Vuosi läksytyksen jälkeen

Bayerischer Hofin juhlasalissa on ahdas tunnelma. Müncheniläiseen loistohotelliin Saksan Baijerin osaval­tion pääkaupunkiin on ahtautunut jälleen helmikuiseksi viikonlopuksi turvallisuuspolitiikan kermaa: Presidenttejä, pääministerejä ja komissaareja. Parlamentaarikoita, diplomaatteja ja sotilaspomoja. Ajatushautomotyöläisiä, tutkijoita, yritysjohtajia.

On lauantaiaamu, ja alkamassa on koko viikonlopun odotetuin puhe. Sitä, mitä seuraavaksi kuultaisiin, on arvuuteltu jopa viikkoja etukäteen.

Yhdysvaltain ulkoministeri istuu eturivissä. Hän ottaa huikan vesipullostaan. Marco Rubio johtaa amerikkalaisdelegaatiota Münchenissä. Täältä hän matkaa muual­le Eurooppaan, tarkemmin Unkariin ja Slovakiaan. Maihin, joiden Venäjää mielistelevät johtajat ärsyttävät tällä hetkellä Yhdysvaltain eurooppalaisia liittolaisia suunnattomasti.

”On erityinen kunniani ja iloni toivottaa tervetulleeksi puhuja, joka edustaa Yhdysvaltoja”, sanoo lavalla seisova Wolfgang Ischinger. Hän on turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja ja entinen diplomaatti.

”Tervetuloa ulkoministeri Marco Rubio. Lava on teidän.”

Vuosi sitten tällä samaisella lavalla kaikki muuttui.

Yhdysvaltain johtoon palanneen presidentti Donald Trumpin uusi hallinto oli saapunut rymistellen Eurooppaan. Yhtäkkiä välejä Venäjän Vladimir Putiniin lämmiteltiin jälleen Valkoisessa talossa.

Puolustusministeri Pete Hegseth osallistui ensimmäiseen Nato-kokoukseensa, jossa hän vaati eurooppalaisia kantamaan enemmän vastuuta ja totesi Ukrainan Nato-jäsenyyden olevan poissa laskuista.

Eurooppalaisten johtajien ja tutkijoiden puheissa kuului huoli. Trump oli luvannut lopettaa sodan Ukrainassa nopeasti. Tarkoittaisiko se vain Venäjän vaatimuksiin suostumista? Ja miten Euroopan silloin kävisi?

Münchenissä kokousyleisölle puhui varapresidentti J. D. Vance. Hänen analyysissaan Eurooppaa ei uhannutkaan Kiina tai Venäjä, vaan Eurooppa itse. Sananva­paus on taantumassa, Vance latasi, ja haukkui niin Britannian kuin Saksankin. Yleisö kuunteli järkyttyneenä.

”Tämä ei ole hyväksyttävää!” huudahti Saksan tuolloinen puolustusministeri ­Boris Pistorius puheen aikana. Hän istui yleisössä ja oli silminnähden loukkaantunut.

Puheissa kuului lopulta melko vähän sellaista, mitä Trumpin republikaanit eivät olisi jo aiemmin sanoneet. Miksi Münchenissä järkytyttiin?

Vuonna 1963 perustettuun turvallisuuskonferenssiin saapuu vieraita kaikkialta maailmasta. Suomen Kuvalehden haltuunsa saamalta osallistujalistalta löytyy esimerkiksi pakistanilais- ja libyalaisministereitä.

Silti tapahtuman tarkoitus on vaalia juuri transatlanttista, Euroopan ja Yhdysvaltain välistä suhdetta. Rakentaa yhtenäistä näkemystä ja etsiä ratkaisuja, konsensustakin.

Ei ole poikkeuksellista, että poliitikot, diplomaatit tai tutkijat vertaavat Müncheniä ystävien tapaamiseen tai jopa jonkinlaiseen sukukokoukseen. Eikä siksi ole ihme, että yleensä puheet baijerilaisen hotellin juhlasalissa ovat kuulostaneet pikemminkin yksimieliseltä hymistelyltä kuin riidan haastamiselta.

Paneeleissa istuu senaattoreita, eurooppalaisten valtioiden johtajia, ehkä Naton pääsihteeri Mark Rutte. Juontajana on yleensä englantilainen tai amerikkalainen tunnettu toimittaja sellaisesta mediasta, jota kansainvälinen eliitti seuraa ja jonka kautta se viestii toisilleen. Tänä vuonna lavalla nähtiin esimerkiksi kaapelikanava CNN:n ankkuri, kokenut ulkomaantoimittaja Christiane Amanpour sekä The Economistin päätoimittaja Zanny Minton Bed­does.

Hekin ovat ystäviä tässä seurassa. Tavalliset toimittajat istuvat muutaman sadan metrin päässä isossa lehdistökeskuksessa ja pääsevät lähinnä hotellin liepeille kuikuilemaan.

”Mitä odotatte Rubion puheelta?” huikkaa toimittaja hotellille saapuvalle pääsihteeri Ruttelle.

Rutte ylistää Yhdysvaltain ulkoministeriä ”hyväksi ystäväksi”, joka epäilemättä jatkaa eurooppalaisten taivuttelua ottamaan enemmän vastuuta Natossa. Pääsihteerillä on puheeseen ”täysi luotto”.

”Mutta en tietenkään kirjoita hänen puhettaan.”

Vancen puhe ei ollut ensimmäinen, joka sai kulmat Münchenin yleisössä kohoa­maan.

Vuonna 2007 Venäjän presidentti ­Vladimir Putin latasi puheessaan, ettei maa suostuisi Naton laajenemiseen tai Yhdysvaltojen hegemoniaan.

Mutta Putin on Putin, Venäjän itsevaltainen johtaja. Ei Yhdysvaltojen, rakkaan liittolaisen varapresidentti.

Ehkä Vancen puhe säikäytti myös siksi, että vakavia varoituksia kuultiin tuolloin maga-liikkeen edustajilta ensimmäisiä kertoja. Enää ei voitu viitata vaalipuheisiin, vaan Trumpin, Vancen ja Hegsethin viestit oli otettava tosissaan.

Niin myös kävi. Puhemylly käynnistyi ja printterit alkoivat laulaa. Koko seuraava vuosi tuotettiin paperia Euroopan heräämisestä, toisinaan jopa suoranaisesta ryhdistäytymisestä. Kuultiin saarnoja globaalin maailmanjärjestyksen myllerryksestä.

Nähtiin analyysien kilpa, jossa poliitikot ja kommentaattorit alkoivat nimetä käynnissä olevaa tapahtumasarjaa.

Ottavatko Yhdysvallat ja Eurooppa avioeron vai joutuvatko ne vain pariterapiaan? Onko kyseessä ”repeämä”, kuten Kanadan pääministeri Mark Carney arvioi Maailman talousfoorumissa Sveitsin Davosissa? Vai pikemminkin ”siirtymä”, kuten tasavallan presidentti Alexander Stubb pohdiskeli? Entä heiluttaako Yhdysvallat peräti ”purkupalloa”, kuten turvallisuuskonferenssi raportissaan katsoo?

Ja onko maan toiminta ideologista, ehkä jopa sekopäistä? Vai tekeekö Yhdysvallat pikemminkin rationaalisia ja harkitun strategisia liikkeitä, jotka eivät poliitikkojen puheenvuorojen mukaan tunnu koskaan olevan ”iso yllätys”?

Marco Rubio nousee puhujakorokkeelle. Hän aloittaa kertomuksensa vuodesta 1963, Münchenin ensimmäisestä turvallisuuskonferenssista.

Eurooppa oli tuolloin jakautunut ja neuvostokommunismikin eteni maailmalla voitokkaasti. Mutta länttä yhdisti paitsi yhteinen vihollinen myös jaettu päämäärä – samat arvot.

”Ja yhdessä Eurooppa ja Amerikka voittivat.”

Ajan myötä rautaesirippu tosiaan aukesi. Mutta voitto johti harhakuvitelmiin, ulkoministeri moittii. Uskomuksiin, että liberaali demokratia olisi vääjäämättömyys maailmalla. Tai ajatukseen, että tiiviit kauppasiteet, maailmankansalaisuuden mahdollistava vapaa liikkuvuus ja sääntöihin nojaava maailmanjärjestys syrjäyttäisi kansallisvaltiot ja kansallisen edun ajamisen.

Näin Rubion puhe etenee: hän vuoroin piikittelee Euroopan liberaalia eliittiä, vuoroin silittää sitä. Presidentti Trumpilla on projekti: hän aikoo tuoda takaisin vapaakaupalle menetetyt työpaikat, pystyttää rajat maahanmuuton suitsimiseksi sekä lopettaa ”ilmastokultin miellyttämisen” ja suvereniteetin ”ulkoistamisen” kansainvälisille instituutioille kuten Yhdistyneille kansakunnille.

Mutta Yhdysvallat ja Eurooppa kuuluvat yhteen. Amerikka on eurooppalaisten löytämä ja rakentama. Englantilaiset toivat kielen, saksalaiset muun muassa maatalouden.

”Ja samalla paransivat amerikkalaisen oluen laatua”, Rubio sanoo ja saa yleisön nauramaan.

Amerikkalaiset ja eurooppalaiset ovat taistelleet yhdessä ja voittaneet yhdessä. Ja nyt Yhdysvallat aikoo Trumpin johdolla suunnata kohti uutta vaurasta vuosisataa – mielellään yhdessä:

”Rakkaiden liittolaistemme ja vanhim­pien ystäviemme kanssa”, Rubio sanoo.

Yleisö taputtaa seisaallaan. Konferenssin puheenjohtaja Wolfgang Ischinger palaa lavalle Rubion seuraksi.

”Herra ministeri, en ole varma, kuulitteko tämän salin läpi kulkevan helpotuksen huokauksen.”

Suomalaistoimittajat odottavat ulkoministeri Elina Valtosta (kok) hotellin ulkopuolella, baijerilaisen valtiomiehen Maximilian von Monteglasin kunniaksi pystytetyn patsaan edustalla.

Rubion puhe on päättynyt vain muutama minuutti sitten. Ilmassa pörrää toisinaan helikopteri ja pitkiä autoletkoja saapuu hotellille kyydissään arvovieraita.

”Se oli kyllä hyvin transatlanttinen puhe”, Valtonen aloittaa.

Ulkoministeri on tyytyväinen: juuri tätä kaivattiin Euroopassa, mutta Valtosen mielestä myös Yhdysvalloissa.

Oliko puhe siis jonkinlainen helpotus?

”Kyllä, sanoisin. Se oli ikoninen puhe monella tapaa, ja uskoisin, että Marco oli käyttänyt siihen myös omaa aikaa.”

Valtonen pohtii, mitä muutama viikko sitten tapahtui. Tuolloinkin maailma oli ”ahtautunut yhteen kokoushotelliin”, siis Sveitsin Davosiin ja Maailman talousfoorumin kokoukseen. Donald Trump puhui, eikä moni pitänyt kuulemastaan. Grönlanti-kriisi oli herkimmillään.

”Se viikko meni ehkä turhallakin tavalla tiettyjen erimielisyyksien sovitteluun”, Valtonen sanoo.

”Nyt tuli selkeä kädenojennus, josta on hyvä jatkaa. Mutta mehän tiedämme, että ei ole paluuta entiseen.”

Tällä ulkoministeri viittaa siihen, että vaikka sävy oli sovittelevampi, tietty pohjavire on sama kuin varapresidentti Vancellakin. Yhdysvallat haluaa Euroopan kantavan ”oman painonsa”, olevan vahva kumppani ja liittolainen.

”Vapaamatkustajuus” ei ole enää kenelläkään mahdollista, esimerkiksi sotilaallisesti. Ja se käy myös suomalaisille, sanoo Valtonen.

Patsaalle saapuu myös muita pohjoismaisia poliitikkoja arvioimaan puhetta.

Enemmän yhteistyösuuntautuneisuutta kuin aiemmin, mutta myös piikkejä, pohtii Ruotsin oppositiojohtaja ja entinen pääministeri Magdalena Andersson.

Hyvin valmistellun käsikirjoituksen pohjalta pidetty puhe, arvioi puolestaan Norjan pääministeri Jonas Gahr Støre.

”On ilmeistä, että hän halusi korostaa yhteistyön suomia mahdollisuuksia eurooppalaisille”, Støre sanoo toimittajille.

Samalla Rubio rakensi puheessaan analyysin tämän päivän maailmasta, joka oli Norjan pääministerin mukaan ”leimallinen Trumpin hallinnon näkemyksille” – ja josta hän itse on eri mieltä.

Viimeistään tunnin kuluessa poliitikkojen, tutkijoiden ja kommentaattoreiden analyysit alkavat kulkea samaan suuntaan: Rubio pitää Eurooppaa ystävänä, mutta haluaa sen myös muuttuvan. Eurooppa on tervetullut mukaan, mutta Yhdysvallat voi kulkea tien myös yksin.

Odotetun puheen viesti oli lopulta ytimeltään magalainen, kuten J. D. Vancellakin, mutta diplomaattisemmalla sokerikuorrutteella.

Ja toisaalta piikkeihinkin on jo vuodessa niin totuttu, ettei niihin edes kiinnitetä samalla tavalla huomiota. Eurooppalaiset ovat jo turtia.

Presidentti Alexander Stubbilla on ollut kiireinen viikonloppu.

Hän on Münchenissä suosittu keskustelukumppani ja haastateltava. Stubb puhuu erinomaista englantia sekä sujuvaa financial­timesia, ja on siksi ulkomaisen laatumedian suosiossa. PBS:n News Hour, saksalaiskanava ZDF, BBC, Al Jazeera, Süddeutsche Zeitung, Politico…

Presidentti analysoi mielellään maailmanpolitiikan käänteitä. Sitä kaikkea, mikä alkoi Münchenistä vuosi sitten.

”Yhdysvallat on vetäytynyt [Kansainvälisestä rikostuomioistuimisesta] ICC:stä, Pariisin ilmastosopimuksesta sekä 66 erilaisesta kansainvälisestä instituutiosta. Samalla he ovat saaneet aikaiseksi sen, että Nato-jäsenmaat nostavat puolustusmenojaan ja eurooppalaiset valtiot ottavat enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan”, Stubb luettelee.

Suomenkin suhde Yhdysvaltoihin on muuttunut. Presidentti arvioi, ettei Yhdysvaltojen tämänhetkinen poliittinen linja ”taida oikein sopia eurooppalaiseen mielenmaisemaan”.

”Sen näemme, ihan suoraan sanoen, myös suomalaisista mielipidetiedusteluista. Luotto Yhdysvaltoihin on laskemassa. Se on yleiseurooppalainen trendi.”

Mutta puolustuksen saralla yhteistyö on edelleen tiivistä, Stubb korostaa.

Kansainvälinen politiikka ei ole pelkkää puhetta. Tilausta ei ole vain analyyseille, vaan poliitikkojen tehtävänä on myös itse vaikuttaa maailman suuntaan.

Johtavat poliitikot viettävätkin Bayerischer Hofin puheiden äärellä vain pienen osan tapahtumasta. Pelipaikoille pääsevät konferenssivieraat kiertävät viikonlopun ajan erilaisissa tilaisuuksissa, jotka eivät tallennu kameroille. Ajatuksia voidaan vaihtaa vapaammin ja puhua suoraan.

Konferenssin puhelinsovelluksella taas voi ehdottaa tapaamista toiselle osallistujalle. Iso osa hotellin huoneista onkin muutettu viikonlopun ajaksi ”bilateraalihuoneiksi” eli ylellisiksi sopukoiksi, joissa on mahdollista järjestää kahdenkeskisiä tapaamisia.

Niissä Stubbkin on ison osan viikonlopustaan istunut. Keskustelukumppaneinaan hänellä on ollut muun muassa Qatarin ja Alankomaiden pääministerit, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja sekä Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi. Ja tietysti Suomen ystävä, golfkierroksenkin junaillut senaattori Lindsey Graham sekä Marco Rubio itse.

Kaksi teemaa tuntuu näissä keskusteluissa olevan ylitse muiden: mitä tapahtuu transatlanttiselle suhteelle ja mitä tapahtuu Ukrainalle?

Vuosi sitten Euroopassa alkoi projekti, joka pyrki pitämään Yhdysvallat yhtäältä kiinni Euroopassa ja toisaalta Ukrainan puolella sodassa Venäjää vastaan. Projekti on edelleen kesken.

Viime kesänä Naton Haagin-huippukokouksessa eurooppalaiset maat lupasivat nostaa puolustusmenonsa 3,5 prosenttiin bruttokansantuotteistaan. Trump vaikutti tyytyväiseltä, mutta jälleen joulukuussa tuli ikäviä uutisia. Yhdysvaltain tuore kansallisen turvallisuuden strategia kävi taas Euroopan kimppuun ja pikemminkin lämmitteli suhteita Venäjään.

Nyt odotetaan taas, mitä Yhdysvallat linjaa joukoistaan Euroopassa. Puolustusministeri Antti Häkkänen (kok) ar­vioi Münche­nissä, ettei ”dramatiikkaa” olisi luvassa. Tuore puolustusstrategiakin on maltillisempi, vähemmän kulttuurisotaisa asiakirja.

Silti Euroopassa ei tunnuta olevan aivan varmoja, mitä ajatella. Osa korostaa ideologisia erimielisyyksiä, osa yhteisiä intressejä. Mutta kuinka paljon yhteisiä intressejä todella on, kun esimerkiksi Ukrainan tukeminenkin tuntuu Yhdysvalloille niin vai­kealta?

Stubb arvioi suomalaistoimittajille, että Yhdysvallat olisi edelleen sitoutunut myös Ukrainan rauhanprosessiin.

”Venäjän hyökkäyssota on jäänyt ehkä vähän taka-alalle viimeisen neljän viikon aikana, osittain johtuen Grönlannin tilanteesta. Mutta sellainen tuntuma on, että olemme saaneet asiat raiteille.”

Edistystä on viime aikoina tapahtunut kuitenkin vain vähän. Stubb huomauttaa, kuinka Venäjä ei tee myönnytyksiä eikä myöskään lähetä riittävän korkean tason edustajia neuvotteluihin.

Eurooppa jatkaa painostamista, ja erilaisia painostustoimia on valmisteilla myös Yhdysvalloissa.

”Rubion mukaan Trump harkitsee tarkasti tällä hetkellä erilaisia keinoja”, Stubb sanoo.

Tämä kaikki kuulostaa tutulta. Senaattori Lindsey Grahamkin kaipailee paneelikeskustelussa pakotteita Venäjälle ja väläyttää Tomahawk-ohjuksia Ukrainan tueksi.

Ukrainan Ruotsin-lähettiläs nousee yleisössä pystyyn ja huomauttaa, että Yhdysvaltojen tuki Ukrainalle on vähentynyt todellisuudessa dramaattisesti. Pakotepaketista ja ohjuksista on puhuttu molemmista jo lähes vuoden verran, eikä mitään ole tapahtunut.

Grönlannin kysymystäkään ei ole ratkaistu. Optimismia on ilmassa, sanoo puolustusministeri Häkkänen, mutta neuvottelut jatkuvat.

Münchenin hotelliviikonloppu päättyy huojentuneissa, mutta epäselvissä tunnelmissa. Kukaan ei tällä kertaa järkyttynyt, mutta aivan selväksi ei tullut sekään, mihin seuraavaksi kuljetaan.

Presidentti Stubb ei usko ”purkupallon heiluvan” maailmassa, kuten turvallisuuskonferenssin raportissa sanotaan. Mutta raportissa todetaan myös, ettei kukaan ole oikein esittänyt suunnitelmaa, millaiset rakenteet korvaavat ne, jotka nyt murenevat. Ei Trumpin hallinto, eikä myöskään pelokas Eurooppa.

Stubb on puhunut Münchenissäkin viime vuonna ilmestyneestä kirjastaan Vallan kolmio (Otava). Siinä hän esittää oman näkemyksensä, johon kuuluu muun muassa YK:n ja sen turvaneuvoston rakenteiden uudistamista, vallan hajauttamista kansallisesti sekä alueellisen yhteistyön lisäämistä valtioiden kesken.

Ne ovat ehdotuksia, joita moni on tehnyt jo vuosia sitten, sanoo Norjan työväenpuolueen entinen parlamentaarikko Jette F. Christensen Altinget-lehdessä.

Hänen mukaansa yksi tärkeimmistä kysymyksistä jää kuitenkin ratkaisematta:

”Kuka päättää, mitkä säännöt eivät päde keihin ja milloin?”

Stubbin mielestä johtorooli Euroopassa on nyt käytännössä ”E3:lla” eli Saksalla, Ranskalla ja Britannialla. Se on yksi uusista kirjainyhdistelmistä, joka on noussut esiin vuoden aikana. Toinen niistä on NB8 eli Pohjoismaat ja Baltian maat.

Tuntuukin siltä, että Euroopan vastausta Yhdysvalloille johtaa pohjoinen Eurooppa, johon luetaan myös Ranska ja Saksa. Ja Euroopassa odotetaankin jo seuraavaa puhetta. Ranskan presidentin Emmanuel Macronin on määrä kertoa muutaman viikon kuluessa Euroopan ydinasepelotteesta ja sen tulevaisuudesta.