Hyvää voi tehdä niin monella eri lailla
Viisi kirjailijaa kertoo suhteestaan kulttuuriin.
9
MIN
Riikka Pulkkinen
”Teatterissa pidän läsnäolosta”
Teatterissa viihtyvä Riikka Pulkkinen pelkää, että jatkossa teatterit ovat pakotettuja viihdyttämään yleisöä monimerkityksisyyden kustannuksella. Maakuntien yhdenvertaisuus suurten kaupunkien rinnalla on uhattuna.
”Teatterissa pidän läsnäolosta. Kirjallisuus on imperfektin taidetta, joka otetaan vastaan yksin, ja silloin kun se on jo tekijältään mennyt. Teatterissa taas perusmuotona on preesens ja sen kokeminen on yhteisöllistä, katsojien ja tekijöiden yhteistä.
Olen ollut hyvin nuoresta asti kiinnostunut teatterista. Ensimmäinen vavahduttava teos oli Rovaniemen kaupunginteatterin Ronja Ryövärintytär, jonka kävin 7-vuotiaana katsomassa kolmesti.
Aikuisena minulle on muodostunut hauska tapa. Käyn kyllä katsomassa teatteria ystävien kanssa ja isommassakin seurassa, mutta haluan kokea teatteria myös yksin. Silloin otan mukaan kirjan, jota luen ennen näytelmän alkua lämpiössä viinilasillisen ajan. Siirtymä yhdestä sepitteestä toiseen on erikoinen kokemus.
Eniten olen nauttinut viime vuosina Q-teatterin Kaspar Hauserista. Myös Takomon monet esitykset ovat olleet inspiroivia, samoin Akse Petterssonin Joitakin keskusteluja merkityksestä, Noora Dadun Fail sekä E. L. Karhun teksti Eriopis. Pidän kielellisesti stimuloivasta teatterista. Näytelmäkirjailijat ovat myös kirjailijoita, mutta heillä on käytössä monia keinoja, joita minulla ei ole.
Minä luotan usein sinä-kertojaan, jolla näytetään kerronnan valta. Itse pidän metateatterista, jossa tehdään näin myös. Nyt minua kiinnostaa nähdä, mitä metamodernismista saadaan teatterissa irti. Pelkään kuitenkin, että teatteriin kohdistuvat leikkaukset karsivat näkemyksellisemmän tekemisen pois. Ymmärrän teatterin paineen tehdä isolle yleisölle teoksia, joilla se tulee viihdytetyksi.
Sosiaalinen media on tuonut teatterin vastaanottoon erikoisen piirteen: vaikka maailma on muuttunut monimutkaisemmaksi, teokselta halutaan ainoastaan yksi, tiivistetty näkökulma. Kompleksiset näytelmät koetaan hankaliksi. Itse nautin ennen kaikkea niistä.”
Riikka Pulkkinen (s. 1980) julkaisi esikoisteoksensa vuonna 2006, jonka jälkeen romaaneja on ilmestynyt seitsemän. Viimeisin on tänä vuonna julkaistu, huimauksesta alkava Viimeinen yhteinen leikki (Otava), joka käsittelee ihmismieltä ja lääketieteelle annettua valtaa.
Kjell Westö
”Myös pieni maa tarvitsee jotain, jossa se on hyvä”
Klassinen musiikki on tärkeää jo siksi, että se on hyvää ja taidokasta, näkee Kjell Westö. Hänen oma rakkautensa klassiseen musiikkiin syveni, kun hän teki romaania varten taustatutkimusta.
”Arvostan toki edelleen hyvin tehtyjä pop- tai rock-kappaleita, mutta sinfoniateoksessa on vain niin paljon enemmän. Niistä löytää jokaisella kuuntelukerralla uutta samalla lailla kuin hyvin kirjoitetusta romaanista. Klassista musiikkia käsittelevä Tritonus ilmestyi 2020, jonka jälkeen palasin vuodeksi kokonaan kevyeen musiikkiin. Nyt ne molemmat puolet ovat minulla mukana koko ajan – iso ero on, että klassisessa musiikissa olen vain kuluttaja, kun kevyempää musiikkia soitan harrastuksekseni myös itse.
Mutta: musiikkia kuin musiikkia. Hyvää voi tehdä niin monella eri lailla. Vain äärimmäinen elitismi ja äärimmäinen populismi häiritsevät minua, kaikessa taiteessa. Minulla on taidemaku, joka tasapainoilee helpon ja vaikean välillä. Haluan kokea musiikin omalla laillani. En välitä joillekin muille tärkeästä etiketistä, joka monesti kuuluu musiikin kokemiseen konserttitaloissa. Oopperan ensi-illassa porvaristo esiintyy parhaimmissaan, ja se on ihan fine, mutta se ei ole minun juttuni. Vaikka minä en tarvitse smokkia ja samppanjalasia, niiden seurauksena klassinen musiikki nähdään joskus elitistisenä. Mutta ei se musiikki itsessään sitä ole.
Kulttuuria pidetään kansakunnan ja jopa sivilisaation rakennusaineena. Miksi se ei saisi maksaa? Klassinen musiikki on ollut asia, jossa Suomessa olemme olleet hyviä. Suomalaisuus identiteettinä luotiin itsenäisyyttä rakennettaessa aika pitkälti korkeakulttuurin ja urheilun varaan. Vielä kun minä olin nuori, myös minä olin kovin ylpeä vireneistä ja väätäisistä. Nyt vastaavia menestyjiä juoksussa ei enää ole ja suomalainen urheilu on huipputasolla romuttunut myös vaikka mäkihypyssä tai keihäänheitossa. Sama tapahtuu kulttuurissa, jos sieltä kovin paljon leikataan. Kyllä myös pieni maa tarvitsee jotain, jossa se on hyvä. Ja korkeakulttuurissa me olemme sitä olleet.”
Kjell Westö (s. 1961) on ollut useita kertoja kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana. Hän voitti palkinnon vuonna 2006. Westö on tunnettu suurista suomenruotsalaisista romaaneistaan. Osaksi klassisen musiikin maailmaan sijoittuvaa Tritonusta (2020, Otava) seurasi Molly ja Henry (2023).
Jari Järvelä
”Arkkitehtuuri on taiteista eniten läsnä”
Vaikka Jari Järvelä harrastaa paljon, eniten häntä inspiroi tarkastella kaupunkeja – niiden arkkitehtuuria ja suunnittelua. Järvelä näkee, että arkkitehtuuri on taiteista vaikuttavinta.
”Ihminen voi olla kuuntelematta musiikkia tai lukematta kirjoja. Elokuviin tai teatteriin ei tarvitse mennä. Mutta arkkitehtuurilta ei välty kukaan. Sitä on kaikkialla: arkkitehtuuri on taiteista eniten läsnä ihmisten elämässä.
Itse kävelen mieluiten. Autolla ajan harvoin. Minua mietityttää se, kuinka katutila on jaettu. Suomessa esimerkiksi autoille on otettu iso siivu. Toisaalta taas vanhoissa kaupungeissa Euroopassa kaikkien pitää mahtua kaikin kulkumuodoin samaan aikaan samalle ahtaalle katualueelle. Se tekee ihmiset suvaitsevaisemmiksi – toiset on otettava huomioon ja liikenteessä on oltava eri lailla tarkkana kuin Suomessa, jossa tilaa ei anneta, muttei myöskään itse oteta.
Jos yksi kaupunki pitäisi valita sydämeni kaupungiksi, se olisi kenties Lyon. Kahden joen väliin noussut kaupunki on malliesimerkki siitä, kuinka kerroksellisuus on saatu rakennettua vuosisatojen aikana toisiinsa sopivaksi – uudet rakennukset eivät irvistä vanhojen rinnalla. Toisaalta pidän myös Välimeren alueen vanhoista kaupungeista. Esimerkiksi Italiassa jo elämisen tapa, jossa vaikka Napolissa kodit jatkuvat kaduille, on vaikuttavaa. Samoin historian limittyminen uuden kanssa – olin syyslomalla Torinossa, joka on noin miljoonan asukkaan kaupunki mutta jota ei ole rikottu pilvenpiirtäjillä. Meillä tehdään puolihuolimattomasti alueeseen sopimattomia rakennuksia sinne tänne ripotellen.
Suomessa asun Kotkassa, Kotkansaarella. Minua miellyttää se, miten täällä luonto tulee osaksi rakennettua aluetta. Aiemmin olen asunut kyllä paikoissa, esimerkiksi Jyväskylässä ja Kouvolassa, joita ei ole liiaksi siunattu kaupunkikulttuurilla tai arkkitehtuurilla. Poikani on arkkitehti. On hauskaa, että hän jakaa innostukseni aiheeseen, mutta en ole kyllä häntä siihen suuntaan työntänyt.”
Jari Järvelä (s. 1966) on julkaissut useita kymmeniä romaaneja, matkakirjoja sekä kuunnelmia, oopperalibrettoja ja näytelmiä. Romaani Aino A. (Tammi, 2021) johdatti myös harrastuksen, eli arkkitehtuurin maailmaan, sillä teos kertoi Aino Aallon tarinan.
Outi Pakkanen
”Jos Savonlinna loppuisi, myös minun elämäni päättyisi”
Kesä ei tule Outi Pakkaselle, jos hän ei pääse Savonlinnan oopperajuhlille. Ensimmäisen kerran hän näki oopperateoksen alle kouluikäisenä, kun äiti vei katsomaan Madama Butterflyä.
”Mutta vasta kun näin 30-vuotiaana Olavinlinnassa Martti Talvelan Boris Godunovina, ooppera teki lähtemättömän vaikutuksen. Sitä en unohda ikinä. Nyt olen käynyt Savonlinnan oopperajuhlilla 40 vuotta. Vain yksi vuosi on jäänyt välistä.
Kesä ei tule, jos en pääse sinne – luulen, että jos Savonlinna loppuisi, myös minun elämäni päättyisi. Talveni on aina turvattu, kun olen saanut ostettua liput Savonlinnaan seuraavaksi kesäksi ja kun olen saanut pakastimen täyteen riistaa. Toisaalta käyn kyllä mielelläni myös muualla oopperassa: seuraavaksi olen lähdössä Berliiniin Deutsche Operiin. Kun tein viimeisintä Kylmä talo -kirjaani, elin Wagner-kuplassa. Koko hänen tuotantonsa on Daniel Barenboimin johtamana koottu 34 levylle, ja kuuntelin vain niitä kirjoittaessani.
Modernissa oopperassa pidän valtavasti Kaija Saariahon teoksista. Kaukainen rakkaus ja Innocence ovat järkyttävän hyviä. Ooppera on hyvin kokonaisvaltainen taiteen muoto, sillä siinä yhdistyvät musiikki, teksti, näyttämötaide sekä visuaalisuus.
Minulta tilattiin 1980-luvulla elämäkerta Aino Acktésta suuria suomalaisia henkilöitä käsittelevään sarjaan. Muut olivat Paavo Nurmi, Paavo Ruotsalainen ja Carl Gustaf Mannerheim. Ooppera on alun alkaen kansan taidetta ja sitä on arvostettu aiemmin myös Suomessa kansallisen identiteetin muodostajana – siitä tuo sarja on hyvä esimerkki. Itse koen sen yhä niin.
Minua ei kuitenkaan ihmetytä, että ooppera on säilynyt taidemuotona vuosisatojen yli. Sen maine kalliina harrastuksena on osin harhaa: liput oopperaan eivät maksa juuri enempää kuin Olympiastadionille pop-konserttiin. Oopperaa ei voi tehdä halvalla, jos sen tekee kansalliselle päänäyttämölle. Olisiko Yhdysvalloista tuttu mesenaattimalli paikallaan taiteen tukemisessa myös meillä? Ei yhtä laajasti, mutta jonkinlaisella verovähennysoikeudella. Henkinen ilmapiiri on Suomessa masentava. Myös sen takia nyt tarvitaan oopperaa.”
Outi Pakkanen (s. 1946) on yksi Suomen menestyneimmistä rikoskirjailijoista – häneltä on ilmestynyt jännityskirjoja jo yli 30. Syksyn uutuus Kylmä talo (Otava) sijoittuu totutusti Helsinkiin ja Lauttasaareen.
Mirva Saukkola
”Taide ja matkailu ovat aina liittyneet yhteen”
Taidemuseoissa ja gallerioissa viikoittain vieraileva Mirva Saukkola viehättyy taideteosten dokumentaarisuudesta. Kuvataide on aina ollut aikansa peili, hän näkee.
”Ateneumin taidemuseon Gothic Modern -näyttelyn maalaukset kertovat esimerkiksi 1800- ja 1900-lukujen teollistumisesta ja siitä, miten se arvelutti ihmisiä. Samoin Sinebrychoffin taidemuseon Jacopo Bassanon näyttelyssä näemme, miten ihmiset ovat eläneet 1500-luvulla. Maarianhaminan merenkulkumuseo on yksi Suomen hienoimmista museoista ja siellä pystyy taas todentamaan, kuinka meri on vaikuttanut suomalaiseen identiteettiin.
Toisaalta mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, maalausten dokumentaarinen arvo muuttuu. Abstraktit teokset eivät kerro enää tapahtumista, vaan mielen liikkeistä. Esimerkiksi Jenni Hiltusen muotikuvamaiset maalaukset kertovat nykyisestä elämäntavasta ja naiskuvasta, Riiko Sakkisen työt siitä, millaisessa mediaympäristössä elämme. Osin samasta syystä taide ja matkailu ovat aina liittyneet yhteen. Toki New Yorkin Metropolitan Museum of Art on matkailijan painajainen, vaikkakin paikallisen paratiisi – se on niin iso, että sen sisäistämiseen ei yksi lomamatka riitä.
Myös Suomessa useimmat haluaisivat, että meillä olisi tänne saapuvalle jotain näytettävää, voihan se olla myös turisteille syy tulla. Jo nykyisillä käytettävissä olevilla varoilla ei kovin suureellista kyetä taidekentällä järjestämään, ja ne huikeimmat näyttelyt ovat saaneet rahoituksensa aiempien hallitusten aikaan. Nykyiset säästöt näkyvät muutaman vuoden päästä siinä, millaisia näyttelyitä saamme katsottavaksi, niin me asukkaat kuin tänne kenties vielä saapuvat matkailijat.
Riikka Purra ei ole esiintynyt kotimaisen taiteen, eikä edes muotoilun ystävänä – myös ne heilutellut sakset olivat jotain muuta kuin suomalaiset ylpeydenaiheet. Kirjailijana olen oppinut kuvataiteesta pysäytetyn hetken voiman: kun aloitan tarinan kertomisen, aloitan sen kuin taulun. Käyn taidenäyttelyssä viikoittain. Museokortti mahdollistaa lyhyetkin vierailut – näyttelyiden liput eivät ole ilmaisia, mutta museokortilla voi käydä tervehtimässä suosikkiteosta.”
Mirva Saukkola (s. 1970) on kirjoittanut tietokirjoja ja jännitysromaaneja, viimeisin Siveltimenvetoja ja silmänlumetta (Tammi, 2022) sijoittui taidemaailmaan. Saukkola on Tapaseuran puheenjohtaja.