Vaikeita ydinasioita

Puolustus kuuluu Suomessa laajan konsensuksen piiriin. Viime vuosina yksimielisyys on kantanut Nato-jäsenyyteen, puolustusmäärärahojen kasvuun ja tiiviimpään kansainväliseen yhteistyöhön.

Jäsenyyden myötä huippukokouksista, esikuntien sijainneista, uusista hävittäjistä ja yhteisiin harjoituksiin osallistuvista joukoista on tullut osa liittoutuneen maan arkipäiväistä julkisuutta.

Yksi aihe on silti jäänyt keskustelussa yllättävän vähälle: ydinpelote ja Suomen suhde siihen.

Jäsenyyden pohdinnassa keskustelu ydinaseista niputti yhteen sen, hyväksyykö Suomi Naton ydinpelotteen, osallistuuko Suomi Natossa pelotteen suunnitteluun ja harjoitteluun, voiko ydinaseita kuljettaa Suomen kautta ja sijoitetaanko niitä tänne pysyvästi.

Kysymys ydinaseista oli tuolloin helppo kuitata viittaamalla ydinenergialakiin, joka kielsi niiden maahantuonnin.

Kyseiset lainkohdat kumottiin heinäkuun alussa. Kiellon poistuminen ei silti tarkoita, että Suomi olisi ottamassa alueelleen ydinaseita, mutta se pakottaa pohtimaan aihetta uudesta näkökulmasta.

Opettelemista on siinäkin, että Suomen linjassa voi nähdä jännitteitä. Suomi kannattaa edelleen tavoitetta ydinaseettomasta maailmasta ja edistää aseriisuntaa, mutta samalla se harjoittelee ydinpelotteen tukemista.

Suomi on muutamassa vuodessa siirtynyt ydinpelotteen kanssa toimivan turvallisuusyhteisön ulkopuolelta sen sisäpiiriin. Käytännön politiikka on muuttunut, mutta julkinen keskustelu ei ole pysynyt mukana.

Yksi selitys voi olla kokemuksen ohuus. Suomi pääsi osallistumaan Naton ydinpelotetta käsitteleviin kokouk­siin vasta täysjäsenyyden myötä. Sitä ei vähitellen harjoiteltu Nato-option vuosina.

Asian kanssa tekemisissä olevien ihmisten joukko on edelleen hyvin pieni. Sotauutiset ja oma historia tunnetaan laajasti, mutta suomalaisten ydinasepolitiikan syvimpien osaajien joukko mahtuu yhteen neuvotteluhuoneeseen.

Pelotteen ajatus on, että sitä ei tarvitse koskaan käyttää. Pelkkä olemassaolo riittää estämään hyökkäyk­sen. Pidättyväisyys ja tarkoituksellinen epämääräisyys voivat jopa vahvistaa pelotteen voimaa.

Sodanjälkeinen Eurooppa oli jakautunut, mutta itä ja länsi eivät ajautuneet suoraan sotaan keskenään. Yksi selitys on ydinpelotteiden luoma kauhun tasapaino.

Nykyään epävarmuus kasvaa. Asevalvontasopimukset rapautuvat, suurvaltakilpailu kiristyy ja ydinaseiden käytöllä on alettu uhkailla aiempaa avoimemmin.

Riskejä lisää se, että yhä uudet maat pyrkivät saamaan haltuunsa ydinaseen.

Juuri tällaisessa maailmassa Suomen on ymmärrettävä paremmin sitä turvallisuusjärjestelmää, jonka varaan sen puolustus nyt osittain rakentuu.

Keskustelun pitäisi koskea ainakin sitä, millaisiin harjoituksiin Suomi osallistuu, mitä vastuita Nato-jäsenyys tuo ja missä ydinaseisiin liittyvän avoimuuden rajat kulkevat.

Ydinpelote ei ole enää muiden asia. Se on myös Suomen asia. Pelotteesta ei tarvitse olla yksimielinen. Siitä pitäisi kuitenkin osata keskustella.