Helena Petäistön perintö

Kasvoin monen suomalaisen tavoin 1990-luvulla eurooppalaiseksi Helena Petäistön raportointia seuraten. Heinäkuussa menehtynyt Petäistö toimi vuosikymmenten ajan Ranskan-kirjeenvaihtajana ja kolumnistina. Hän avasi uupumatta EU:n päätöksenteon perusteita ja arvioi Suomelle tarjoutuvia strategisia valintoja.

Vallankäyttöä kuvatessaan Petäistöstä tuli itsestään vaikuttaja. Hänen kommentaarinsa nostivat teemoja suomalaiseen keskusteluun ja ohjasivat käsityksiämme eurooppalaisen politiikan olemuksesta.

Petäistön vuosina 2015–2025 julkaiseman sadan kolumnin sisältöanalyysi osoittaa, että politiikka näyttäytyi hänelle vahvasti valtakamppailuna. Vaihtuvissa kilpailutilanteissa oli tärkeää hahmottaa, kuka saa mitä, milloin ja millä kustannuksella.

Unionin huippuvirkoja ei Petäistön kuvauksissa täytetä yksitellen vaan pakettina, johon on sovitettava puolueet, maantieteellinen tasapaino, pienet ja suuret maat sekä sukupuoli.

Ranskalaisen Christine Lagarden valinta Euroopan keskuspankin pääjohtajaksi 2019 oli hinta Espanjan tuesta kiistassa komis­sion puheenjohtajasta. Espanja halusi estää saksalaisen nousun EKP:n johtoon.

Vaihdanta ulottui myös suurvaltasuhteisiin. Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin kaavaillessa eurooppalaisille tuotteille 10–20 prosentin tulleja komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen tarjosi vaihtorahaksi amerikkalaisen nestekaasun ostoja venäläisen tilalle.

Samasta logiikasta Petäistö johti neuvonsa Suomelle.Pienen jäsenmaan on oltava erityisen vastavuoroinen. Todisteena toimi Paavo Lipposen (sd) pääministerikausi, jolloin Suomi tuki eteläisten jäsenmaiden ajamaa Välimeri-yhteistyötä ja sai vastineeksi niiden tuen aloitteelleen EU:n pohjoisesta ulottuvuudesta.

Politiikka esiintyy Petäistölle myös valtana ohjata politiikan agendaa ja yleistä mielipidettä. Pääministeri François Bayroun piiskattua ranskalaisia syksyllä 2025 talouden madonluvuilla valtaosa oli pian huolissaan alijäämästä ja julkisesta velasta, vaikka niille oli viitattu kintaalla puoli vuosisataa.

Kolumneissa haastetaan käsitystä politiikasta yhteisten asioiden hoitona, johon äänestäjiltä saatu luottamus pätevöittää.

Petäistö painotti mandaatin sijaan asiantuntemusta. Hän hämmästeli, että Suomessa ministeriksi pääsee kriteereillä, joissa haetaan puolueen sisäistä, alueellista ja sukupuolten välistä tasapainoa. Liian moni suomalaisministeri kärsii ohuesta EU-osaamisesta ja joutuu istumaan Brysselin kokouksissa tuppisuuna.

Kiistat kuuluivat Petäistöllä päätöksenteon arkeen, sillä ranskalaiselle kompromissi on kauhistus. Ranskassa presidentti on voinut säätää asetuksilla lakeja aina kun niiden läpimeno on vaikuttanut epävarmalta. Siksi parlamentarismin sijaan mellastaa ”kadun demokratia”.

Kompromissit ovat sen sijaan välttämättömiä unionissa, jossa jäsenmaiden on tingittävä eduistaan yhteisen päämäärän vuoksi. Eurooppalaisuus ei ollut Petäistölle pelkkää pragmatismia vaan ideologia ja arvo itsessään.

Kolumneissa toistuu kehys politiikasta teatterina, jossa viralliset instituutiot ovat näyttämö ja ratkaisut syntyvät katseilta piilossa.

Kun Ranska raivasi Louvren Intian pääministerin vierailua varten ja valmisti juhla-aterian kasviksista, Petäistön päätelmä oli ytimekäs: tätä on reaalipolitiikka.

Kulissien takana Petäistö näki yksilöitä, ei luokkia. Työn ja pääoman välinen jännite oli silti Ranskassa vahvasti läsnä. Eläkerahoja ei sijoiteta tuottavasti, koska vanhakantaiset ay-liikkeet estävät sen ideologisista syistä.

Elämänpolitiikka ja identiteetit selittivät Petäistölle, mikä politiikassa on mahdollista. Presidentti Emmanuel Macron maksoi kalliisti siitä, ettei ottanut keltaliivien vaatimuksia tosissaan, sillä verokapina on ranskalaisten verissä ja kansa aina sen puolella.

Identiteetti voidaan myös valjastaa politiikan välineeksi. Pariisissa Mariannen patsaan huipulle nostettu Palestiinan lippu paljasti äärivasemmistopuolue LFI:n johtajan Jean-Luc Mélenchonin juonen etsiä ääniä maahanmuuttaneiden esikaupungeista.

Petäistön elämäntyössä yhdistyivät hänen politiikassa korostamansa arvot: ahkeruus, rohkeus ja sivistys. Tällainen asiantuntemus on erityisen tärkeää nyt, kun väestökehityksestä lähtien ennusmerkit viittaavat Ranskan painoarvon kasvuun eurooppalaisessa politiikassa.

Helenan kynän vaiettua tarvitaan uusi sukupolvi Ranskan osaajia ammentamaan hänen perinnöstään.