Onko oikeusvaltio vaarassa?
Parlamentaarisen enemmistön turvin hallitus ei voi tehdä mitä lystää, sanoo KHO:n presidentti Kari Kuusiniemi.
8
MIN
Yhteiskunnalliset keskustelijat pohtivat 1970-luvulla, tuleeko Suomesta tuomarivaltio.
Taustalla oli huoli siitä, että riippumattomat tuomioistuimet kahmisivat liikaa valtaa eduskunnan kustannuksella.
Nyt huoli on päinvastainen, toteaa korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi. Tuomioistuinten toimivallan kaventuminen ja riippumattomuuden vaarantuminen eivät ole tuulesta temmattuja uhkia.
”En näe Suomessa välitöntä vaaraa, mutta oikeusvaltion puolustaminen vaatii valppautta. Palovakuutusta ei voi ottaa enää sitten, kun talo on liekeissä”, Kuusiniemi sanoo.
Hän on seurannut huolestuneena kehitystä muualla maailmassa.
Unkarissa ja Puolassa oikeistopopulistiset hallitukset horjuttivat tuomioistuinten riippumattomuutta junailemalla tuomareiksi hallinnon myötäilijöitä.
Yhdysvalloissa presidentti Donald Trumpille oikeusvaltio merkitsee ennen kaikkea harmia ja hidastetta. Oikeusministeriötä hän pitää henkilökohtaisena lakitoimistonaan.
Kuusiniemi ei luota siihen, että maa palaa entiselleen Trumpin toisen virkakauden jälkeen.
”Oikeistopopulismi ei ole katoamassa Yhdysvalloista. Trump on sen keulakuva, mutta juuret ovat syvemmällä. Emme voi ummistaa tältä silmiämme.”
Oikeusjärjestelmän politisoiminen kytkeytyy yleisempään riippumattomien asiantuntijoiden ja instituutioiden kyseenalaistamiseen. Laitaoikeistolainen retoriikka leimaa tiedolliset auktoriteetit epäluotettaviksi ja kansasta vieraantuneiksi.
Jos tuomioistuimia, virkakuntaa tai tiedeyhteisöä aletaan pitää vallan vihollisina, seuraukset voivat olla vakavia.
Kuusiniemen mukaan asiantuntijoita saa ja pitääkin arvostella, mutta demokratia ei tarkoita sitä, että hallitus voi parlamentaarisen enemmistön turvin tehdä mitä lystää.
Oikeusvaltiossa perusoikeudet asettavat vallanpitäjille rajat ja tuomioistuimet toimivat viimeisenä lukkona.
”Jos kansalainen on tilanteessa, jossa vastassa on hallitusvalta, ilman tuomioistuinta mikään ei turvaa hänen oikeuksiaan.”
Suomessa oikeusvaltioon ei kohdistu vallankaappauksen kaltaista uhkaa, mutta Kuusiniemi varoittelee järjestelmän perustuksia rapauttavista asteittaisista muutoksista.
Vaaran merkit näkyvät, kun poliittinen valta ryhtyy muuttamaan hallintopäätöksiä asetuksiksi. Silloin tuomioistuimet menettävät toimivaltaansa.
”Korona-ajan ravintolasulut osoittivat tämän käytännössä. KHO ei voinut tutkia niistä tehtyä valitusta.”
Nyt samanlainen kuvio liittyy suurpetojen kannanhoidolliseen metsästykseen. Susien ja karhujen kaatolupien ratkaiseminen asetuksilla sulkee tuomioistuimet ulos.
Toinen tapa horjuttaa oikeusvaltiota on valitusoikeuksien kaventaminen.
”Tuomioistuin voi valvoa päätöksenteon lainmukaisuutta vain, jos valittamaan oikeutettu taho saattaa asian tuomioistuimen ratkaistavaksi.”
Vaikeassa taloustilanteessa poliitikoilla on kova hinku edistää työtä ja hyvinvointia luovia investointeja. Se heijastuu penseytenä tuomioistuinten kontrolliin.
”On ollut useita ympäristölainsäädäntöhankkeita, joissa on pyritty karsimaan ympäristöjärjestöjen ja -viranomaisten valitusoikeuksia.”
Oikeusvaltion näkökulmasta tällainen on huolestuttavaa. Kuusiniemi ei puolusta valitusoikeuksia siksi, että haluaisi Suomesta tuomarivaltion.
Pikemminkin päinvastoin. Muutoksenhaku on keino pitää tuomioistuimet niille kuuluvissa rajoissa. Ne pääsevät kontrolloimaan hallintoa vain silloin, kun joku pyytää tekemään niin.
Haastattelupäivän aamuna Kuusiniemi on treenannut. Se kuuluu rutiiniin, sillä hän käy salilla viidestä kuuteen kertaa viikossa.
Sama tarmokkuus, jolla hän puolustaa oikeusvaltiota, huokuu hänen muistakin tekemisistään.
KHO:n tuomareilla ei ole virka-aikaa, mikä tarkoittaa Kuusiniemen kohdalla, että hän paiskii töitä varhain aamulla, myöhään illalla ja usein myös viikonloppuisin.
Kollegat pitävät Kuusiniemeä työnarkomaanina. Hän ei kiistä arviota, mutta tunnistaa rehkimiseen liittyvät riskit. Työt täytyy tehdä, mutta elämäkin pitää elää.
”Olen paljon enemmän huolissani siitä, että ihmiset tekevät liikaa töitä kuin liian vähän.”
Tarmokkuuteen on Kuusiniemellä aina yhdistynyt tavoitteellisuus. Nuoruudessa se siivitti hänet pöytätenniksen kilpapelaajaksi. Hän voitti SM-kisoissa pronssia ja nousi parhaimmillaan Suomen rankingissa neljännelle sijalle.
Ura huipentui sinivalkoisissa väreissä pelaamiseen vuoden 1977 MM-kisoissa Birminghamissa. Sieltä jäi tuomisiksi kokemuksia, mutta ei menestystä. Maailman huippu oli toivottoman kaukana.
Kipinä pöytätennikseen sammui, kun Kuusiniemi huomasi tulevansa koko ajan huonommaksi. Sellaiset lyönnit, jotka ennen onnistuivat, eivät enää onnistuneet. Motivaatio katosi.
Enää hän ei pelaa edes omaksi huvikseen.
”Pöytätennis on suosittu ikämieslaji, mutta en ole siihen lähtenyt.”
Pelille uhraamiaan vuosia Kuusiniemi ei ole katunut. Pöytätenniksessä tarvitaan teknisen osaamisen lisäksi taktista silmää ja nopeaa oivalluskykyä. Ne ovat myös juristin hyveitä.
”Urheilussa opittu kurinalaisuus on palvellut minua tutkijan ja tuomarin uralla.”
Kuusiniemeä määrittää myös tiedonhalu.
Kuusiniemen isä työskenteli kirvesmiehenä ja äiti myyjänä Kuusisen vaateliikkeessä. He kannustivat poikaansa oppimaan ja sivistymään. Perheessä luettiin paljon, ja Kuusiniemi vietti aikaa kirjojen parissa.
”Pidin koulusta”, hän sanoo. Se ei ollut itsestäänselvyys teini-iän kasvuympäristössä Vantaan Myyrmäessä.
Ylioppilaaksi kirjotettuaan Kuusiniemi olisi päässyt suoraan opiskelemaan kemiaa. Aine kiinnosti häntä koulussa, mihin osaltaan vaikutti se, että pöytätennisvalmentaja Tapio Simonen oli väitellyt kemiasta ja työskenteli yliopistolla.
Kuusiniemi päätti kuitenkin mennä oikeustieteellisen pääsykokeisiin. Kun opiskelupaikka heltisi, kemia sai jäädä.
Päätös ei johtunut siitä, että Kuusiniemi olisi haaveillut asianajajan urasta. Pikemminkin juristin tutkinto tarjosi mahdollisuuden lykätä lopullista ammatinvalintaa. Ovet pysyivät auki moniin suuntiin.
Oikeustieteen opiskelu oli 1970-luvun lopulla kovin erilaista kuin nykyään. Opetus jäi vähiin, koska ajan vitsin mukaan luennot ovat lukutaidottomille. Opiskelijat pänttäsivät omissa koloissaan ja kävivät tenttimässä.
Kuusiniemen opiskelijaelämä oli tavanomaista rauhallisempaa. Hän asui vanhempiensa luona eikä osallistunut osakunta- tai ainejärjestöjen rientoihin. Poliittisiin kuvioihin hän ei lähtenyt.
”Olen ollut aina kiinnostunut politiikasta, mutta en politiikkaan osallistumisesta.”
Opintojen alkuvaiheissa Kuusiniemelle alkoi kirkastua, että hän voisi ryhtyä tutkijaksi. Tiedonhalun lisäksi häntä houkutti tutkijan rooliin sisältyvä vapaus ja riippumattomuus.
Rahan kiilto silmissä Kuusiniemi ei ole valintojaan tehnyt.
”Jos olisin, urani näyttäisi toisenlaiselta.”
Luokkanousun hän tunnustaa omassa elämässään, mutta ei mielellään käytä kyseistä termiä. Yhteiskunnallisessa hierarkiassa ylemmäs pääseminen on syntynyt työn ja opintojen sivutuotteena.
Valta ei ole ollut Kuusiniemen ihanne, vaan pikemminkin riippumattomuus vallasta. Tästä ajattelusta kumpuaa myös hänen halunsa puolustaa oikeusvaltiota.
Ympäristöoikeuden erikoisosaajaksi Kuusiniemi päätyi lähes sattumalta.
Professori Veikko O. Hyvönen houkutteli alalle opinnoissaan menestyneitä ja tutkimustyöstä kiinnostuneita. Hän vakuutti, että rahoitusta löytyy.
Kuusiniemellä ei ollut luontoaktiivin taustaa. Eikä sellaista vaadittukaan. Oikeustieteilijä ei tutki sitä, millä tavalla ympäristöä pitää suojella, vaan sitä, mitä laki mahdollistaa ja edellyttää. Yhteiskunnan tahdon määrittelee kansanedustuslaitos.
Ennen tuomariksi ryhtymistään Kuusiniemi toimi ympäristöoikeuden lehtorina Teknillisessä korkeakoulussa ja professorina Turun yliopistossa.
KHO kutsui vuosituhannen vaihteessa, kun EU:n Natura 2000 -verkostoa koskevia valituksia tuli valtaisat määrät ja tuomioistuin tarvitsi ympäristöoikeuden osaajia.
Oikeudenala on muuttunut perusteellisesti Kuusiniemen uran aikana.
Aikaisemmin luonnonsuojelu oli vain yksi oikeudenalan lohko. Avainasemassa olivat kiinteistöjen muodostaminen, kaavoitus ja rakentaminen.
Nykyään korostuvat ilmasto- ja biodiversiteettioikeus, ja koko oikeudenala on kansainvälistynyt.
Ilmastonmuutos ei ole Kuusiniemelle teoreettinen asia. Hän pitää sitä maapallon kohtalonkysymyksenä.
Snorklatessaan lomalla Malediiveilla Kuusiniemellä on tapana pulahtaa pitkille sukelluksille ihailemaan kaloja ja koralleja.
Samalla syntyy ristiriita.
Malediivit uhkaavat jäädä veden alle merenpinnan noustessa. Koralliriutoille lämpeneminen on pahinta myrkkyä.
”Jos itse sinne hankkiutuu, on tietyllä tavalla itsekin sitä tuhoa aiheuttamassa.”
Toisaalta luonnon kauneuden näkeminen voi synnyttää halun suojella sitä. Kun se, mikä on vaarassa kadota, tulee silmien eteen, ilmastonmuutos ei tunnu abstraktiolta.
Oikeusjärjestelmä voi tehdä ilmastonsuojelussa osuutensa, mutta ratkaisevassa asemassa ovat poliittiset päätöksentekijät.
”Tuomarit eivät päätä, paljonko päästöjä pitää vähentää. Oikeusjärjestelmän tehtäväksi jää valvoa, että määräyksiä noudatetaan”, Kuusiniemi sanoo.
Jos poliittiset päättäjät evät tartu toimiin riittävällä tarmolla, tuomioistuinten vaikutusmahdollisuudet ovat vähissä.
Silti KHO on jo joutunut pohtimaan, voiko hallituksen ilmastopolitiikan riittämättömyydestä valittaa. Järjestöjen tekemä valitus hylättiin, koska hallituksen toimet eivät olleet niin vajavaisia, etteivät ilmastolain tavoitteet voisi toteutua.
Oikeusvaltion puolustamisen lisäksi Kuusiniemen sydämenasioihin kuuluu kansakunnan turvallisuudesta huolehtiminen.
Hän toimi kuusi vuotta Maanpuolustuskurssiyhdistyksen puheenjohtajana. Tehtävään hänet houkutteli KHO:n edellinen presidentti Pekka Hallberg.
Kuusiniemi puhuu kokonaisturvallisuuden merkityksestä.
Pelkät aseet eivät ratkaise, vaan yhteiskunnan kyky toimia yhtenäisenä erilaisten uhkien torjunnassa.
Ukrainan sota on vaikuttanut voimakkaasti Kuusiniemen ajatteluun. Se korostaa Suomen itärajan merkitystä aivan uudella tavalla. Venäjän sotarikokset ovat olleet ”todella surullista seurattavaa”.
Kuusiniemi ei epäröi myöntää, että maanpuolustus on lähellä hänen sydäntään, mutta samaan hengenvetoon hän lisää, ettei pidä itseään kiihkoilijana.
Asenne tuo mieleen presidentti Mauno Koiviston, joka sanoi, että armeijassa pitää olla myös sellaisia, jotka eivät pidä sotimisesta.