Teetä, vodkaa ja sympatiaa

Junaelokuvassa tärkeintä ei ole päämäärä vaan kohtaaminen.

elokuva
Teksti
Kaisu Tervonen

Suomalainen kirjallisuudenopiskelija Laura (Seidi Haarla) matkaa Murmanskiin katsomaan kalliomaalauksia. Hänen kanssaan samaan makuuhyttiin osuu kaivostöihin matkaava venäläismies Ljoha (Juri Borisov). Kaksikon pitkä matka saa kehnon alun, kun nuorukainen heittää rehvakasta alapäävitsiä ja nainen häipyy hytistä.

Hytti nro 6 pohjaa Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, mutta ei seuraa kirjan lanaamia linjoja sellaisinaan. Elokuvantekijä Juho Kuosmanen ja käsikirjoitustoverit Livia Ulman ja Andris Feldmanis saivat vapaat kädet tekstin suhteen. Mongolia vaihtui Murmanskiin, ja kahden ihmisen kohtaamisen ympäriltä karsittiin kaikki ylimääräinen.

Myös päähenkilöiden ikäasetelma kääntyi toisinpäin. Yli kolmekymppinen Haarla oli jo valittu toiseen pääosaan, kun alle kolmekymppinen Borisov haki toiseen päärooliin. Jotain loksahti kohdilleen.

Väkivallan uhka ei ole läsnä kuten kirjassa, jonka alkusivuilla nuori nainen joutuu kuuntelemaan, kun vanhempi venäläismies puhuu karkeasti vaimonsa lyömisestä. Kirja julkaistiin vain kymmenen vuotta sitten, mutta valkokankaalla samainen kohtaus näyttäytyisi nyt Metoon painolla varustettuna.

Tarinan aikakausikin vaihtui jonnekin 1990- ja 2000-luvun vaihteeseen. Poissa on kirjan sivuilla tuntuva kitka Neuvostoliiton suuruuden ja surkeuden välillä, ja poissa ovat toisaalta nykyajan kulttuurikamppailut.

Tapahtumat on etäännytetty kaikista ajallisista maamerkeistä – ellei Walkman-korvalappustereoita ja Titanic-elokuvan mainitsemista lasketa. Viisas ratkaisu antaa enemmän tilaa henkilöhahmoille ja heidän monisyiselle dynamiikalleen, joka ei palaudu yksinkertaisiin valta-asetelmiin tai edes romanssiin. Lauran ja Ljohan välille mahtuu niin varautuneisuutta, sisarusmaista salaliittolaisuutta kuin fyysistä kaipuuta.

Haarla ja Borisov eivät vedä nuottiakaan yli tai ali, he luovat riitaisine sointuineenkin kiehtovan harmonian.

 

Kansainvälisissä kritiikeissä vertailukohtana on käytetty muun muassa elokuvaa Rakkautta ennen aamua (1995), jossa Ethan Hawken ja Julie Delpyn hahmot ihastuvat junassa keskellä Keski-Eurooppaa. Hytti nro 6 edustaa kuitenkin rouheampaa lähestymistapaa.

Tähtikasvojen valkokangasflirtti on elokuvasta yhtä kaukana kuin VR:n työskentelyhyttien hiljainen kliinisyys venäläisjunan kolinasta.

Varietyn kriitikko kirjoitti ylistävässä arviossaan Hytti nro 6:n muistuttavan yksityiskohtaista muistoa. Se tuntuu osuvalta kuvaukselta, vaikka harva muisto on yhtä eläväinen.

Kun kaksikko ajaa henkilöautolla, katsoja aistii auton huonon jousituksen, kuulee pullojen kilinän takapenkiltä ja hiekkapitoisen lumen paiskautumisen tuulilasiin. Junahytin oven takaa melkein haistaa suolakurkkujen, teen ja tunkkaisten öiden tuoksun.

 

Finlandia-palkitun kirjallisen taidonnäytteen rinnalle on syntynyt omalakinen, läpeensä elokuvallinen taidonnäyte. Kuvaaja JP Passi on taltioinut elokuvan filmille, mikä vain korostaa teoksen aistivoimaisuutta. Kuvauksen välittömyys ja nuhjuisten pintojen tekstuurit toimivat vastavoimina teoksen vääjäämättömälle nostalgialle.

Hytti nro 6:tta voisi hyvin mainostaa ”lämminhenkiseksi” ja ”hyvän mielen” teokseksi. Kuosmasella on taito tehdä niin populaariin makuun kuin art house -teattereihin istuvia elokuvia, kuten esikoispitkä Hymyilevä mies osoitti.

Elokuvan näennäinen helppous ei tarkoita, että sisällöstä puuttuisi syvyyttä tai tekoprosessi olisi ollut yksinkertainen. Hytti nro 6 kuvattiin kahdessa junavaunussa ympäri Venäjää, välillä keskellä myrskyä. Pandemian takia suunnitelman viimeiset otokset Moskovan metrosta jäivät tekemättä.

Lopputuloksessa ei kuitenkaan näy pinnistelyä eikä tarvetta lisäselityksille. Tästä todistavat myös Cannesin elokuvajuhlilla heinäkuussa voitettu Grand Prix -palkinto sekä valinta Suomen ehdokkaaksi Oscar-kisaan.

Arvio Juho Kuosmanen: Hytti nro 6. Elokuvateattereissa 29.10. ★★★★