Uskon vasta, kun näen

Olemme tehneet Suomen Kuvalehdessä viikoittain ilmestyvää Politiikan viikko -podcastia syksystä 2024 alkaen, pian noin kahden vuoden ajan.

Podcastissa käsittelemme politiikan ilmiöitä – siis sitä, mistä eduskunnassa, hallituksessa, puolueissa ja kansalaisyhteiskunnassa juuri nyt puhutaan. Kuluneen vuoden ajan yksi tällaisista ilmiöistä on ollut velkajarru eli eduskuntapuolueiden sopimat säännöt julkisen talouden hoitamiseksi tulevina vuosina.

Velkajarrusta on todellakin riittänyt puhetta, ja syystä. Alustavien, vielä tarkentuvien arvioiden mukaan keväällä 2027 työnsä aloittavalta seuraavalta hallitukselta odotetaan jopa 8–11 miljardin euron edestä sopeutuksia eli leikkauksia ja veronkorotuksia.

Paketista on puhuttu yksinkertaisesti velkajarruna, vaikka tarkkaan ottaen säästöurakkaan vaikuttavat sekä EU:n taloussäännöt, unionin liiallisen alijäämän menettely eli ”talouspoliittinen tarkkailuluokka”, puolueiden tekemät parlamentaariset sopimukset sekä päivitetty suomalainen lainsäädäntö.

Yksi vakiohokemistani podcastissa on ollut, että uskon velkajarrun mukaisiin säästöihin vasta kun näen niiden toteutuvan – enkä usko niitä näkeväni.

Kyse ei ole siitä, millaista talouspolitiikkaa itse toivon tai haluan, vaan siitä, miten arvioin puolueiden ja suomalaisen poliittisen järjestelmän kykyä toteuttaa sen itse itselleen asettamia hurjia tavoitteita.

8–11 miljardin euron sopeutustavoite on mittava. Tehtävää vaikeuttaa se, että käytännössä sekä EU:n että Suomen omat säännöt ohjaavat tekemään sopeutuksen nettona. EU:n näkökulmasta merkitystä on sillä, että sopeutukset aidosti vähentävät menoja tai kasvattavat tuloja – välittömästi.

Poliitikot puhuvat mielellään rakenteellisista uudistuksista, jotka parantavat vaikkapa työllisyyttä ja siten julkista taloutta pitkällä aikavälillä. Ne voivat olla tärkeitä, mutta ne eivät auta tässä tehtävässä. On tehtävä leikkauksia, veronkorotuksia tai molempia niistä.

Petteri Orpon (kok) hallitus on esimerkiksi tehnyt mittavia säästöjä, mutta onnistunut valtiovarainministeriön arvioiden mukaan vahvistamaan julkista taloutta nettona noin 2,8–4 miljardilla eurolla hieman laskentatavasta riippuen.

Poliitikkojen puheissa onkin koko ajan leijunut outo ristiriita.

Samaan aikaan velkajarrun tärkeyttä ja siihen sitoutumista korostetaan ääni vavisten – ehkä jopa mielellään vihjaillaan siitä, kuinka muut eivät todellisuudessa ota näitä sääntöjä tosissaan. Mutta kun kysytään, miten urakka tehdään, erilaisissa haastatteluissa annetut esimerkit jäävät kauas valtavan kokoisesta tavoitteesta.

Jo huhtikuussa kirjoitin Suomen Kuvalehteen jutun siitä, kuinka ristiriita kuuluu myös julkisten puheiden ja käytäväpuheiden välillä. Samaan aikaan kun poliitikot vannovat velkajarrun nimeen, moni heistä rohkenee myöntää erilaisissa taustakeskusteluissa, ettei 8–11 miljardin euron nettosopeutusta tuskin nähdä seuraavalla hallituskaudella.

Juttua varten pyrin haastattelemaan erityisesti sellaisia poliitikkoja, kansanedustajia ja taustavaikuttajia, jotka todella tuntevat talouspolitiikan ja myös velkasääntöihin liittyvän mekaniikan. Toimittajana olen nimittäin huomannut, etteivät kaikki kansanedustajatkaan aivan ymmärrä, millaisista sopeutussäännöistä he ovat sopineet.

Säästöjä varmasti tehdään – onhan pakko, moni sanoo. Mutta ”poliittisesti realistisempana” arviona keväällä pidettiin pikemminkin 5–8 miljardin euron nettopakettia, hieman arvioijasta riippuen.

”Velkajarru pakottaa säästämään, teoriassa. Kaikki säästöt tuskin toteutuvat.” Näin muotoilimme huhtikuun lehden kansiotsikkoon.

Syksyn koittaessa lähenee se hetki, kun puolueet ovat luvanneet vihdoin paljastaa omat säästölistansa. Kansalaisille on luvattu, että nyt tulisi uskottavia kokonaisuuksia – ei vain anekdootinomaisia poimintoja.

Ennakkopuheet osoittavat, että listojen perusteella voi olla vaikeaa sopia yhteisestä näkemyksestä ensi kevään hallitusohjelmaneuvotteluissa. Yhdet vaativat säästöurakan hoitamista sataprosenttisesti leikkauksin, toiset eivät usko koko projektiin mutta ehdottavat, että pikemminkin sataprosenttisesti veronkorotuksin. Loput sijoittuvat jonnekin välimaastoon.

Samalla asiantuntijapuheet velkajarrun ympärillä alkavat muuttua. Yksi syy voi olla, että toisin kuin budjetin kehyssääntö, velkajarrusäännöstö ei ohjaa automaattisesti leikkaamaan menoja vaan tarkastelemaan myös verotoimia.

Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja, usein julkisuudessa talouskuriakin vaatinut Aki Kangasharju arvioi tällä viikolla, ettei Suomi ”pysty eikä sen kannata” toteuttaa velkajarrun ehtoja.

”Poliittinen järjestelmä ei pysty sopeuttamaan kymmentä miljardia euroa ensi vaalikaudella. Se on selvä, etteivät ne velkajarrun säännöt tule siltä osin onnistumaan”, Kangasharju sanoi Kauppalehdelle.

Samoilla linjoilla oli eläkejohtaja Risto Murto, niin ikään Kauppalehden haastattelussa.

”On poliittisesti liian vaativa rasti tehdä kymmenen miljardia vaalikaudessa, jos ei ole välitöntä painetta. Realistista olisi ajatella, että osa sopeutuksesta menee seuraavalle vaalikaudelle.”

Se on selvää, se on realistista. Näin sanotaan nyt, aivan kuin se olisi ollut totta koko ajan. Ja olihan se.

Jostain syystä harva kehtasi sanoa näin vielä viime syksynä tai keväänä.

Robert Sundman on Suomen Kuvalehden politiikan toimittaja. Hän seuraa mielellään myös nykykulttuuria ja mediaa.