Aarrejahti
Kun käännösromaanista loppuu painos, siitä tulee harvinaisuus. Miksi kustantamot eivät paina kirjoja lisää?
Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
”Tänään, marraskuun viidentenä, aloitan kertomukseni. Kirjoitan kaiken muistiin niin tarkasti kuin pystyn.”
Näin alkaa Marlen Haushoferin romaani Seinä, mutta pidemmälle sitä ei pääse lukemaan. ”Mä en voi antaa sulle tätä lainaan”, WSOY:n suomennetun kaunokirjallisuuden kustantaja Leena Balme sanoo.
Hänen kädessään on arkistokappale itävaltalaiskirjailijan vuonna 1963 julkaistusta ja Eila Pennasen 1964 kääntämästä teoksesta.
Kirjaa on kuvailtu Robinson Crusoe -mukaelmaksi naisesta, joka elää lasisen seinän takana, luonnossa, irti muusta maailmasta.
Pääkaupunkiseudun kirjastoissa Seinästä on olemassa vain yksi kappale. Sitä jonottaa 75 kiinnostunutta lukijaa. Jos kaikki pitävät kirjaa itsellään kuukauden laina-ajan, hännänhuipun vuoro koittaa kesällä 2028.
Varaajien ja niteiden suhdeluku on moninkertainen suhteessa tämän hetken romaanihitteihin. Meri Valkaman Sinun, Margotia odottaa 4 637 varaajaa, mutta kappaleitakin on 390. Jonotus on ohi noin vuodessa. Sastamalassa olisi toinen kappale Seinää, Helsingin yliopiston kirjastossa kolmas. Niihin ei ole jonoa.
Kirja on Balmellekin uusi tuttavuus. Hän lupaa nyt lukea sen. Aikooko WSOY sitten vastata kysyntään ja ottaa uuden painoksen?
”Tutkitaan asiaa. Minä sen päättäisin.”
Keväällä 2020 kirjailija Malin Kivelä tiesi heti haluavansa kirjoittaa Seinästä. Kollega Saara Turunen oli pyytänyt häntä kirjoittamaan jostain tärkeänä pitämästään romaanista esseen myöhemmin julkaistavaan antologiaan.
Kivelä oli kuullut kirjasta jo vuosia aiemmin. Hänen ruotsalainen kustantamonsa Thorén & Lindskog on erikoistunut saksankieliseen käännöskirjallisuuteen ja julkaissut kirjasta uuden käännöksen vuonna 2014.
”Siitä tuli hitti. Se pulpahti jostakin esiin ja löi läpi siksi, että se on niin hyvä. Se on mun mielestä maailman paras kirja, ehkä.”
Kivelä tosin luki kirjan vasta myöhemmin,
tai tarkemmin ottaen kuunteli sen Sveriges Radion äänikirjaohjelmasta Radioföljetongen keväällä 2020. Hän hankki ruotsinkielisen version Väggen ja alkoi etsiä suomennosta.
Jonottaa ei tarvinnut. Turusella oli Helsingin kaupunginkirjaston kappale, joten Kivelä haki yliopiston kirjaston kappaleen.
”Maan alta löydän germaanisen kirjallisuuden osaston ja sieltä kauniin harmaan kirjan vuodelta 1964”, hän kirjoittaa. Siitäkin Kivelä kirjoittaa, miten häntä ärsyttää, että kääntäjä Eila Pennanen kuoli jo vuonna 1994.
Jäi mysteeriksi, miksi ja miten kustannuspäätös oli tehty heti alkuteoksen ilmestyttyä.
Kivelän haastattelema kirjailija ja saksankielisen kirjallisuuden suomentaja Rauni Paalanen osasi kuitenkin kertoa, että Haushofer jäi myös kotimaassaan varjoon pidemmäksi aikaa, kunnes 1980-luvulla feministinen kirjallisuudentutkimus löi läpi. Ranskaksi Seinä käännettiin vuonna 1985, ruotsiksi 1988 ja englanniksi vasta 1990. Marlen Haushofer oli ehtinyt kuolla jo vuonna 1970.
Suurteoksia-antologia julkaistiin toukokuussa 2021. Tämän vuoden maaliskuun puolenvälin 75 jonottajasta ensimmäinen on varannut Seinän 20. toukokuuta 2021, kirjastosta kerrotaan.
”Mä olen aika imarreltu tästä, että ihmiset ovat päättäneet haluta lukea tämän”, Kivelä sanoo. ”Kun on suomenruotsalainen, kirjoittaa välillä tosi pienelle joukolle. Silloin ei tunnu, että on niin väliä, mitä tekee.”
Kirja-alalla suosittu sanapari on rediscovered classics, uudelleenlöydetyt klassikot. Ilmiö alkoi jenkkikirjailija John Williamsin vuonna 1965 ilmestyneestä romaanista Stoner. Aikalaiskritiikeissä kirjaa ylistettiin, mutta se ei myynyt.
Vuonna 2007 ranskalainen kirjailijatähti Anna Gavalda vaati saada kääntää kadonneen mestariteoksen äidinkielelleen. Kirjasta tuli Ranskassa jättihitti, ja muu Eurooppa kiinnostui. Vuonna 2012 Stoner oli brittiläisen Waterstones-kirjakauppaketjun vuoden kirja. Suomennos ilmestyi vuonna 2015.
Samoin kävi vuonna 2004 kuolleelle Lucia Berlinille. 1980- ja 1990-luvuilla hänen novelleistaan ei välittänyt juuri kukaan, mutta vuonna 2015 uusi painos nousi The New York Timesin bestseller-listalle. Media rakasti tarinaa alkoholisoituneesta siivoojasta, josta tulikin historian unohtama tähtikirjailija.
Paraikaa S&S julkaisee tanskalaisen Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogiaa, joka nousi sekin uuteen kukoistukseen saatuaan englanninkielisen käännöksen.
Kahdeksankymppisen ranskalaiskirjailijan Annie Ernaux’n muistelmaromaani Vuodet oli kotimaansa kirjatapaus ilmestyessään vuonna 2008. Englanninkielisestä tuli Booker-palkintoehdokas vuosikymmen myöhemmin. Gummerus julkaisi kirjan syksyllä.
Listalle voi lisätä valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin, jonka 1980–1990-lukujen tuotanto koki valtavan arvonnousun vuoden 2015 Nobelin jälkeen.
”Tietäisitpä, paljon mulle tarjotaan uusia Stonereita”, Siltalan kustantaja Touko Siltala sanoo.
Suurilla kustantamoilla niitä löytyisi myös omasta takaa. Kun Suomessa kustannusala on keskittynyt, kirjojen oikeuksia on kasautunut WSOY:n ja Otavan kirjataloille.
Leena Balmen mukaan WSOY:llä on ollut jo jonkin aikaa puhetta, että voisi olla hyvä, jos olisi joku, jonka tehtävä olisi vain käydä läpi backlistaa. Kadonneita aarteita varmasti löytyisi, onhan kirjallisuuskaanonia ravisteltu uusiin asentoihin milloin mistäkin syystä.
Oikein mistään ei saa ruotsalaista megaklassikkoa Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain, jota Saara Turunen hehkutti samassa antologiassa.
Iris Murdochin Booker-voittaja Meri, meren neljään kappaleeseen on Helsingin kirjastoissa niin ikään kuuden vuoden jono.
Sveitsiläistyneen unkarilaiskirjailijan Ágota Kristófin kaksostrilogian löytää Ruotsissa Arlandan lentokentän kioskista. Ensimmäinen osa Iso vihko suomennettiin 1980-luvun lopussa. Merkittävästä lehtihuomiosta huolimatta muita osia ei ole vieläkään käännetty.
Jos Seinästä haluttaisiin ottaa uusi painos, pitäisi ensin arvioida, onko sille tarpeeksi kysyntää. Kirjasto- ja divarijonot ovat korkeintaan heikkoja signaaleja verrattuna kirjakauppaketjun tilaukseen.
Balme ei halua kertoa, kuinka suuri uusintapainoksen pitäisi olla. On silti selvää, että pienimmät painokset, viidestäsadasta kahdeksaansataan, jäisivät helposti kulttuuriteoiksi eli kelvottomaksi liiketoiminnaksi.
”Aika monen korkeakirjallisemman käännöskirjan myyntimäärät on suoraan sanottuna järkyttäviä”, Balme sanoo.
Lisäksi Haushoferin oikeudenomistajilta tarvittaisiin lupa julkaista uusi painos ja kenties äänikirja. Yleensä käännöslisenssit vanhenevat seitsemässä vuodessa.
Ääni- ja e-kirjaan lupa tarvittaisiin myös kääntäjä Pennasen perikunnalta. Ongelmia näistä tuskin tulisi, tuskin valtavia kulujakaan, mutta paljon vaivaa ja vähän bisnestä.
”Sitten pitäisi miettiä, millä tavalla se kirja on ajankohtainen juuri nyt”, Balme sanoo.
Hän arvioi, että Seinä on kiinnostanut Ruotsissa siksi, että maan kirjallinen kulttuuri on verevämpi. On enemmän kritiikkiä ja debattia, on television suosittu kirjallisuusohjelma Babel. Ollaan kansainvälisempiä eikä niin kiinnostuneita oman maan kirjallisuudesta. Lisäksi kielialue on ratkaisevan verran suurempi, lähes tuplakokoinen.
”Hyvä esimerkki on Elena Ferrante. Hänen yhtä kirjaansa myytiin Ruotsissa 100 000 kappaletta, kun meillä myytiin 10 000. Silti se oli Suomessa kaikilla mittareilla suksee”
Käännöskirjat ovat kotimaisia kalliimpia; käännös maksaa. Ja mitä enemmän mennään sivuun englannin kielestä, sitä vähemmän tietenkin on kääntäjiä ja angloamerikkalaisen maailman mediahypeä, johon Suomessa voitaisiin tarttua.
”Käännöskirjailijan on todella vaikea päästä suomalaisessa mediassa esille”, huokaa myös Touko Siltala.
Suomessa kirjavuosi kestää syksystä jouluun. Keskiössä on kotimainen kirjallisuus ja varsinkin Finlandia-palkinto, jonka saaja on helppo kääräistä lahjapaperiin.
”Tässä kontekstissa on turha sanoa, että kirja myi Saksassa satatuhatta tai sai Georg-Büchner-Preisin”, Siltala sanoo. ”Ruotsissa Nobel taas saa niin paljon huomiota, että niitä kannattaa vähän uhkapelimielessä hakea. Se ylläpitää käännöskirjakulttuuria.”
Utvald litteratur från hela världen, valikoitua kirjallisuutta kaikkialta maailmasta, mainostaa pieni ruotsalaiskustantamo Nilsson. Samanlaisia kustantamoja on Ruotsissa vaikka kuinka: Tranan, Ersatz, Nirstedt, Thorén & Lindskog, Sekwa, Elisabeth Grate…
Kustantaja Henrik Nilsson vastaa videopuheluun työhuoneestaan Malmössä. Hän on entinen kirjallisuusagentti, joka kyllästyi ihmettelyihin, miksi ruotsalaiset eivät halua ostaa käännösoikeuksia.
”Nykyään se on Suomi, josta ihmetellään, miksi ei kiinnosta.”
Nilsson julkaisee pelkkää käännöskirjallisuutta, lähtökohtaisesti ei-englanninkielisistä maista. Painokset ovat tuhannesta kahteentuhanteen. On nykykirjallisuussarja ja klassikkosarja. Jälkimmäisessä painottuu 1900-luvun alkupuoliskon saksankielinen kirjallisuus, joka Nilssonin mukaan erityisesti kiinnostaa ruotsalaisia.
Pyrkimys on siihen, että vähintään ”klassikot” ovat koko ajan tarjolla.
”Kiinnostuneen pitäisi voida ostaa kerralla koko klassikkolista”, Nilsson sanoo.
Hän on pyrkinyt luomaan kustantamolle maineen, joka ohjaisi yhdestä kirjasta seuraavan luo, vaikka kirjailijoiden nimet olisivat vieraita. Siksi kansien tyyli on identtinen.
”Miksi kukaan Suomessa ostaisi kirjan sen vuoksi, että sen on julkaissut Otava?”
Mutta ei ruoho välttämättä ole sen vihreämpää Ruotsissakaan. Tukholman, Göteborgin ja Malmön kivijalkakirjakaupoissa on Nilssonin kirjoille omat hyllynsä, mutta jo Tukholman suuressa Akademikbokhandelnissa on tapauskohtaista, miten ne pääsevät esille. Göteborgin kirjamessuilla kustantamo tekee parhaan tilinsä ammattilaispäivänä.
Dagens Nyheterin tai Svenska Dagbladetin arviointikynnyksen Nilssonin kirjat ylittävät – onnistumisen merkki kuulemma. Kehuvat kritiikit voivat vaikuttaa myyntiin, mutta niiden pitää olla mielellään lauantain paraatipaikalla ja ”oikeiden ihmisten oikeaan sävyyn” kirjoittamia. Televisiota katsoo eri yleisö: kirjailijavierailut eivät juuri näy edes Nilssonin omassa verkkokaupassa.
Nilsson arvioi, että suurin osa hänen kustantamistaan kirjoista saa ulkomaista käännöstukea ja yli puolet myös valtion kirjallisuustuen. Sitä voi hakea mille tahansa kirjalle sen julkaisun jälkeen. Tuki on korkeintaan 70 000 kruunua eli 7 000 euroa.
Suomessa valtion tuet painottuvat kustantajien sijaan kääntäjille. Kustantamoja tukee lähinnä Kirjallisuuden vientikeskus FILI. Reilu kymmenen kaunokirjaa vuodessa saa sieltä muutaman tonnin käännöskuluihin.
”Jos teillä ei tueta kustantamoja, ja painoskoot ovat vielä vähän pienempiä, se on ihan erilainen bisneskeissi.”
Suomen tilanteen kehnous voi silti olla illuusio. Ruotsalaisen kustantamojen käännöskatalogeja selaillessa nimittäin tuntuu, että suurta osaa varsinkin vanhemmista kirjailijoista on käännetty kyllä suomeksi – jo paljon ennen kuin ruotsiksi.
Verrataan Nilssonin julkaisuihin. Itäsaksalaista Anna Seghersiä, saksalaista Lion Feuchtwangeria ja unkarilaista Magda Szabóa on käännetty 1950–1960-luvuilla. Tosin viimeisen pääteos Az ajtó vuodelta 1987 puuttuu. Samoin puuttuu kustantamon toinen hitti, unkarilaisen Antal Szerbin Utas és holdvilág. Molempia Henrik Nilsson kertoo myyneensä kymmenisentuhatta kappaletta.
Entä nykykirjallisuus? Itävaltalais-japanilainen Milena Michiko Flašar? Käännetty. Hollantilainen Gerbrand Bakker? Käännetty. Saksalainen Eugen Ruge? Käännetty. Venäläisen Sergei Lebedevin uutuus on käännetty myös, Docendo vain markkinoi sitä jännärinä, ei korkeakirjallisuutena.
Ongelmat alkavat, jos kirjoja haluaa omakseen, varsinkin kovakantisina. Suomessa painosmäärät ovat niin varovaisia, että ne tulevat ja menevät, ja se on sitten siinä. Esimerkiksi venäläisen Maria Stepanovan palkitusta romaanista Muistin muistolle on tullut tällainen kadonnut aarre – vaikka Siltalan julkaisema käännös on vasta vuodelta 2019.
Rosebud-kirjakaupan omistaja Hannu Paloviita päivittelee, että suomalaisella kustantajalla ei ole tällä hetkellä tarjota Franz Kafkaa eikä Fjodor Dostojevskia. Jälkimmäisen uudet käännökset noin kymmenen vuoden takaa ovat divareillekin aarteita.
”Kun Dostojevskista on olemassa hienot suomennokset, on toopea, että me myydään vaatimattomia englanninnoksia.”
Hänestä – ”mitenkään haukkumatta” – kustantajien kulttuuritahto on kovin vähäinen. Pehmeäkantisen ja sydämellä kuratoidun kadonneiden aarteiden sarjan kauan sitten julkaistuista pikkuklassikoista saisi tarpeeksi kannattavaksi, hän uskoo.
Instituutiotkin voisivat osallistua talkoisiin. Opetus- ja kulttuuriministeriö voisi perustaa pienen täsmätuen kustantamojen varastointikuluihin. Paloviidan unelma olisi, jos EU:n johdolla luotaisiin viidensadan tai tuhannen kirjan eurooppalainen kaanon, jonka saatavuutta sitten tuettaisiin.
”Nationalistisia valtiorakenteita en kaipaa, mutta ajattelun vapautta, kieltä ja kulttuuria tarvitaan.”
Hollannissa ollaan jo pisteessä, jossa englanninkieliset alkuteokset uutuusromaaneista saattavat myydä käännöstä paremmin.
Myös Suomessa samasta on viitteitä. WSOY julkaisee keväällä kaksi Booker-voittajaa: Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toisen ja Douglas Stuartin Shuggie Bainin. Balme sanoo silti, että palkinnon vaikutus myynteihin on olematon. Paloviita sen sijaan näkee sen. Jo Booker-ehdokkaita kysytään ja myydään.
”Englanninkielinen Booker-voittaja menee kevyesti meidän vuoden myydyimpään kahteenkymppiin tai viiteenkymppiin.”
Ongelma on tasan se, että ihmisillä on koko ajan enemmän muuta tekemistä. Lukijat vähenevät, kirjakaupat vähenevät ja kierre on valmis.
Leena Balme puhuu käännetyn korkeakirjallisuuden myynnin tasaisesta laskusta ja sanoo, että sähkö- ja äänikirjoina nämä kirjat näyttävät kiinnostavan erityisen vähän.
”Moni ei ymmärrä, että se ei riitä, että jostakin käännöksestä saa omat takaisin”, Touko Siltala sanoo. ”Meillä on nämä tilat, ihmisiä töissä. Me yritetään harjoittaa jonkinlaista liiketoimintaa.”
Toisaalla tilanteesta huolestuivat kääntäjät. Suomen Kulttuurirahaston apuraha- ja kulttuuritoiminnan asiamies Juhana Lassila sai suomentaja Heikki Karjalaiselta yhteydenoton. Huoli oli, että Suomi umpioituu, käännökset markkinaehtoistuvat ja viihteellistyvät ja niitä tehdään liikaa englannista.
”Kävin katsomassa Fennicasta tilastoja. Vuonna 2020 käännettiin noin 1 800 kaunokirjaa, joista selvästi yli puolet englannista ja 15 prosenttia ruotsista”, Lassila sanoo.
Hän keskusteli asiasta myös kustantamojen kanssa, joiden mukaan käännöskirjan myynnin olisi hyvä olla 2 000 kappaletta, jotta se kannattaisi.
Syksyllä Kulttuurirahasto päätti toimia. Se perusti hankkeen, jonka tarkoitus on käännättää suomeksi ja julkaista sata aikamme maailmankirjallisuuden merkkiteosta.
Jaossa on yhteensä miljoona euroa, maksimissaan 15 000 per kirja. Rahaa hakevat kustantamot, ja sitä myönnetään noin kymmenelle kirjalle kerrallaan.
”Tämähän ei saa johtaa siihen, että se on pois kustantajien muista käännöskirjojen julkaisemisesta”, Lassila sanoo.
Muuten rajaus on vapaa. ”Oman aikamme” kirjallisuus voi Lassilan mukaan yltää hyvinkin kauas historiaan. Ensimmäinen haku päättyi juuri. Tulokset alkavat näkyä kenties jo vuoden, viimeistään kahden päästä.
Kääntäjät olivat jo koonneet Lassilalle ”toiveiden tynnyrin” pahimmista puutteista. Listalta löytyy Marlen Haushoferin nimi.
Kustannusosakeyhtiö Otava ja Suomen Kuvalehti kuuluvat samaan Otava-konserniin. Artikkeliin on haastateltu myös Tammen Keltaista kirjastoa kustantavaa Päivi Koivisto-Alankoa.