Viimeisellä rannalla
Leea Klemola tutkii identiteetin maantiedettä.
Leea Klemolan ja hänen veljensä Klaus Klemolan käsikirjoittama Arktiset leikit on Kokkola-sarjan neljäs osa. Näytelmät ohjanneen Leea Klemolan mukaan yksi niiden keskeisistä teemoista on se, miten maantiede vaikuttaa identiteettiin.
”Halusin tietää, millaisen jäljen Kokkola on jättänyt muhun”, Leea Klemola kertoo. ”Miksi se ei lähde pois, vaikka olen asunut Helsingissä yli 30 vuotta?”
Hän kuvaa Kokkolaa ”ei-miksikään-paikaksi”, jonka kauneus pitää löytää itse.
Kokkolassa ei ole upeaa tuomiokirkkoa tai muuta kaiken yli käyvää symbolia. Sen sijaan Klemolan nuoruudessa siellä oli paljon jättömaita, paikkoja, joita ei ollut valjastettu mihinkään käyttöön.
”Koin suuria kauneuselämyksiä niiden kautta. Vaikkapa autossa, kun musiikki soi täysillä jossain hylätyllä majakalla”, hän muistelee.
”Olen nähnyt kauneutta rumassa, hylätyssä ja epäkelvossa. Uskon, että se on muokannut mun arvomaailmaa ihan perusteellisesti.”
Kokkola toimii Klemoloiden näytelmissä symbolina Suomen kansalle. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kummankin rakastaminen on käynyt vaikeammaksi.
”Myös Kokkolassa ovat saaneet jalansijaa konservatiivisemmat poliittiset voimat.”
Leea Klemola on tehnyt näytelmiensä tiimoilta kolme tutkimusmatkaa Grönlantiin, ensimmäisen vuonna 2003.
Ensimmäisen näytelmän (Kokkola, 2004) piti sijoittua Grönlannin pääkaupunkiin Nuukiin, johon kolme kokkolalaista jätkää on perustanut Kokkola-nimisen kapakan.
Suunnitelma ei toteutunut, sillä Klemola ei kyennyt päättämään, mitä kieltä grönlantilaiset olisivat näytelmässä puhuneet.
”Tajusin kuitenkin heti ensimmäisellä reissulla, että suomalaisessa ja grönlantilaisessa mentaliteetissa on paljon samaa. Sitä kautta ymmärsin, että me eletään tosi pohjoisessa.”
Kokkola-näytelmä kuvasi ihanneyhteisön olemusta. Yhteisöä, joka on niin pieni, että ketään ei ole varaa menettää. Yhteisöä, jossa joutuu tulemaan toimeen myös sellaisten ihmisten kanssa, joista ei pidä.
Kolme jätkää olivat Piano Larsson, Arijoutsi Prittinen ja Harri Lömmarkki. Heitä esittävät Klaus Klemola, Jussi Rantamäki ja Juho Kuosmanen ovat ystävyksiä myös oikeassa elämässä.
Uudessa Arktiset leikit -näytelmässä todellisuus tuntuu samaan aikaan kirkastuvan ja häipyvän. Lömmarkista on tullut lahjakas elokuvaohjaaja, jonka tuottaja Prittinen on. Larsson työskentelee tuotantoyhtiön järjestäjänä.
Kaikissa näytelmissä esiintyy myös Marja-Terttu Zeppelin, nainen, joka rakastaa kylmää ja jäätä enemmän kuin ihmisiä.
”Marja-Terttu ei ole psykologinen henkilö. Marja-Terttu on haaveminä tai jumala. Leikkivä lapsi tai eläin”, Klemola toteaa.
Arktisissa leikeissä Marja-Terttua esittää Heikki Kinnunen.
Viime syksynä Klemolat ja dramaturgi Rosa-Maria Perä matkustivat maailman pohjoisimpaan kylään Siorapalukiin.
Mereen viettävässä mäenrinteessä sijaitsevassa kylässä on noin 50 vakituista asukasta. Kaikki katsovat samaa maisemaa, joka muuttuu joka päivä. Siorapalukin kaupan valikoima on hyvin pieni. Siellä myydään muun muassa säilykkeitä. Muuten kylässä on lähes vaihtotalous. Klemola kuvailee Siorapalukia ”paikaksi kapitalismin tuolla puolen”.
”Se on paratiisi”, hän sanoo. ”Vaikka en mä tietenkään siellä voisi asua, koska kukaan ei tekisi mulla yhtään mitään. Joku perkeleen taiteilija. En osaa edes tukkaa leikata tai nikamia niksauttaa. Musta ei olisi mitään hyötyä yhteisölle.”
Koko Grönlannin kulttuuri perustuu kylmän kanssa puljaamiseen. Kylmä on antanut ihmisille identiteetin, kaikki ne taidot, joilla ainutlaatuisessa ympäristössä pysytään elossa.
”Se on vähän eri asia kuin muodostaa identiteetti popmusiikin, tukkatyylin, kulmakarvojen, politiikan tai ruoan kautta.”