Velkajarru uhkaa pettää

Eduskuntapuolueiden finanssipoliittinen työryhmä asteli helmikuun lopulla kameroiden eteen.

Kansanedustajat olivat saaneet neuvottelunsa päätökseen. Ensi vaali­kaudella tulisi tehdä menoleikkauksia ja veronkorotuksia peräti 8–11 miljardin euron edestä.

Päätöksen taustalla on viime vuonna tehty parlamentaarinen sopimus julkisen talouden hoitamisesta. Julkisessa keskustelussa sitä on kutsuttu usein ytimekkäämmin ”velkajarruksi”.

Kimmokkeena ovat Euroopan unionin edellyttämät raamit finanssipolitiikalle. Suomessa puolueet sopivat lisäksi kansallisesta laista, jolla täsmennetään sääntöjä ja asetetaan osin rivakampi tahti velkaantumisen vähentämiselle.

Helmikuussa kerrottu summa tarkentuu vielä useaan otteeseen ennen kevään 2027 eduskuntavaaleja. Koska talouden kasvu on ollut heikkoa, euromääräinen summa voi olla suurempikin.

”Nyt liikutaan jo 8–11 miljardin euron haarukan yläpäässä”, arvioi valtiovarainministeriön kansliapäällikkö, valtiosihteeri Juha Majanen huhtikuussa Helsingin Sanomille.

Puolueet ovat olleet toistaiseksi melko varovaisia puhuessaan käytännön toimista. Yksi syy tähän on, että sovitut reunaehdot rajaavat keinoja. Ainakin valtiovarainministeriö katsoo, että yksin EU-säännöt edellyttävät päätösten pienentävän julkisia menoja tai lisäävän tuloja täysimääräisesti jo seuraavan vaalikauden aikana – suhdanteista riippumatta. Puhutaan nettosopeutuksesta.

”Käytännössä kaikki sopeutus tulee siis tehdä joko menoja leikkaamalla tai veroja kiristämällä”, arvioi budjettipäällikkö Mika Niemelä taannoin.

”Pidemmällä aikavälillä vaikuttavat rakenteelliset uudistukset eivät pienennä tätä sopeutustarvetta. Työkalupakki on siis selvästi niukempi kuin kuluvalla kaudella.”

Esimerkiksi Petteri Orpon (kok) hallitus on kuvaillut päättäneensä noin kymmenen miljardin euron sopeutuksista. Pakettiin kuuluu muun muassa työllisyystoimia, jotka eivät kuitenkaan ole vahvistaneet julkista taloutta toivotusti. Hallitus on myös tehnyt veronalennuksia.

Orpon hallituksen nettosopeutus onkin arvioiden mukaan jossakin runsaan kolmen ja runsaan viiden miljardin euron välillä.

Tulevat urakka on niin suuri, että julkisten puheiden ja käytäväkeskustelujen välillä vallitsee ristiriita. Velkajarru on betonoinut seuraaville vaalikausille merkittävät säästötavoitteet, joiden toteuttamisesta ei väitetysti voi kikkailla itseään irti.

Samaan aikaan useat poliitikot puolueesta toiseen myöntävät, että 8–11 miljardin euron nettosopeutusta tuskin nähdään seuraavalla hallituskaudella.

Tätä juttua varten Suomen Kuvalehti teki taustahaastatteluja useiden poliitikkojen kanssa. Joukossa on niin puolueiden johdossa toimivia henkilöitä kuin taustavaikuttajiakin.

Koska valmistelut puolueissa ovat vielä kesken ja aihe on herkkä, saivat haastateltavat kommentoida asiaa nimettömästi.

Tavoitteena oli selvittää vastaus ennen kaikkea kahteen kysymykseen: Vaikka valtiovarainministeriö puhuu merkittävästä nettosopeutuksesta, tullaanko tällaista oikeasti tekemään? Entä mistä ensi vaalikauden säästöt todennäköisimmin riivitään kasaan?

Vaaleihin on aikaa vuosi, ja täysin kattavia vastauksia on mahdotonta vielä tässä vaiheessa antaa. Taloustilanne ja vaalitulos lopulta määräävät, missä hengessä hallitusneuvottelut kesällä 2027 käydään.

Tässä vaiheessa moni lähtee oletuksesta, että tukevassa kannatusjohdossa oleva Sdp voittaisi vaalit. Se muodostaisi hallituksen joko kokoomuksen, keskustan tai villeimmissä arvioissa molempien kanssa. Mukaan mahtuisi myös joitakin pienempiä puolueita.

Poliittisesti realistisena nettosopeutuksen määränä pidetään hieman arvioijasta riippuen 5–8 miljardia euroa. Tällainen määrä säästöjä voitaisiin siis tehdä puhtaasti vero- ja säästötoimin. Päälle tulisi ”miljardi tai pari”, jotka koottaisiin kasaan rakenteellisilla uudistuksilla. Siis niillä, joita valtiovarainministeriön mukaan urakassa ei saisi käyttää.

Politiikan oikealla laidalla ministeriön tulkintaa pidetään oikeana. Osa puolueista taas katsoo, että EU-säännöt eivät edellytä aivan niin tiukkaa sopeutusta kuin mitä ministeriö antaa ymmärtää.

Suomessa on alkuvuonna käyty vilkasta keskustelua siitä, pitäisikö eläkkeisiin kajota tavalla tai toisella tulevalla hallituskaudella.

Keskustelu ei ole virinnyt vahingossa. Poliitikot tietävät, mitkä ovat julkisen talouden suurimpia menoeriä.

Koska miljardisäästöjä on jatkettava, tulee katseet kääntää sinne, mistä ei ole vielä säästetty.

Huhtikuun alussa oppositiopuolue keskusta esitti, että Suomessa voitaisiin ottaa käyttöön eläkekatto. Puheenjohtaja Antti Kaikkonen käytti esimerkkinä 10 000 euron eläkettä. Puolueen tilaaman mielipidetiedustelun mukaan 65 prosenttia suomalaisista piti eläkekattoa ainakin osin kannatettavana ajatuksena.

Sosiaaliturvaministeri, kokoomuksen Sanni Grahn-Laasonen tyrmäsi ajatuksen välittömästi Helsingin Sanomissa ”vaalipopulismina”.

Ministeriö oli arvioinut, että näin suuria eläkkeitä saa Suomessa vain noin kaksituhatta henkilöä. Lisäksi eläkekatto tarkoittaisi todennäköisesti myös maksukattoa, mikä vähentäisi välittömästi eläkemaksutuloja.

Eläketurvakeskuksen johtaja Mikko Kautto taas arvioi Ylelle, että paras tapa säästää eläkkeistä on kiristää verotusta. Monet poliitikot tuntuvat olevan toista mieltä Kauton kanssa, sillä eläkkeiden verotuksen kiristäminen tuntuu ärsyttävän äänestäjiä suunnattomasti.

Indeksien jäädytys, jota seuraisi työeläkemaksun alennus ja tätä vastaava veronkorotus? Ehkä. Tutkinnoista kertyvä eläke, kenties työttömyydenkin ajalta kertyvä eläke. Ainakin näiden poistoa pohditaan Säätytalolla vuoden päästä.

Entä sitten valtion menot?

Moni haastateltava nostaa esiin yritystuet, joihin kuuluvat myös maataloustuet. Niistä puhui myös valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) huhtikuun alussa Ilta-Sanomille.

Purra huomautti, ettei nykyinen hallitus ole kohdistanut lainkaan säästöjä maatalou­teen.

”Jos katsotaan yritystukien isoa kokonaisuutta, niin maatalouden tuethan ovat siellä todella iso osuus. Sille on perustelunsa. Mutta tilanne, jossa tehostetaan, niin esimerkiksi ruoantuotannon tukeminen on varmasti oleellisempaa kuin jonkun hömppäheinän tukeminen”, hän sanoi.

Useissa keskusteluissa mainitaan perusväylänpito ja hyvinvointialueiden rahoitus eli käytännössä sosiaali- ja terveyspalvelut sekä lisäksi kuntien valtionosuudet ja jopa turvallisuusmenot.

Osa poliitikoista nostaa esiin valtiovarainministeriön Juha Majasen Helsingin Sanomissa esittämän ajatuksen, jonka mukaan nykyistä suurempi osa puolustusmenojen kasvusta pitäisi ohjata tutkimus- ja kehitysmenoihin.

Eduskuntapuolueet sopivat Sanna Marinin (sd) hallituskaudella, että tutkimus- ja kehitysmenot nostettaisiin neljään prosenttiin bruttokansantuotteesta (bkt) vuoteen 2030 mennessä. Samalla Nato vaatii nostamaan puolustusmenot 3,5 prosenttiin ja puolustusta tukevat menot 1,5 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Voisiko kaksi kärpästä lyödä yhdellä iskulla?

Monet poliitikot puhuvat yleisesti indekseistä. Merkittävä osa budjetin menoista seuraa indeksejä eli käytännössä kustannusten nousua. Sellaisia ovat esimerkiksi erilaiset etuudet, kuten esimerkiksi eläkkeet. Myös hyvinvointialueiden, kuntien ja koulutuksen rahoitus ja puolustusmenot on sidottu indekseihin.

Ennen viime vaaleja valtiovarainministeriö arvioi, että valtion budjetin menoista indeksisidonnaisia on lähes kaksi kolmasosaa. Tuolloin 2 prosentin indeksikorotus merkitsi 1,2–1,3 miljardin euron nettovaikutusta julkiseen talouteen. Nyt luku on jo suurempi.

Puolueet etsivät ideoita seuraavan vaalikauden uudistuksiin ja leikkauksiin myös omien konttoreidensa ulkopuolelta.

Ainakin osassa puolueista on luettu Sitran maaliskuussa julkaisema Koulutuspolitiikan korjaussarja -muistio. Sen ovat kirjoittaneet opetus- ja kulttuuriministeriön entinen kansliapäällikkö Anita Lehikoinen, taloustieteilijä Vesa Vihriälä ja Aalto Economic Instituten johtaja Oskari Nokso-Koivisto.

Muistiossa todetaan, ettei ensi vaalikauden sopeutusvaade voi olla heijastumatta koulutukseen, johon kuluu 11 prosenttia kaikista julkisista menoista. Opetus- ja kulttuuriministeriön alalla käytetään noin yhdeksän miljardia euroa vuodessa, kolmanneksi eniten ministeriöistä.

Ministeriön alalta säästäminen on kuitenkin monelle poliitikolle vaikeaa. Harva heistä haluaa leikata koulutuksesta ja tutkimuksesta.

Muistiossa todetaan, että ikäluokkien pieneneminen voi hoitaa ainakin osan kustannuksista. Lisäksi olisi vähennettävä rahankäyttöä ”vähän hyötyä tuottaviin kohteisiin”. Kun tavoitteena on nostaa korkeakoulutettujen ja etenkin yliopistokoulutuksen saaneiden määrää, edellyttää se muistion mukaan lukio-opetuksen lisäämistä. Väistämätön seuraus on vähentää panostuksia ”oppivelvollisuusikäisten ammatilliseen koulutukseen”.

Raportissa pohdiskellaan myös lukukausimaksuja vaihtoehtona, mutta poliittisesti realistisena sitä pitää harva Suomen Kuvalehden haastateltava.

Hallituspohjasta riippuu myös, kuinka monta miljardia euroa sopeutusurakasta toteutetaan leikkauksin ja kuinka monta veronkorotuksin.

Finanssipoliittisen sovun ulkopuolelle jäänyt vasemmistoliitto on painottanut veronkiristyksiä, kokoomus taas menoleikkauksia. Millainen hallitus syntyykään, se todennäköisesti käyttää molempia. Moni poliitikko muistaa Jyrki Kataisen (kok) ja Jutta Urpilaisen (sd) yhteishallituksen 50–50 säännön – osa hyvällä, osa pahalla.

Porvaripuolueet ovat toistaiseksi olleet haluttomia keskustelemaan erilaisista verotoimista julkisuudessa. Erityisesti politiikan vasemmalta laidalta pohditaan silti, että vaikka kokoomus valmistelisi vaihtoehtonsa täysin menoleikkauksiin nojaten, olisi sen lopulta hyväksyttävä joitakin veronkorotuksia.

Vasemmistopuolueista mainitaan Orpon hallituskaudella tehdyt vaihtoehtobudjetit. Niissä esitetään muun muassa listaamattomien yritysten osinkoverotuksen kiristämistä, yleishyödyllisten toimijoiden lähdeveroa, verotukien ja -vähennysten karsimista, nykyisen hallituksen päättämän yhteisöveroalennuksen poistoa ja ylimpien tuloluokkien progression kiristämistä.

Useimmin Suomen Kuvalehden käymissä taustakeskusteluissa mainitaan kuitenkin liikenteen verotus. Liikkuminen sähköistyy, ja jos verotusta ei kiristetä, valtion tuotot supistuvat. Siihen ei poliitikkojen mielestä nyt ole varaa.