Kaunokirjallisia helmiä

Esseeantologian johdannossa kirjailija Saara Turunen kertoo haluavansa nostaa esiin miehisen kirjallisuuskaanonin sivuuttamia kirjoja. Suurteoksia pyrkii tekemään ”näkyväksi sitä, mitä pidämme hyvänä, suurena ja huomion arvoisena”. Hyvä niin! Suomalaiskirjailijoiden esseet esittelevät klassikkoja ja suurelle yleisölle tuntemattomia helmiä kiinnostavalla tavalla.

Anna Kortelaisen viehättävä kirjoitus A. S. Byattin Riivauksesta innostaa tarttumaan alkuteokseen, samoin Helena Sinervon essee Herta Müllerin pienoisromaanista Ihminen on iso fasaani.

Ranya Paasosen sukelluksessa Leena Krohnin Tainaroniin on imua ja itsetuntemusta. Aura Nurmi kuvailee raikkaasti suhdettaan Sirkka Turkan runoihin – ja runoilijaan itseensä.

Nautin erityisesti Marja-Leena Mikkolan Mykän tyttären käsittelystä. Sirpa Kähkösen esseessä henkilökohtainen, yhteiskunnallinen ja kirjallinen taso limittyvät hallitusti ja koskettavasti.

 

Suuri osa antologian esseistä on hyviä, osa erinomaisia. Keskinkertaisiakin on. Aino Vähäpesola kynäilee hyvin, mutta tulkinta Maggie Nelsonin Argonauteista jää ohueksi. Essee Zadie Smithin Nimikirjoitusmiehestä on Koko Hubaran aiempia tekstejä lukeneelle vanhan levyn pyöritystä.

Suurteoksia edustaa perinteistä, subjektiivista kirjallisuusesseistiikkaa. Ainoastaan Meiju Niskalan teksti Tove Janssonin Kesäkirjasta irrottelee muodollaan. Menetyksiä käsittelevä essee on surullisuudestaan huolimatta nautinnollista luettavaa.

Naiset kirjoittavat naisten teoksista, mutta harva käsittelee naiseutta. Sen sijaan monen esseen teemaksi muotoutuu kuolema tai kuolemanpelko.

Itselleen tärkeitä kirjoja avatessaan kirjailijat avaavat myös työskentelyään. Suurteoksia ei silti ole tarkoitettu ensisijaisesti kirjoittajille, vaan lukijoille. Ajatus välittyy myös Laura Lyytisen kauniista kansisuunnittelusta.

 

Antologian heikko kohta on sen puolivillainen kaanonkritiikki. Johdannossaan Turunen tuntuu olettavan, että kaanon on olemassa vain tukeakseen laatijoidensa ”arvoja ja maailmankuvaa”. Sitä voidaan horjuttaa pohtimalla ”mitä itse kukin nostaisi suurten teosten joukkoon, omalle listalleen”.

Unohtuu, että tiiliskivet ovat tiiliskiviä siksi, että niiden päälle on muurattu uutta. Klassikot, myös naisten kirjoittamat, ovat vaikuttaneet merkittävästi myöhempään kirjallisuuteen.

Ne ovat esitelleet uusia aiheita tai kerronnan tapoja ja luoneet tyylisuuntia. Tästä vinkkelistä kirjallisuushistoriaa pitäisi tarkistaa, ei fiilispohjalta.

Johdannon väitteet jäävät myös irralliseksi, sillä suurin osa antologian kirjoittajista ei edes pyri kommentoimaan teosten suhdetta menneeseen.

Ei tarvitsekaan; hyvän esseen voi kirjoittaa ilmankin. Tosin Malin Kivelä analysoi Marlen Haushoferin Seinää mainitsematta, että se on ilmeinen Robinson Crusoe -muunnelma. Tämän huomioiminen toisi tulkintaan monta merkitysulottuvuutta lisää.

 

Omassa esseessään Turunen tuskailee Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain -romaanin kohtaloa: ”Miten on mahdollista, että tämäkin kirja oli niin järjestelmällisesti vaiettu unohduksiin?”

Tosiasiassa Sundström on kotimaassaan kunniatohtorin arvonimen saanut, useasti palkittu kääntäjä, jonka vuonna 1976 julkaisusta kulttiromaanista (ruots. Maken) on tuoreita kritiikkejä internet pullollaan.

En ymmärrä, mitä tarkoitusta naisten perusteeton ja suoranaisen valheellinen uhriuttaminen palvelee. Onneksi suurin osa Suurteosten kirjoittajista antaa suosikkiensa seistä omilla jaloillaan.

Suurteoksia. 304 s. Toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen. Tammi, 2021.