuotta sitten. Ne on enemmän säälittäviä, vähän jo tipahtaneita.”
”Kirjoitin siitä maailmasta, minkä tunnen parhaiten.”
Pahan mielen kirjastakin voisi puhua, paitsi Forsströmin mielestä.
Vaikka kirja tapahtuu helsinkiläiskuplassa, hän arvioi kriisien olevan universaaleja.
Ehkä individualismi vain kiehuu matalapalkkaeliitin keskuudessa kovemmilla kierroksilla kuin pikkukunnissa.
”Mä vain kirjoitin siitä maailmasta, minkä tunnen parhaiten. En usko, että se on juuri kauheampi kuin moni muukaan maailma. Suhtaudun siihen myös huumorilla. Se on rakkaudella roimimista, ajattelen.”
Alkujaan Forsström tunnettiin käsikirjoittajana muun muassa Zaida Bergrothin ohjaamista elokuvista. Ohjaajana hän debytoi vuonna 2013 Silmäterä-elokuvalla.
”Ensimmäisten elokuvien aikaan ajatteli, että tästä tää lähtee ja rullaa. Mutta ei se ollut niin yksinkertaista.”
Vuonna 2016 oli esikoiskirjan vuoro. Kirjoittaminen oli vapaa oma alue, pakopaikka päivätyöstä elokuvamaailmassa ja kivaa, mitä tehdä oikean työn ohessa.
Eurooppalaisia rakastajia oli tyylipuhdas novellikokoelma, jonka pohjalta Helsingin Sanomissa oltiin valmiita julistamaan uusi ”kirjallinen kuningas”.
Aikuisten ihmisten muoto on periaatteessa sama. Kustantaja puhuu määrittelemättömästi ”proosasta”, Forsström novellikokonaisuudesta tai jopa episodiromaanista.
Dialogia on paljon, ja se on erityisen onnistunutta. Samat etunimet vilahtelevat sivulauseissa.
Viimeisessä tekstissä kaikki hahmot kokoontuvat yhteen. Piirit ovat pienet.
”Novelli on aina ollut kaikista läheisin muoto. Se liittyy siihen, että tykkään, jos kykenen hahmottamaan tarinan kokonaisuuden yhdellä kertaa. Novelli on lähellä elokuvaa, joka on sekin suurilta osin rakennetta, jolla kerrotaan jokin kirkas idea – vaikkakin usein aika yksinkertainen”, Forsström sanoo.
”Samasta syystä en katso tv-sarjoja, koska en hahmota heti kokonaisuutta eikä mua henkilökohtaisena preferenssinä kiinnosta hypätä johonkin maailmaan ja pyöriä siellä.”
”Samoin pitkiä romaaneja luen skeptisenä sen suhteen, palveleeko se muoto sitä tarkoitusta.”
Silmäterä-elokuvasta on aikaa jo seitsemän vuotta. Elokuvateatterikatsojia se sai muutamia tuhansia. Tyypillisen heikko arthouse-määrä.
Forsström sanoo, että kirjassa on myös omien haaveiden kaatumisen käsittelyä.
Vaikka hän on ”liian vanha hipsteriksi”, vielä hän ei ole kirjansa henkilöiden kaltainen. Todellisuus ei ole tullut toiveiden edelle.
Seuraava oma elokuva on ollut jo nelisen vuotta ”rahoitusvaiheessa” ja ”aika pitkällä”.
”On mahdollisuus, että se tulisi ensi vuonna, mutta en tiedä”, hän sanoo.
”Jos olisin saanut itse päättää, se olisi toteutunut jo pari vuotta sitten. Mutta en valita. Olen myös todella hidas.”
Jan Forsström: Aikuisia ihmisiä. 320 s. Teos, 2020.