Mihin katosi työväensivistys?

Tehdään heti aluksi yksi asia selväksi: olen lähtöisin työväenluokkaisesta yksinhuoltajaperheestä ja asuin lapsuuteni ja nuoruuteni pikkukaupungissa, jossa maalari tarkoitti talojen maalaajaa, ei taiteilijaa. Tämä essee ei siis ole ylhäältä tulevaa holhoavaa retoriikkaa. Vaikka olen nykyisin palkittu kirjailija, pohjimmiltani olen prolejuntti Satakunnasta.

Enää ei juuri kuule puhuttavan työväensivistyksestä. Koko työväen käsite on kerännyt pölyä kuin lopetetun tehtaan sammutettu kone. Sanassa tuntuu olevan jotain alentuvaa, kuin sitä käyttäessään lokeroisi toisen ihmisen luokkaan, jota pitää parantaa.

Mutta ehkä olisi taas aika uskaltaa puhua työväensivistyksestä muutenkin kuin historiantutkimuksessa.

Ainakin sillä on Suomessa kunniakkaat perinteet. Jo ennen itsenäistymistä maalais- ja työväestön lukutaidon kehittämisellä ja sen myötä rahvaan sivistämisellä nähtiin olevan tärkeä tehtävä kansallisessa rakennustyössä. Itsenäistymisen jälkeen tavalliselle kansalle pyrittiin tarjoamaan lukutaidon lisäksi muitakin taitoja ja tietoja. Työväen sivistysliitto perustettiin vuonna 1919 toteuttamaan tätä tehtävää. Päämääränä oli suoda myös alimmalta portaalta ponnistaville se kompetenssi, joka oli aiemmin ollut vain ylempien luokkien ulottuvilla. Näin jokainen saisi tilaisuuden yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

1900-luvun edetessä mahdollisuus opiskella levisi Suomessa aina vain useamman ulottuville. Korkeakoulutuksen yleistyessä luokkarajat kävivät huokoisiksi. Suurten ikäluokkien parissa luokkanoususta tuli jo normaalia.

2000-luvulla luokkayhteiskunta on vaivihkaa palannut. Enää kyse ei ole niinkään sivistyspääomasta vaan taloudellisesta pääomasta.

Köyhällä on teoriassa yhtä hyvä pääsy tietoon kuin rikkaallakin. Se ei vain tunnu kiinnostavan kumpaakaan. Aiemmin työväki pyrki sivistymään, jotta saisi käyttöönsä eliitin omimat älylliset resurssit ja voisi osallistua päätöksentekoon. Nyt taas eliitti pyrkii epäsivistymään, jotta laskeutuisi tyhmää näyttelevän entisen työväen tasolle ja voisi osallistua päätöksentekoon, kuten nykyhallituksessa saadaan lähes päivittäin todistaa.

Sivistysporvari alkaa kerätä pölyä sen vanhan tehdaskoneen vierellä.

Monet kollegat, joihin olen viime vuosina kirjallisuustapahtumissa tutustunut, ovat olettaneet luontevasti, että olen lähtöisin ylemmästä keskiluokasta. En moiti heitä, sillä olen opiskellut yliopistossa ja ryhtynyt vapaaksi kirjailijaksi, mikä Suomen kaltaisessa hiljaisessa luokkayhteiskunnassa, jonka poterot jatkuvasti vain syvenevät, viittaa siihen, että vanhempani olisivat valkokaulus­alalla, vähintäänkin opettajia.

Tosiasiassa olen vähävarhaisesta, rikkinäisestä duunariperheestä. Isäni lääkitsi mielenterveysongelmiaan viinalla ja joi itsensä avioeroon ja varhaiseen hautaan. Äitini ahersi puistotätinä ja iltapäiväkerhossa. Lomilla emme käyneet ulkomaanmatkoilla vaan Puuhamaassa.

Nuoruudessani äiti sai työpaikan kaupungin yleisenä edunvalvojana. Muistan, kuinka paikalliset syrjäytyneet, joiden rahojen vartija hän oli, soittelivat kotimme lankapuhelimeen tivaten minulta ja pikkuveljeltäni kaljamarkkoja.

Lama lannisti vanhempieni sukupolvea ja heijastui myös meihin nuoriin. Täysi-ikäiseksi tultuani aloin valmistaa kotiviiniä, kuten marjoilla maustettua kiljua siihen aikaan kutsuttiin, ja trokata sitä tuttavapiirilleni, mistä sain rahaa sätkätupakkaan. Tuttavistani yksi kuoli huumeisiin ja toinen hyppäsi junan alle. Vain sitkeimmät jäivät rakentamaan parempaa pikkukaupunkia.

Ei kuulosta tyypilliseltä lähtökohdalta kirjailijalle – etenkään kun en ole identifioi­tunut työväenkirjailijaksi, joiden teosten teemojen toivotaan usein olevan rankkoja.

Mutta: Pidin koulusta jo ala-asteella ja minulle vinoiltiinkin opettajan lellikkinä. Yläasteella koin oppimisen innostavaksi ja halusin tietää lisää. Jatkoin lukioon, jossa löysin psykologian, filosofian ja lopulta kirjallisuuden.

Sivistys oli minun tieni ulos maailmasta, joka oli ainoa tuntemani maailma ja jossa olin opetellut elämään, vaikken ollut kotonani siinä.

Kirjallisuus oli myös yksi työväensivistyksen keskeisistä käyttövoimista halki 1900-luvun. Työväenkirjailija-termi on kuitenkin yliopiston ulkopuolella yhtä tomuinen kuin muut työväen käsitteet.

Työväenkirjallisuus heräsi toden teolla 1920-luvun Suomessa. Kansan vaietun puoliskon ääni haluttiin tuoda esiin. Aina kirjoittajat eivät itse kuuluneet siihen luokkaan, josta kertoivat. Yksi parhaista suomalaisista työväenkuvauksista on vuonna 1932 julkaistu Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio. Suomenruotsalaisena modernistina Diktonius oli melko kaukana ehdasta proletaarista. Myös työväenluokasta kumpuava kirjallisuus joka tapauksessa ammensi modernismista, kuten vuonna 1936 perustettu Kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiila osoitti.

Työväenkirjallisuuden, tai työläiskirjallisuuden, määritteli sen kukoistuskaudella 1960-luvulla tutkija Raoul Palmgren. Hän antoi sille neljä ehtoa: kirjailijan piti olla taustaltaan työväestöä, hänen maailmankuvansa tuli kummuta siitä, hänen oli pitänyt tehdä ruumiillista työtä ja lisäksi sivistää itseään voidakseen ilmaista itseään kirjallisesti.

Määritelmä on tiukka. Vain aidot duunarikirjailijat, kuten Kalle Päätalo, Lauri Viita ja Väinö Linna, täyttävät sen aukottomasti. Palmgrenin luokittelussa esimerkiksi Diktonius ei olisi työläiskirjailija.

Jotkut nykykirjailijat, kuten Jani Saxell, Hanna-Riikka Kuisma ja Niko Hallikainen, ja heitä ennen esimerkiksi Arto Salminen, on haluttu määritellä työväenkirjailijoiksi. Termi ei kuitenkaan tee oikeutta heille, sillä Salmista lukuun ottamatta harva heistä on kuvaillut kattavasti työläisammatteja. He eivät myöskään täytä Palmgrenin kaikkia ehtoja.

Ei ole liioiteltua sanoa, että perinteinen työväenkirjallisuus katosi 1980-luvun aikana. Mainittujen nykykirjailijoiden voi katsoa kirjoittavan enemmänkin luokasta.

Toisin kuin työväenkirjallisuutta, luokkakirjallisuutta ei lue voittopuolisesti se luokka, josta se kertoo, vaan ihmiset, jotka muutenkin lukevat ja ostavat kirjoja, siis kuluttava keskiluokka.

Näin työväenkirjallisuuden sivistävä tehtävä on kadonnut.

Mitä sitten oikein tapahtui? Tuliko ihminen, jopa työläinen, niin viisaaksi ja valmiiksi, ettei tarvinnut enää sivistystä?

Oikeastaan kävi toisinpäin. Populismin myötä tyhmyydestä tuli arvostettua ja tietämättömyydestä ylpeilynaihe. Kukapa moisessa maailmassa haluaisikaan sivistyä!

Siinä missä vielä viisikymmentä vuotta sitten vähäväkinen kansa marssi kadulla vastustaen imperialismia ja lukien runoutta, nyt se löytää oman äänensä sosiaalisen median trumpilaisesta uhosta ja kulttuurivihamielisyydestä. Korkeakoulun sijaan valitaan elämänkoulu.

Lisäksi työväenluokka on muuttunut huomattavasti. Joukko ei aiemminkaan ollut kovin yhtenäinen, mutta nyt se on vielä hajanaisempi.

Kun tehdastyöt ovat vähitellen siirtyneet Suomen ulkopuolelle tai kadonneet teknisen kehityksen vuoksi tyystin ja vastaavasti palvelu- ja hoivatyö on lisääntynyt, työväestöön kuuluu entistä kirjavampi joukko ihmisiä.

Enää ei tarvita niinkään tehdas- tai satamaromaaneja, vaan kuntatyö- ja sairaanhoitajaromaaneja, mutta ne loistavat poissaolollaan. Lisäksi niitä pitäisi laatia eri kielillä, sillä monet työläisammateissa toimivat eivät puhu suomea äidinkielenään. Aitoa suomalaista nykytyöväenkirjallisuutta olisi Varissuolle sijoittuva arabiankielinen Wolt-romaani.

Elannon saaminen on myös käynyt vaikeammaksi. Jotkut joutuvat tekemään kahta työtä ansaitakseen toimeentulonsa. Sille, joka elää työväen elämää, ei jää enää aikaa kirjoittaa siitä. Ja jos sen tekee työttömänä, menettää tuet.

Kirjailija Emilia Männynväli toteaa Kansan Uutisissa muutama vuosi sitten julkaistussa esseessään:

”Että kun nyt työläiskirjailijoiden perään kysellään, niin sinne he katosivat kuin muutkin työläiset. Hukkuivat töihin tai työttömyyteen. Katosivat periferioihin, jauhautuivat byrokratian rattaisiin, väsyivät matkalla, suljettiin laitoksiin, haudattiin liian aikaisin.

Ei potentiaalisilla työläiskirjailijoilla ole aikaa, voimia eikä riittävää, keskiluokalle tyypillistä itsetuntoa ”etsiä omaa ääntään” tai ’kehittyä taiteilijana’.”

Työväensivistyksen ja -kirjallisuuden katoamisen taustalla vaikuttaa paradoksaalista kyllä myös tasa-arvon ihanne. Vielä 1900-luvun lopulla pidettiin yhdenvertaisena, että kaikkien, myös työväen, ääni kuuluisi. Sen sijaan nyt tasa-arvoistuminen on viety retoriikan tasolla niin pitkälle, ettei eri luokkien ääniä haluta kuulla, koska luokkia ei enää muka ole.

Työväen käsitteissä nykyisin kaikuva holhoavuus juontuu juuri siitä, ettei työväestöä sovi nähdä erillisenä ryhmänä.

Koska kaikilla kuvitellaan olevan sama mahdollisuus kouluttautua, ei mieluusti puhuta pysyvistä luokista. Tämä tekee työväenkirjallisuudesta reliikin, koska se korostaa juuri luokan näkökulmaa ja väittää siten, että luokkia on yhä olemassa.

Minua innostivat parikymppisenä ranskalainen filosofia ja postmodernistinen runous.­ Niiden korkealentoisuus tuntui olevan mahdollisimman kaukana duunarimaailmasta. Korostin tietoisesti yleviä harrastuksiani erottuakseni juuristani. Sivistyspyrkimyksiäni kasvatti entisestään se, että pikkukaupungissa kaltaisilleni tiedonjanoisille nuorille naureskeltiin.

Vielä abiturienttiaikanakin minulle virnuiltiin, kun luin hyppytunnilla Mervi Kantokorven Runousopin perusteita. Oppineisuudesta oli kuitenkin myös hyötyä: kun en enää tehnyt kotiviiniä, sain rahaa röökiin kirjoittamalla äidinkielen esseitä laiskempien tuttavieni puolesta.

Päätettyäni osallistua yliopiston pääsykokeisiin äitini kysyi moneen kertaan, olinko asiasta aivan varma. Hän varoitteli – eikä suotta – että yliopisto vaatii paljon työtä eikä takaa ammattia, toisin kuin sellaiset alat, joille suurin osa tuttavapiiristäni hakeutui. Pidin kuitenkin kiinni haaveestani ja pääsin opiskelemaan kirjallisuutta.

Julkaisin esikoiskirjani 21-vuotiaana. Sen jälkeen olen käsitellyt kymmenissä teoksissani monenlaisia aiheita, mutten ole juuri kertonut työväestöstä. Olen siis valinnut toisen tien kuin Kuisman, Hallikaisen ja viimeksi Marjo Niemen kaltaiset kirjailijat, joka ovat pöyhineet työväenluokkaisia juuriaan. He ovat rohjenneet tuoda esiin luokkataustansa siinä missä minä tarkoituksellakin peittelin sitä tullakseni kirjailijaksi.

En ole koskaan samaistunut työväenkulttuuriin tai -sivistykseen. En toisin sanoen halunnut sivistää itseäni osana työväkeä vaan pois työväestä.

Jos sivistys tarkoittaa työväen jättämistä, jopa sen pettämistä, ei ole ihme, että työväen­sivistys on kriisissä.

Koen kuitenkin olennaiseksi muistuttaa, että olen aina, yhtä lailla nuorena kokeellisena runoilijana kuin nyt keski-ikäisenä esseistinä ja romaanikirjailijana, puhunut myös omista juuristani ja omasta taustani käsin, vaikken olekaan niitä maininnut. Työläistaustasta tuleva voi väkivallan ja alkoholismin sijaan kirjoittaa yhtä hyvin filosofiasta ja estetiikasta ja olla silti prole.

Jotta yhteiskunnassa kuuluu kaikkien ääni, ei tarvitse alentua populismiin ja tuoda keskusteluohjelmiin rääväsuisia kansankiihottajia. Myös sivistyneen työväen ääni on kansan ääni.

Työväensivistys siis onnistui liiankin hyvin ja teki itsensä turhaksi: sitä ei enää tarvittu, kun tieto ja koulutus olivat tai ainakin niiden piti olla kaikkien saatavilla ja luokkarajat liudentuivat. Samalla sivistys ylipäänsä muuttui epämuodikkaaksi.

Rinnakkain tämän kanssa entiset työ­väen­puolueet ovat kääntyneet koulutettujen puolueiksi. Vasemmistoliiton johdossa on viime vuosikymmenet ollut duunarien sijaan lähinnä yliopiston käyneitä humanisteja. Vastaava muutos on tapahtunut myös muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa, kuten Thomas Piketty osoittaa teoksessaan Pääoma ja ideologia.

Samalla, kun sivistyneistö on ottanut vasemmiston johtoonsa, on myös kulttuuri jätetty yhä enemmän korkeakoulutettujen käsiin.

Työväestä kirjoittavat nyt ne, jotka eivät enää ole työväkeä, vaan luokkanousun kokeneita. Heidän ääntään epäillään toisinaan epäautenttiseksi, mutta itse asiassa juuri he – tai siis me, sillä minä olen yksi heistä – toimivat nykyhetken tyypillisellä pienipalkkaisella työläisalalla, taiteilijoina.

Näiden muutosten myötä työväensivistys ja -kirjallisuus ovat retroa. Työväen sivistysliitto ja Kiila jatkavat yhä toimintaansa, mutta ne ovat enää varjoja entisestä. Tampereella järjestetään Työ­väen­kirjallisuuden päivää, johon olen itsekin osallistunut, ja Helsingissä Stadin työväenkirjallisuuspäiviä. Ne tarjoavat runsaasti tietoa työväenkulttuurin historiasta, mutta esiintyjinä ja kävijöinä ovat pääasiassa sitä nostalgisoivat koulutetut kirjailijat ja tutkijat sekä työväen­sivistyksen kulta-ajan rippeet.

Yleisö voi esitelmän jälkeen tilata pizzaa Woltilla. Mutta Wolt-kuskeja ei yleisön joukossa istu.