Arvio: Stonerin päähenkilö on vakavamielinen mies
Professori rakastaa rohkeasti ja ylpeästi.
Houkutteleva kansi johtaa harhaan. John Williamsin Stoner-romaanin suomalaisen laitoksen XVI-luvusta näkee, ettei professori Stonerin sileäksi ajeltu ulkomuoto vakuuta edes häntä itseään. Johtakoon harhaan – mainiota, jos uljas partavanhus hankkii hyvälle romaanille lukijoita.
Stonerin mahtavin ominaisuus on hänen vakava, ahkera rakkautensa kirjallisuutta kohtaan. Sen hän tajuaa yliopisto-opiskelijana ja paljastaa yliopiston opettajana, ”aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi”. Vakavuus johtaa vaikeuksiin yliopistotyössä, jossa kuuluisi vuoroin joustaa, vuoroin taistella.
Perheessäkin kertyy murhetta, vaikka avioliiton alku on toiveikas, ”he katsoivat yhdessä maailmaa, joka näytti olevan täynnä lupausta ja hiljaista seikkailua”. Lupaukset eivät täyty, seikkailu tyrehtyy. Yhteisyys jää vähäiseksi. Tyttärestä sanotaan surullisesti: ”Hän hymyili enää harvoin, joskin nauroi usein.”
Viisikymmentä vuotta sitten ilmestynyt romaani on saavuttanut ansaitun maailmanmaineen hitaasti. Sen henkilöt, miljööt ja asenteet tuntuvat kevyesti tutuilta – Yhdysvaltain yliopistopiireistä on tehty muutama romaani ja elokuva sitten Stonerin.
Kerronnan tarkkuus ja henkevyys ja kertojan vakava vaivannäkö pitävät kuitenkin kaiken kyllästymisen loitolla. Vaikka suomennos kompastelee muutamaan kertaan tavoitellessaan vanhaa sanontaa, filosofisen rakastajan mietteet ovat suomeksikin kauniit ja vaikuttavat.
