Lappu pois ikkunasta

Lauantaiaamuna 24. tammikuuta 2026, noin vartin yli kymmenen, olin kohtuullisen hyvällä tuulella. Olin syönyt aamupalan ja juonut kaksi kupillista kahvia. Kahlannut läpi aamun uutiset.

Avasin Instagramin, ja ensimmäiseksi vastaan tuli video. Se kesti noin 15 sekuntia.

Siinä kiharatukkainen nuorukainen istui ikkunalaudalla, katseli haaveilevan näköisenä ulos. Käänsi sitten katseensa suoraan kameraan ja nosti kätensä asentoon: ”Minkäs teet.”

Taustalla soi hänen bändinsä kappale. Videokuvan päällä luki: Spotify otti 30 tekoälybiisiä soittolistoilleen tän sijasta niin voidaanko näyttää ihmisten voima ja kuunnella tää niiden ohi. 

Alla teksti: Katotaan jos ihmiset tykkäis kuitenkin jakaa tätä musaa vaikka spotifyn on helpompi tehä rahaa ilman meitä.

Video oli pakko katsoa uudestaan ja uudestaan. Alkoi itkettää kiukusta.

Lahjakas muusikko on poikani bändikaveri. He tekevät lauluja, treenaavat tuntitolkulla päivittäin, istuvat studiossa, keikkailevat, saavat levytyssopimuksen, julkaisevat sinkkuja, päivittävät bändin kuulumisia ahkerasti somessa, tekevät varmasti kaikkensa, jotta unelma jonain päivänä toteutuisi. Jokainen voi arvata, mikä se on.

Todellisuus on tätä: Arviolta runsas kolmannes suoratoistopalveluihin ladatusta uudesta musiikista on jo tekoälyn tekemää. Edes musiikin ammattilaiset eivät tahdo erottaa tekoälyartisteja oikeista. Äskettäin Ruotsin kuunnelluin kappale osoittautui tekoälyn aikaansaannokseksi.

”Spotifyn on helpompi tehä rahaa ilman meitä.”

Firmojen on helpompi tehdä rahaa ilman meitä ihmisiä. Julkisella puolella hoitajia korvataan roboteilla ja tekoälyboteilla. Kelassa etuudet laskee pian virkailijan sijaan tekoäly. Ohjelmistosuunnittelijat revittiin aiemmin kesken opintojen töihin, nyt heitä potkitaan tekoälyn tieltä pihalle. Tulevaisuuttaan miettivä nuori saattaa pohtia, kannattaako kielenkääntäjäksi tai graafikoksi opiskella, koska hommia tekee jo AI.

Edellisellä viikolla joukko maailman vaikutusvaltaisia poliitikkoja, yritysjohtajia, miljardöörejä, huippututkijoita ja turhia julkkiksia oli kokoontunut Davosin talousfoorumiin.

Siellä amerikkalainen vanhus suolsi puolentoista tunnin ajan sekavaa tajunnanvirtaa, jossa seuraava lause kumosi edellisen ja grönlannit ja islannit sekoittuivat.

Olen kyllästynyt kuuntelemaan itseäni ja muita psykologian, geriatrian ja maailmanpolitiikan kyökkiasiantuntijoita analysoimassa vanhuksen toimia ja niiden seuraamuksia.

Vielä enemmän kyllästyttävät poliitikot, jotka leikkivät, että vanhus on kuin kuka tahansa valtionpää, jonka kanssa voisi neuvotella tähän maailmaan luoduilla säännöillä.

Kuvaavaa on, että Kanadan pääministerin – kenelle tahansa muulle kuin poliitikolle melko keskinkertaista – puhetta pidettiin sankaritekona: hän kehotti läntistä maailmaa lopettamaan teeskentelyn ja julisti sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen kuolleeksi. Toki on rohkeaa sanoa maailman edessä ääneen se, mitä kaikki muut ajattelevat, mutta eivät omia etujaan vartioidessaan sano.

Davosissa oli esiintynyt myös siruja valmistavan, maailman arvokkaimman yhtiön Nvidian pääjohtaja.

AI-kuplaa ei ole, hän oli lehtijutun mukaan sanonut.

Kärsimme pikemminkin työvoimapulasta. Hän oli vakuuttanut, että datakeskuksia rakentamaan tarvitaan rakennusmiehiä. Eikä siinä kaikki. Hoitajia tarvitaan lisää, koska tekoäly tekee lääkärien puolesta rutiinihommat ja lääkärit ehtivät hoitaa enemmän potilaita.

Paitsi että moni ajattelee eri tavalla.

Toinen tekoälyguru oli kehottanut länsimaita varautumaan jopa 20 prosentin työttömyysasteeseen. Työpaikoilla saattaa olla edessä ”verilöyly”. Uhattuna ovat erityisesti valkokaulustyöt.

Asia tuli niin sanotusti iholle.

Muutamaa päivää aikaisemmin joukko kollegoita, aikakauslehtitoimittajia, oli saanut potkut. Lehtien levikit ovat laskeneet. Ihmiset eivät enää lue lehtiä, koska heidän aikansa kuluu surffatessa netissä ja hipaistessa auki pesukarhuvideoita ja klikkiotsikoita, joita algoritmi heille syöttää.

Mediapomot ovat keksineet ongelmaan ratkaisun: tekoäly.

Tärkeintä on tuottaa mahdollisimman paljon sisältöä verkkoon. Helsingin Sanomat kertoi, kuinka heillä tekoäly nuuskii uutistulvasta ja lehdistötiedotteista juttuaiheita, jotka analytiikan perusteella kiinnostavat lukijoita. Sitten tekoäly luonnostelee niistä juttuja. Toimittajien tehtäväksi jää lähinnä faktojen tarkistaminen ja tekstin muokkaaminen sellaiseksi, että sen kehtaa julkaista. Kun vielä tekoäly keksii vetävän otsikon, tarvitsee vain painaa julkaisunappulaa. Tähän kaikkeen ei kokeneita kirjoittajia tarvita.

Tämä ei tietenkään ole koko totuus alasta. Voin käsi Journalistin ohjeiden päällä vannoa, etten tätä tekstiä ainakaan tähän saakka kirjoittaessani ole käyttänyt tekoälyn palveluksia. Toki olen suorittanut kursseja, kuinka tekoälyä voi hyödyntää toimitustyössä.

Reuters-instituutin raportin mukaan vain hieman useampi kuin joka kolmas mediapomoista luottaa journalismin näkymiin tänä vuonna. Samalla he korostavat, että huolellisesti tehdyllä laatujournalismilla on nyt viimeiset hetket erottua tekoälyllä tehtaillusta ryönästä.

On epä-älyllistä yksinkertaistaa, että digitaalisuus, algoritmit ja tekoäly olisivat syypäitä siihen, että maailmassa moni asia on pielessä. Silläkin uhalla otan typeryksen leiman.

Suomessa on vihdoin alettu tunnustaa, että koulujen digiloikka ei mennyt nappiin. Nyt siivotaan jälkiä. Paperisia kirjoja kaivetaan esiin, puhelinten käyttö oppitunneilla on kielletty.

Ei tarvinnut 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä olla oraakkeli ennustaessaan, että vaurioita syntyy, kun opettajat ja muut kasvatusalan ammattilaiset ohitetaan koulun remontissa. Kun poliitikot, virkamiehet ja teknologia- ja ohjelmistoyritysten edustajat pääsevät sanelemaan, mikä koulussa oli pielessä ja miten se korjataan.

Myöhemmin ammuttiin alas väitöstutkimus, jossa löydettiin koulun digitalisoitumisen ja niin sanotun itseohjautuvuuden yhteys heikentyneisiin oppimistuloksiin.

Jokainen on kuullut Pisan romahduksesta ja oppilaista, jotka peruskoulusta päästyään tuskin osaavat lukea. Ja vaikka osaisivatkin, tiktokit ja snapchatit ovat saattaneet sekoittaa pään niin, että heistä vaivoin tulee yhteiskunnassa pärjääviä kansalaisia.

Sama on tapahtunut kaikkialla maailmassa. Kun liki lukutaidottomat massat viettävät suuren osan valveillaoloajastaan verkossa, he ovat sen armoilla, mihin alustajätit heitä imevät. Immuuneja emme ole me vanhempikaan polvi.

Toiset sairastuvat vain aivomätään, passivoituvat ja tyhmentyvät. Toiset nielevät sen kourissa populistien syöttejä, eksyvät salaliittoteorioihin ja pimeiden verkkojen syövereihin.

Tyhmät valitsevat tyhmät johtajat. Jokainen voi nyt nähdä seuraukset.

Viime viikkojen uutiset Yhdysvaltojen Minneapolisista ovat kuin dystopiaelokuvasta, kun presidentin hallinon agentit ovat sattumanvaraisesti pidättäneet ja tappaneet oman maansa kansalaisia.

Venäläistaustainen toimittaja M. Gessen puhuu valtion terrorista ja näkee operaatiossa piirteitä natsi-Saksasta ja Stalinin puhdistuksista.

Suomi muiden Euroopan maiden mukana kärsii muistinmenetyksestä.

Ei mennyt kuin muutama päivä nuoren muusikon Instagram-päivityksestä, kun kiehutti taas.

Pääministerimme oli ollut vienninedistämismatkalla Kiinassa. Reissun huipennukseksi Kiinan armeijan sotilasorkesteri oli hemmotellut häntä soittamalla KAJ-yhtyeen euroviisubiisin.

Yhdysvaltojen heittäydyttyä epäluotettavaksi liittolaiseksi kaikesta mielistelystä huolimatta – siis huolimatta arvopohjaisesta realismista – Suomi muiden Euroopan maiden mukana kärsii muistinmenetyksestä.

On unohtunut, miksi riippuvuudesta Kiinaan yritettiin päästä irti: uiguurien kohtelu, autoritaarinen kehitys ja sananvapauden rajoitukset sekä Kiinan ja lännen suhteiden kiristyminen Taiwanin tilanteen ja Ukrainan sodan takia, jonka aikana Kiina on tukenut Venäjää.

”Meillä ei ole ollut kahta kysymystä siitä, etteikö tämä olisi tärkeää ja Suomen kannalta oikein”, pääministeri perusteli matkaansa.

Samalla tavalla on puolusteltu Daavidin linko -ohjustorjuntajärjestelmän hankintaa Israelista, joka on tappanut Gazassa arviolta 70 000 ihmistä ja jota syytetään sotarikoksista.

Suomen kannalta oikein. Suomi ensin.

Sivistynyt ihminen ei puhu rahasta, opetti äitini. En tiedä, oliko äiti oikeassa, sillä mistä muusta tässä yhteiskunnassa puhutaan kuin rahasta ja sen puutteesta.

Vai onko niin, että sivistyneitä ihmisiä ei enää juuri ole.

Tässä lehdessä kirjailija Ville-Juhani Sutinen suri vähän aikaa sitten työväensivistyksen katoamista. Nyt saa etsiä sivistysporvareitakin.

Olen pohtinut samaa. Kai intellektuelleja sentään on olemassa, mutta mistä suunnasta heitä tulee.

Porvareille kulttuuri ja koulutus ovat kyllä tärkeitä, vaalilupauksissa ja juhlapuheissa. Kaikkein tärkeintä on pitää verotus matalana. Tosin kirjojen arvonlisäveroa saattoi hyvin nostaa, koska eiväthän ihmiset enää lue, kaikki eivät edes osaa.

Jokaisen suomalaisen päähän on taottu, että maamme suurin ongelma on valtionvelka. Sen taittamiseksi kaivettiin laarin pohjatkin, mutta se ei riittänyt. Käynnistettiin valtavat julkisen talouden leikkaukset, jotta hyvinvointiyhteiskunta pelastuisi. Tuskin keneltäkään on mennyt ohi, keihin sakset ovat kipeimmin iskeneet, keitä puolestaan verotuksen keventyminen hyödyttää.

Hyvinvointiyhteiskunta on sitä paitsi varastettu.

Kun sitä rakennettiin, tietyt poliittiset voimat olivat vastaan. Nyt samat voimat ratsastavat rakennelman hienolla maineella, puhuvat hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisesta, mikä tarkoittaa julkisten palvelujen karsimista ja palveluiden yksityistämistä.

Mitä jäljelle jää?

Yksi asia ylitse muiden raivostuttaa niin paljon, että tunne on kroonistumassa, muuttumassa vihaksi. Työpaikan lounaspöydässä sanoin jotain todella mautonta: hankin kohta aseen.  

Lisää sytykettä antoi tammikuun lopussa tämä uutinen: valtio aikoo hakata taas satoja hehtaareja suojelun arvoisia metsiä. Ne eivät täytä vanhojen metsien kriteerejä. Poliittisella päätöksellä suojelukriteerit säädettiin tieteen vastaisesti niin tiukoiksi, että harvesterit saavat aiempaa herkemmin käskyn mennä metsään.

Suomi ja koko maailma ovat sysänneet to do -listan loppupäähän asian, jonka pitäisi olla listan kärjessä.

Meitä uhkaa vielä sotia ja valtionvelkaa hirvittävämpi onnettomuus.

Sana uhka on oikeastaan ongelman ydin. Uhka viittaa tulevaan, mutta katastrofi on jo täällä.

Venäjän uhkaan varaudutaan lisäämällä puolustusmenoja, ilmastonmuutosta ja luontokatoa pysäytetään huolipuheella ja ottamalla takapakkia. Alkutalven susijahti saa voimaan pahoin.

Useimmat ihmiset, johtavat poliitikot mukaan lukien, eivät kiellä ekokriisin olemassaoloa. Mutta kukapa meistä ei viivyttelisi, kun pitäisi hoitaa kaikkein työläimpiä asioita. Inhottavinta on, jos pitää luopua jostain itselle tärkeästä. Helpointa on olla murehtimatta ja jatkaa entiseen malliin.

Hollantilainen historioitsija Rutger Bregman haluaa teoksellaan Moraalinen kunnianhimo (Otava, 2025, suom. Mari Janatuinen) herätellä etenkin hyvin pärjääviä ihmisiä. Jopa syyllistää.

Ruikutus, kasvissyönti, lentämisen boikotointi ja toisten ihmisten moralisointi eivät johda mihinkään.  

Toimintaa, saatana!

Hänen mielestään suurinta tuhlausta on lahjakkuuden haaskaaminen jopa haitallisissa töissä. Hän nostaa esimerkiksi pankkiirit, konsultit ja yritysjuristit, jotka paiskivat töitä, jotta rikkaat rikastuisivat entisestään. Ihmiset saattavat olla huolissaan ilmastonmuutoksesta, vaikka työpaikallaan edistävät sitä.  

Kunnianhimoa kyllä on, muttei moraalista kunnianhimoa.


Itse olen pelkkä Bregmanin halveksima raivoaja ja moralisoija.

Korjaan sitä paitsi väitettäni, että Kanadan pääministerin puhe Davosissa olisi ollut keskinkertainen.

Oli oivaltavaa lainata Václav Havelin esseetä The Power of the Powerless, Voimattomien voima, jossa Havel kysyi yksinkertaisen kysymyksen: miten kommunistinen rakennelma onnistui pitämään itsensä pystyssä?

Havel käytti esimerkkinä vihanneskauppiasta, joka ripusti ikkunaansa joka aamu kommunistisen iskulauseen, vaikkei uskonut siihen. Kaikki kauppiaat tekivät samoin. Osallistuivat näytelmään, jatkoivat teeskentelyä.

Kirjoittaja on tuottaja Suomen Kuvalehdessä.