peruskoulu 11.1.2026

Koe koulussa

Kaksikymmentä vuotta sitten Suomi oli opetuksen suurvalta, jonka koulujärjestelmää ihailtiin ympäri maailmaa. Silloin ryhdyttiin myös suunnittelemaan peruskoulun digitalisoimista.

Teksti: Matti Rämö
Kuvitus: Anja Reponen

14 MIN

Kun Matti Vanhasen (kesk) hallitus päätti 21. kesäkuuta 2007 tietoyhteiskunnan tavoitteista tuleville vuosille, ministerien taskuissa piippasivat perinteiset kännykät.

Nokia myi noin 40 prosenttia maailman matkapuhelimista ja Apple oli juuri tuomassa ensimmäisiä iPhoneja yhdysvaltalaisten kauppojen hyllyille. Suomalaiset saisivat odottaa elämäntavan mullistavia älypuhelimia vielä vuoden.

Sosiaalisen median pioneeri Facebook levisi ulkomaisten yliopistojen kampuksilla. Wilman käyttö oli vasta yleistymässä. Monissa kouluissa vanhemmat ja opettajat kommunikoivat vielä sähköpostin tai reissuvihkon välityksellä.

Koulun ja tietotekniikan suhdetta oltiin kuitenkin muuttamassa perustavanlaatuisella tavalla.

Vanhasen hallitus nimitti Arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunnan edistämään suomalaisen yhteiskunnan digitalisoitumista. Johtoon valittiin Suvi Lindén.

Kokoomuslaiselle viestintäministerille tehtävä oli mieluisa. Hän oli kotoisin teknologiakaupunkina tunnetusta Oulusta ja opiskellut tietojenkäsittelytiedettä.

”Hankkeessa näkyy intohimoni digitaalisuuden hyödyntämiseen”, Lindén sanoo nyt.

Hän muistelee vuoden 2007 Suomea digitaalisena takapajulana. Infrastruktuuria kyllä oli, moneen muuhun maahan verrattuna paljonkin, mutta ihmiset tukeutuivat analogisen maailman menetelmiin.

”Verkkoa käytettiin vähän. Sähköpostin käyttökin oli lapsen kengissä.”

”Suomi on insinööripainotteinen maa. Meillä syntyy infraa paljon helpommin kuin sisältöjä.”

Neuvottelukunta oli poikkihallinnollinen hanke, jossa istuivat myös opetus-, kunta-, peruspalvelu- ja kulttuuriministerit. Poliitikkojen ja virkamiesten lisäksi teknologia- ja ohjelmistoyritykset saivat merkittävän roolin. Paikat varattiin muun muassa Nokian, Microsoftin, Fujitsun, Digitan, TeliaSoneran ja Tieto Enatorin johtajille.

Neuvottelukunnan alapuolelle Lindén nimitti ohjausryhmän, joka sai tehtäväkseen selvittää koulujen digitalisoimista.

Ryhmän tuli toteuttaa pilottihanke, jonka ”pohjalta arvioidaan mahdollisuudet lisätä tietokoneiden ja tietoverkkojen käyttöä opetuksessa”. Lähtötaso arvioitiin matalaksi.

Oppimistuloksia selvittävässä Pisa-tutkimuksessa Suomi sen sijaan oli maailman eliittiä. OECD on vuodesta 2000 lähtien mitannut 15-vuotiaiden luku- ja laskutaitoa sekä luonnontieteiden osaamista, myöhemmin myös ongelmanratkaisukykyä. Kolmen vuoden välein toteutettavassa tutkimuksessa ovat mukana 38 jäsenmaata ja vaihteleva joukko muita maita.

Ensimmäisissä Pisa-tuloksissa suomalaisteinit olivat lukutaidossa ensimmäisiä, matematiikassa neljänsiä ja luonnontieteissä kolmansia. Vuonna 2003 Suomi oli ykkönen jokaisessa kategoriassa, vuonna 2006 sijoilla 1, 2 ja 1.

Digitalisaation aattona Suomi oli opetuksen suurvalta, jonka koulujärjestelmää ihasteltiin ympäri maailmaa. Koulutusviennistä haaveiltiin uutta merkittävää vientialaa.

Yritykset saivat huomattavan aseman ohjausryhmässä, joka arvioi koulujen laite- ja ohjelmistotarpeita. 22 paikasta kymmeneen valittiin niiden edustaja.

Suurten tietokone- ja ohjelmistofirmojen − Hewlett Packard, IBM, Microsoft, Nokia – lisäksi myös pienten toimijoiden edustajat pääsivät linjaamaan peruskoulun tulevaisuutta. Toiminnanjohtaja Elias Aarnio edusti ohjelmistofirma Innopark Oy:tä, jonka vuoden 2007 liikevaihto oli 83 000 euroa. Digitaalisen oppimisen palveluja kehittävä Context Learning Oy oli aloittanut toimintansa vuonna 2006. Start up -firman lentäjätaustainen toimitusjohtaja Ari Ketola sai mahdollisuuden kertoa, tulisiko peruskoulujen hankkia lisää digitaalisia oppimisen palveluita. Paikan sai myös vuonna 2005 perustetutun tv-tuotantoyhtiö Täsmätelevisio Oy:n toimitusjohtaja Arto Tuominen, entinen toimittaja ja aamu-tv-juontaja.

Ryhmässä istuivat myös esimerkiksi Opetusalan Ammattijärjestön (OAJ), Kuntaliiton ja Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskuksen edustajat. Tutkijataustaisia jäseniä olivat kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka sekä viestintätekniikan opetuskäyttöä tutkineet professorit Päivi Häkkinen ja Marja Kankaanranta. Puheenjohtajana toimi Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen.

Valtaosalle ryhmän jäsenistä digitalisaatio oli mahdollisuus, monille myös elinkeino. Lasten kehityksen asiantuntijat ja opettajat jäivät vähemmistöön ohjausryhmässä, joka linjasi perusopetuksen tulevaisuutta.

Ohjausryhmän loppuraportti piirsi kuvaa kehityksen kyydistä pudonneesta koululaitoksesta.

Taitojen, erityisesti yhteiskunnassa tarvittavien laaja-alaisten taitojen kehittymistä ei korosteta riittävästi, esipuheessa kirjoitettiin.

Koulun uudistamisessa keskeiseksi tekijäksi nostettiin tieto- ja viestintätekniikka. Se oli tämän päivän koulun hyödyntämättä jättämä mahdollisuus, joka mahdollisti oppimisen motivaation vahvistamisen ja ymmärtävän oppimisen.

Kirjoihin viitattiin menneisyyden symboleina.

Tieto- ja viestintätekniikka tarjoaa oppimisen mahdollisuuksia, jotka ovat radikaalisti muunlaisia kuin kirja tai liikkumaton kuva.

Monien uudissanojen sisältö jäi epämääräiseksi. Keskeinen tavoite kuitenkin kerrottiin kiertelemättä: Tarvitsemme merkittävää investointia perusopetuksen tieto- ja viestintätekniikkaan ja sen käyttämiseen opetuksessa ja oppimisessa.

Suvi Lindén korostaa, ettei ohjausryhmän ollut tarkoitus kajota opetuksen sisältöihin.

”Näkökulmana oli se, miten kouluihin saadaan digitaalista infraa.”

Opettaja Tiina Halttunen on saanut kollegoilta kiitoksia koulujen digitalisaatiota kritisoivista kirjoituksistaan. ”Niitä ei lähetetä työmeilistä.” © Helen Korpak

Tiina Halttunen, 64, kertaa opettajanuraansa Helsingin Lauttasaaressa sijaitsevassa kahvilassa. Tatuointi kurkistaa mustan bleiserin hihasta.

Biologiaa Turun yliopistossa, sitten opettajalinjalle. Pääkaupunkiseudulle, yläasteen aineopettajaksi ja lopulta ala-asteen luokanopettajaksi. Sellaisena Halttunen on toiminut jo yli 30 vuotta, valtaosan keskiluokkaisessa Lauttasaaressa Helsingissä.

Sinä aikana koulu on muuttunut paljon. Kun Halttunen 1990-luvun alussa antoi opintoihinsa liittynyttä opetusnäytettä, hän hyödynsi yhdysvaltalaisista oppikirjoista löytämiään ideoita. Ne kannustivat tekemällä oppimiseen. Ympäristöopin ja biologian opettajalle ”learning by doing” tarkoitti alakoululaisten kierrättämistä lähimetsissä.

”Se oli 1990-luvun alussa uudenlainen lähestymistapa Suomessa.”

Opetusnäytteen valvojat vakuuttuivat. Halttunen rekrytoitiin opettamaan luokanopettajille biologiaa 30 vuodeksi. Nyt ne keikat ovat loppuneet ja eläkeikää lähestyvällä opettajalla on uusi sivuprojekti: väitöskirja.

Tutkimus tarkastelee kriittisesti yhteiskunnallista keskustelua, jota suomalaisen koulujärjestelmän digitalisoimisesta on käyty. Näkökulma on harvinainen. Opetuksen digitalisaatiota on käsitelty pitkään mahdollisuutena, vähintäänkin välttämättömyytenä, johon tulee sopeutua oppiakseen tulevaisuuden työelämätaitoja.

Halttusesta teknologia tuotiin luokkiin pikavauhdilla ja ilman kunnollista keskustelua. Digitalisaatiota vauhdittaneissa hallintopapereissa siitä kirjoitettiin itseisarvona, jonka sisältöä ei konkreettisesti avattu.

Halttusesta peruskoulun digitalisoimisen suuntaviivat piirrettiin Arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunnan loppuraportissa. Sen teknologiakeskeinen sävy siirtyi vuoden 2014 opetussuunnitelmaan.

Helsingissä opetusvirasto julkaisi oman digitalisaatio-ohjelmansa vuonna 2016. Yhdessä yliopistojen, ohjelmistokehittäjien ja yritysten kanssa Helsingin kouluista haluttiin rakentaa uudenlainen kokeiluekosysteemi.

Järjestelmä kehitetään ja toteutetaan moduleissa, mikä tukee myös esimerkiksi innovatiivisten start up -yritysten mahdollisuuksia osallistua kehittämiseen, suunnitelmassa kuvailtiin.

Kansikuvassa arviolta alle kymmenenvuotias poika on nenä kiinni älypuhelimessa kahden tytön vilkuillessa ruutua hänen olkansa takaa.

Lauttasaaressa opettajia kiritettiin ruutujen käyttöön myös rahalla.

”Digitaalisen opetuksen lisäämisestä sai palkanlisiä. Onnistujien palkitsemisesta kerrottiin opettajienkokouksissa”, Tiina Halttunen kertoo.

Bonusten tavoittelua vaikeutti 2010-luvulla laitepulan lisäksi myös sisältöjen niukkuus. Digitaaliset opetusjärjestelmät olivat aluksi käytännössä vain alustoja, joilla esitettiin samoja tekstejä kuin aiemmin.

Digitaalinen opettaminen tarkoitti esimerkiksi sitä, että oppilaille annettiin tehtäviä, joita he tekivät omilla kännyköillään. Niillä tuli hakea verkosta tietoja ja tehdä esimerkiksi kirjoitustehtäviä. Käytännössä opettajien oli mahdotonta valvoa, tehtiinkö koulutöitä vai oltiinko radikaaleja ja katsottiin liikkuvaa kuvaa − videopalveluissa tai videopeleissä.

Kun digitalisoituminen oli otettu tavoitteeksi, siitä tiukasti pidettiin kiinni.

”Liikuntatunneilla digitaalisuutta ei olisi tarvinnut soveltaa, mutta opettajankokouksessa mietittiin, miten ruudut saataisiin sinnekin.”

Lopulta keksittiin idea: Koululaiset voisivat vuorotellen kuvata toistensa pituushyppyharjoittelua. Videoklipit liitettäisiin oppilaiden kokoamiin digitaalisiin portfolioihin.

Myös sosiaalisen median palvelut nähtiin harmittomina apuvälineinä, joita opettajia kannustettiin käyttämään.

”Opetushallitus kannusti opettajia hyödyntämään Facebookia. Opettaja-lehdessä ohjeistettiin tekemään luokalle oma Whatsapp-ryhmä. Some-palveluiden suositusikärajoista ei puhuttu mitään.”

OAJ:n koulutuspolitiikan päällikkö Jaakko Salo kertoo digitaalisuuteen patistamisen turhauttaneen monia opettajia.

”Paljon tulee kritiikkiä siitä, että muutoksia ajetaan ylhäältä alas, eikä opettajia kuunnella”, Salo sanoo puhelimessa.

Ammattijärjestön jäsenkyselyissä esiin on noussut myös opettajille tarjotun digikoulutuksen puutteellisuus.

”Pahimmillaan se johtaa siihen, että koulun laitteet seisovat käyttämättöminä.”

2010-luvulla käytännön pakko vaikutti siihen, miten oppilaiden kännyköihin suhtauduttiin. Kun opetusta digitalisoitiin vauhdilla, kouluilla ei riittänyt tietokoneita kaikille oppilaille. Opettajia kannustettiin ratkaisemaan ongelma ohjeistamalla lapsia tekemään koulutehtäviä omilla kännyköillään.

Salo kertoo, että monessa kunnassa ja koulussa oppilaiden omat älypuhelimet nähtiin myös tapana säästää.

”Ajatus oli, että koska oppilailla on tietokoneet taskussaan, koulun ei tarvitse hankkia kaikille koneita. Tätä puhuttiin vakavalla naamalla vielä kymmenen vuotta sitten.”

Lapsiasiavaltuutetun selvityksen mukaan osa kouluista velvoitti oppilaita ottamaan omat tabletit ja älypuhelimet opetusvälineiksi.

Toimintamallille annettiin nimikin: bring your own device, tuo oma laitteesi.

Myös Tiina Halttunen pyrki 2010-luvun alussa noudattamaan kehotusta lisätä digitaalisen opetuksen määrää.

Ensin hän jakoi vuoroja luokan muutamille tietokoneille, joita käytettiin lähinnä tiedonhakuun ja ryhmätöitä tehtäessä. Sitten hän kärräsi paikalle ennakkoon varattavan läppärikärryn ja jännitti, montako konetta jumittaa käynnistysvaiheessa ja paljonko opetusaikaa tekninen säätäminen söi. Hän myös antoi läksyjä, jotka saattoi tehdä vain tietokoneella.

Kerran oppilas tuli itkuisena kertomaan, ettei ollut saanut tehtäviä tehtyä, kun ei ollut ehtinyt jonottaa riittävän pitkään lähikirjaston koneella. Maahanmuuttajaperheiden äidit kertoivat, että isolla lapsikatraalla saattoi olla vain yksi puhelin, jonka käytössä vuoroteltiin.

Varakkaat perheet ostivat lapsilleen omia koulukoneita ja älypuhelimia, mutta monessa perheessä tähän ei ollut varaa. ”Edes vauraassa Lauttasaaressa.”

Nuorten keskuudessa kännykät olivat keskeinen statusesine, jonka pienimmätkin yksityiskohdat pantiin merkille. ”Kännykättömiä tai halpaa puhelinta käyttäneitä nuoria muistutettiin käytännössä joka tunti omasta vähävaraisuudesta.”

Vuonna 2014 Halttunen kanteli oikeuskanslerille ristiriidasta, joka vallitsi perusopetuksen maksuttomuuden ja omien digilaitteiden käyttöä suosivan opetussuunnitelman välillä.

Oikeuskansleri linjasi, että oppilaat voivat käyttää omia kännyköitä opetuksessa, kunhan se on vapaaehtoista. Koulun oli tarjottava maksutta opetuksessa tarvittavat välineet niiden käyttöön, jotka eivät voi tai halua omia välineitään käyttää.

Sittemmin digitalisaatio kouluissa on kiihtynyt.

Päätös muuttaa ylioppilaskirjoitukset sähköisiksi vuonna 2019 pakotti koulut hankkimaan lisää koneita.

Laitteiden hinnat ovat myös laskeneet voimakkaasti suhteessa yleiseen hintakehitykseen. 2020-luvulla digilaitteita on lähes kaikkialla kodeissa ja kouluissa.

Peruskoulun digitalisoimista vauhdittaneen ohjausryhmän loppuraportissa sanotaan, että ehdotukset perustuvat 20 hankekoulun kokemuksiin ja viimeaikaiseen tutkimukseen.

Raportin julkaisun aikaan vuonna 2010 digitaalisten opetusmenetelmien toimivuudesta oli kuitenkin niukasti tutkimustietoa. Tietokoneet olivat harvinaisia kouluissa, oppimispelit ja opetusohjelmistot vasta suunnitteilla.

Aino Saarinen tutki vuonna 2020 valmistuneessa kasvatustieteen väitöskirjassaan, oliko varhaiskasvatuksella, koulujen digitaalisuuden lisääntymisellä ja itseohjautuvilla oppimismenetelmillä yhteyttä 15-vuotiaiden heikompiin oppimistuloksiin.

Pisa-tutkimusten kestomenestyjän tulokset olivat 2010-luvulla alkaneet heikentyä ja vuonna 2018 sijoitus matematiikkavertailussa oli 13. ja lukutaidossa sekä luonnontieteissä 4.

Saarinen hyödynsi Pisa-aineistoja, joiden otoskoko oli 4 600–5 600 oppilasta. Hänen tutkimuksensa mukaan runsas itseohjautuvan oppimisen tai digitaalisten oppimateriaalien käyttö heikensi useiden aineiden oppimistuloksia.

Väitöskirjassaan hän kävi läpi myös muiden tekemiä tutkimuksia, kaikkiaan 46. Tulokset olivat ristiriitaisia. Suunnilleen yhtä monessa tutkimuksessa digitaaliset oppimismenetelmät kohensivat oppimista kuin heikensivät sitä. 17:ssä tutkimuksessa vaikutuksista ei saatu selviä tuloksia.

Nykyään Saarinen työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Siellä hän on perehtynyt siihen, miten käsin kirjoittaminen vaikuttaa aivoihin.

”Käsin kirjoittaminen kehittää aivoja kokonaisvaltaisesti. Se tukee toiminnanohjausta, itsesäätelyä ja työmuistia. Lapsille se on tehokasta aivotreeniä”, Saarinen sanoo puhelimessa.

Käsin ja koneella kirjoittamisen vaikutuksia vertailevissa tutkimuksissa käsin kirjoittaminen on havaittu aivoja laaja-alaisemmin kehittävämmäksi menetelmäksi, Saarinen kertoo.

”Käsin kirjoittamisella on myös masennusta ja ahdistusta lievittäviä vaikutuksia.”

Hänestä peruskoulua digitalisoitaessa on huomioitu vain terveet lapset.

”Digitaaliset menetelmät sopivat erityisen heikosti oppilaille, joilla on psyykkistä oireilua, heikot tunteiden säätelytaidot tai alttiutta digiriippuvuuksiin. Silloin laite vie herkemmin oppilasta kuin toisinpäin.”

Kun koulujen lisäksi koko yhteiskunta on täytetty ruuduilla, eniten kärsivät ne nuoret, joilla on muutenkin haastavaa.

”Koulun tulisi toimia aivoterveyttä edistävänä vyöhykkeenä ja suojapaikkana ärsyketulvasta.”

Saarisesta digitalisaatio nähtiin alun perin itseohjautuvuuden alalajina: oppilaat voisivat edetä yksilölliseen tahtiin ja klikkailla itseään kiinnostavia tehtäviä.

Sen sijaan ruudut ovat käynnistäneet negatiivisen dominoefektin.

”Digitaalisuuden myötä pitkien tekstien lukeminen on vähentynyt, käsin kirjoittamisesta on luovuttu, avoimia oppimistiloja on lisätty ja opettajan rooli on heikentynyt. Oppilaat eivät jaksa päntätä, koska aina voi kysyä Googlelta.”

Digitalisaation vaikutukset näkyvät muuallakin. Viimeisimmässä, vuonna 2022 tehdyssä Pisa-tutkimuksessa matematiikan tulokset laskivat 35:ssä OECD-maassa.

Suomi oli kuitenkin edelleen selvästi OECD-maiden keskiarvon (472) yläpuolella, opetusministeriön yhteenvedossa kommentoitiin 484 pisteen suoritusta, kaikkien aikojen pohjanoteerausta.

Pisa-menestyksen vuosina Suomen sijoitukset kerrottiin ministeriön kotisivuilla. Vuoden 2022 sijoitustiedot piti pyytää ministeriöstä tietopyynnöllä.

Suomen sijoitus matematiikassa oli 18., lukemisessa 12. ja luonnontieteissä 7.

Koulutuksen digitalisoimisen toimivuudesta on ollut vaikea käydä kriittistä keskustelua.

Aino Saarisen väitöskirjan tuloksista seurasi kohu, jossa kasvatustieteen tutkijat ryöpyttivät nuorta tutkijaa julkisesti jo ennen kuin väitös oli edes julkaistu. Yksityisesti Saariselle kerrottiin, että ”opettajien saamiseksi digilaitteiden kannalle on nähty niin paljon vaivaa, että on edesvastuutonta horjuttaa heidän luottamustaan”.

Näin hän kertoi SK:lle heinäkuussa 2022, kaksi vuotta väitöskirjan ilmestymisen jälkeen.

Tiina Halttusen mukaan hänen väitöskirjansa tutkimussuunnitelmaa oli vaikea saada hyväksyttyä Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

Digikriitikon rooli oli Halttuselle ennestään tuttu. Kun ruutuopetuksen lisääminen alkoi epäilyttää, hän purki ajatuksiaan mielipidekirjoituksissa.

Vaikka koulutoimessa leikataan kaikesta muusta, luokkahuoneet täyttyvät sähköisistä tauluista ja dokumenttikameroista, hän kirjoitti Helsingin Sanomien joulukuussa 2010 julkaisemassa tekstissä vanhalla sukunimellään.

Vuonna 2025 hänet valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon keskustan listalta.

Halttunen ei halua poistaa kaikkea digitaalisuutta kouluista. Hänestä tietotekniikan paikka olisi kuitenkin muiden oppiaineiden rinnalla, ei kaikenkattavana alustana.

”Kaikki tarvitsevat digitaalisia taitoja, mutta nykyinen koulu ei edes opeta niitä tehokkaasti. Kaikenlaista pelillistä löytyy, mutta samalla moni kuudesluokkalainen ei osaa laittaa sähköpostiin liitetiedostoa.”

Luokanopettajan mukaan monet opettajat ovat kiitelleet mielipidekirjoituksia. ”Kehuja ei lähetetä työmeilistä.”

Halttusesta digimyönteisyys on juurrutettu niin syvälle koululaitokseen, että sen haastaminen on opettajalle riski. Koska ruutuopetuksesta puhutaan tulevaisuuden ratkaisuna, sitä vastustamalla saa myös herkästi taantumuksellisen leiman.

”Muistan tilaisuuden, jossa Helsingin opetuslautakunnan silloinen puheenjohtaja Minerva Krohn (vihr) kommentoi muille, että onneksi kaltaisiani dinosaurusopettajia on vain muutama.”

Halttusen mielipidekirjoitukset ovat närkästyttäneet myös oman koulun esihenkilöitä. Vuonna 2013 kirjoituksista syntyi kiista, jota puitiin toista vuotta.

Halttusen mukaan esihenkilöt haukkuivat häntä kirjoitusten takia karkealla tavalla. Hän teki työsuojeluilmoituksen, mikä johti sovittelupalaveriin. Siihen osallistui myös Helsingin opetusviraston edustaja. Tämä teki kokouksesta muistion ja kirjoitti siihen, että Halttunen lupasi pohtia jatkossa mielipidekirjoitustensa vaikutuksia omaan työyhteisöönsä. Opetusviraston edustaja kirjoitti myös, että opettajan olisi hyvä käyttää esilukijaa ennen tekstien julkaisemista.

Halttunen kiisti sanoneensa näin ja kieltäytyi esilukijan käytöstä. Lopulta hänelle toimitettiin muistio, johon kirjattiin: Opettaja Tiina Halttunen hyväksyi sopimuksen, mutta ei katsonut voivansa allekirjoittaa muistiota.

Halttunen on jatkanut mielipidekirjoittamista aktiivisesti. Tammikuussa 2025 HS julkaisi tekstin, jonka hän oli kirjoittanut toisen opettajan kanssa. Siinä kritisoitiin peruskoulun 2010-luvun muutoksia: avoimia koulutiloja, pulpetitonta koulua, oppikirjatonta koulua, koulutonta koulua sekä yltiöpäistä digiloikkaa.

”Harva opettaja uskaltaa sanoa rehellisen mielipiteensä”, lehti otsikoi tekstin.

Peruskoulujen digitalisoimista suunnitelleen ohjausryhmän puheenjohtajana toiminut Timo Lankinen on nykyään alivaltiosihteeri ja johtaa valtioneuvoston kansliaa. Hän on valmistautunut haastatteluun lukemalla 15 vuotta vanhaa muistiota.

Hänestä ohjausryhmällä oli laaja-alaisemmat tavoitteet kuin vain täyttää koulut ruuduilla. Oli tarkoitus nivoa yhteen laitteistojen ja ohjelmistojen uusiminen ja opetuksen kehittäminen.

Näin tavoiteltiin ”systeemistä muutosta”, hän sanoo puhelimessa.

”Tämähän tuntuu nytkin hyvältä ohjelmalta, kun vain päivitettäisiin se kuntoon.”

Lankinen ei osaa sanoa, miksi ohjausryhmään tuli niin paljon yritysten edustajia tai miten yritykset valittiin.

”Se oli liikenne- ja viestintäministeriön hanke. Työskentely oli innostunutta kehittelyä siitä, mitä kouluissa voidaan tehdä eikä oman yrityksen edustamista.”

Alivaltiosihteeri ei näe yhteyttä Pisa-tulosten romahtamisen ja peruskoulun digitalisoimisen välillä. Hänestä oppimistulosten laskua ei selitä liika vaan liian vähäinen teknologian hyödyntäminen. Ohjausryhmän ohjelma ei toteutunut, eivätkä koulut todellisuudessa digitalisoituneet.

”Jos tieto- ja viestintätekniikka olisi aidosti saatu tukemaan opetusta, se olisi ehkä parantanut Pisa-tuloksia.”

Lankinen kuitenkin uskoo, että koko yhteiskunnan digitalisaatio on vaikuttanut oppimiseen.

”Ruudut ja koukuttavat ohjelmistot ja suoranaista riippuvuutta synnyttävät sovellukset ovat heikentäneet ihmisten keskittymiskykyä.”

Suvi Lindénistä Suomi on aina ollut ”insinöörimaa”.

”Meidän on paljon helpompi miettiä näitä teknisiä asioita kuin sitä, mihin ne sitten vaikuttavat”, entinen viestintäministeri sanoo.

Hän puhuu peruskoulujen tilanteesta huolestuneeseen sävyyn. Suurin haaste ex-ministeristä on heikentynyt lukutaito.

Ehkä kännykkäkielto auttaa, hän pohtii. Elokuussa 2025 lakimuutos käytännössä päätös poisti puhelimet luokkahuoneista satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Lindén kertoo nähneensä myös, miten digitaalisuus tuo opetukseen lisäarvoa.

”Nyt on mielenkiintoista, miten tekoäly tulee perusopetukseenkin mukaan.”

Uuden alta katoaa vanhaa. Lindén muistelee oman tyttärensä kouluaikoja. Tälle ei enää opetettu kaunokirjoitusta. Tyttö ei pystynyt lukemaan esimerkiksi äidin käsin kirjoittamaa kauppalistaa.

”Ihmettelen, mikä ajatus siinä oli, että kaunokirjoitus lopetettiin nuorilta.”

Oikaisu 23.1.2026 klo 15.17: Jutun alussa väitettiin, että vuonna 2007 Suomen kouluissa Wilmasta ei olisi ollut tietoakaan. Wilma oli tuolloin jo käytössä, mutta vasta yleistymässä.