Kunnia ja häpeä
Ohjaaja Akse Pettersson miettii koko ajan, pitäisikö hänen lopettaa teatterin tekeminen.
Tampereen työväen teatterin sali on yksi suurimmista Suomessa. Siellä tyhjyyskin on suurempaa. Ja sitä Akse Petterssonin Jeppe Niilonpoika -näytelmän katsomossa on piisannut.
”Aika paljon sitä tilaa on ollut”, Pettersson sanoo ensin.
Myöhemmin: ”Ihan katastrofihan se on.”
Pettersson toki tietää, mistä se johtuu.
Lyhyesti: Tampereen työväen teatterin TTT:n puhenäytelmät vetävät ylipäätään huonosti – toisin kuin musikaalit. Näytelmä on toki Ludvig Holbergin klassikko 1700-luvulta, mutta ei erityisen tunnettu. Lisäksi Pettersson on helsinkiläinen nykyteatterintekijä. Eikä pääosassa ole Putous-tähteä, vaan Petterssonin luottonäyttelijä Joonas Heikkinen. Silloin tarvittaisiin kritiikkien vetoapua.
Helsingin Sanomat antoi kolme tähteä. Kriitikko totesi, ettei ”Jeppe päästä katsojaansa helpolla”. Sellainen lause säikyttää maakuntateatterien vakikävijät tiehensä.
”Mä olen koko urani välttänyt sitä, etten osallistuisi kritiikkikeskusteluun. Mutta kriitikko, joka sitä kritisoi, on tykännyt viimeksi Cats-musikaalista ja Babe – urhea possu -esityksestä ja Poikabändi-musikaalista.”
Petterssonista tuntui ”oikeusmurhalta”, että esitykseen lähetettiin sellainen kriitikko.
”Lähdin ehkä vähän ylimielisesti, kun en ottanut tv:stä tuttua näyttelijää, mutta siinä teoksessa ei ole mitään vaikeaa tai outoa.”
Teatterifanitkin saavat osansa:
”Jos ihminen rakastaa teatteria ja musikaaleja, niin toi ei ehkä täytä kaikkia toiveita. Mutta vain sairaat ihmiset rakastaa teatteria ja musikaaleja.”
Kun Akse Pettersson teki vuonna 2015 Q-teatteriin Kaspar Hauser -nimisen näytelmän, sen ennakkomyynti oli surkea, Petterssonin sanoin ”historian huonoin”. Vitsailtiin, että Q-teatteri oli varmuuden vuoksi säilyttänyt vanhan näytelmän lavasteet ohjaajalta salaa.
Mutta silloin tuli vetoapua. Helsingin Sanomissa jaettiin suomalainen teatterihistoria aikaan ennen ja jälkeen Kaspar Hauserin. Petterssonista tuli lupaus, vaikka hän oli toiminut jo kolme vuotta Helsingin Punavuoressa sijaitsevan Teatteri Takomon taiteellisena johtajana.
Nyt Pettersson on entinen lupaus eli aika vakiintunut nimi, jota pyydetään ohjaamaan ties minne, kuulemma johtajapesteihinkin. Mutta siitä ei meinaa tulla mitään.
”Musta tuntuu jatkuvasti, että haluan lopettaa nämä hommat”, hän sanoo.
”Olen perunut monta työtä, joista on ollut valehtelematta hirveän isoja sopimuksia tehtynä. Niistähän kukaan ei saa tietää. Moni niistä harmittaa mua. Jälkikäteen olen miettinyt, että olisi ne olleet aika hyviä ideoita. Miksi olin niin kriittinen, mikä mua vaivasi?”
Pettersson ei juuri käsikirjoita vaan kokeilee lavalla erilaisia ideoita, joista sitten valmistuu näytelmä. Siitä on tullut kerta toisensa jälkeen raskaampaa.
Jeppe Niilonpojan kanssa kaiken piti olla toisin. Ei ollut. Pettersson kirjoitti taas muistikirjaansa ideoita.
”Voisiko kaikki olla humalassa?”
”Entä jos kova tuulenpuuska ja tyyppi kaatuu?”
”Voisiko olla sikoja? Paljon eläimiä?”
”Sit ne unohtaa, mutta kun katsoo valmista esitystä, huomaa, että herranjumala, ne on kaikki siellä. Missä vaiheessa ne sinne tuli?”
”Olen perunut monta työtä, joista on ollut isoja sopimuksia tehtynä. Jälkikäteen olen miettinyt, miksi olin niin kriittinen, mikä mua vaivasi.”
Vuoden 2019 alusta TTT:n johdossa aloitti Otso Kautto. Teatteripiireissä se yllätti ja ehkä järkyttikin. Kautto on Turkan oppilas, joka omien sanojensa mukaan vihaa laitosteatteria, jollainen TTT jos jokin on.
Kautto tuli ottamaan riskejä, joten ehkä siksi hän soitti Petterssonille ja pyysi ohjausta. Pettersson oli juuri paennut kirjailijaresidenssiin Savonrantaan. Mukana oli kaksi valtavaa laatikkoa kirjoja ja aikomus selättää epävarmuus.
”Kävi kuten tollaisissa käy. Ahdistuin vain entistä enemmän. Luin niin kriittisesti niitä näytelmiä, etten löytänyt enää syitä tehdä niitä. Löysin vain syitä olla tekemättä.”
Mutta Jeppe Niilonpoika alkoi tuntua hyvältä ajatukselta. Ei alkuteos, vaan Petterssonin mielikuva siitä.
”Olin monta vuotta vastustanut sankariohjaajakaanonia, että otetaan klassikkoja. Että millos se Dostojevski, Tšehov, Shakespeare. Olin, että vitut, en halua tota”, hän sanoo.
”Mutta tuli olo, että tarvitsen jonkin jaettavan lähtökohdan työryhmälle. Näytelmä on sit kuitenkin ihan hyvä sellainen. Piti vain nöyrtyä. ettei kaikkea tarvitse keksiä itse. Muuten laskin sen varaan, että se ei ole kenenkään rakastama klassikko.”
Klassikoissa kutkutti lopulta sekin, että Pettersson sanoo olevansa luonteeltaan vähän sellainen, että jos jotakin ei pitäisi tehdä, niin hän tekee juuri sen.
Petterssonin sukupolven toinen asemansa vakiinnuttanut lupaus – ja Petterssonin ystävä – Saara Turunen oli juuri kirjoittanut Sivuhenkilö-kirjassaan (Tammi, 2018), kuinka dostojevskien ja tšehovien lukeminenkin tympäisee. Ja oma kapinansa oli ohjata TTT:n kaltaiseen musikaaleista tunnettuun laitosteatteriin.
”Se on vähän lapsellista. On typerää olla reaktiivisessa suhteessa asioihin. Havahdun aina välillä siihen, että onpa mulla paljon kaikkea, mitä pitää vastustaa.”
Pettersson kasvoi Vantaalla, äiti oli suomenkielinen, isä suomenruotsalainen. Petterssonilla kesti kauan myöntää, että hän edes on suomenruotsalainen, ehkä isä voisi puhua ruotsia muutenkin.
Vantaalla suomenruotsalaisuus on erilaista kuin stereotypioissa. Skinheadejä, rasismia, tappeluita. Kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa vuonna 1995, viereisen koulun lapset piirittivät ruotsinkielisen koulun. Koko ajan sai olla varpaillaan ja kurkkia olkiensa yli, ainakin jos oli pelokas ja epävarma kuten Pettersson.
”Oli vaikea hyväksyä, että suomenruotsalaisiin liitetään aina samoja kliseitä, koska mun omalla kokemuksella ei ollut mitään tekemistä niiden kanssa”, hän sanoo.
Vasta lukiossa Tölö gymnasiumissa hän ymmärsi, että kliseet täyttäviä ihmisiä todella on. Vanhaa rahaa ja hienoja sukuja.
Silloin hän suunnitteli filosofin uraa: ”ajattelua ja pätemistä”. Hän sijoittui kolmanneksi Tokiossa järjestetyssä kansainvälisessä filosofiakilpailussa. Kavereiden kanssa oleminen oli ”pätemiskerhoa”.
Mutta kävikin niin, että kun abiturientti Petterssonin olisi pitänyt mennä ylioppilaskirjoitusten suomen kuunteluun – ”kaksikieliselle lähinnä vitsi ja testi, ymmärtääkö puhetta lainkaan” – hän ei muistanut koko koetta, nukkui kotona ja heräsi rehtorin puhelinsoittoon.
Valmistuminen lykkääntyi puolella vuodella. Ilman todistusta saattoi silti hakea teatterikorkeakoulun ruotsinkieliselle näyttelijälinjalle, opinto-ohjaaja neuvoi.
Pettersson pääsi yllätyksekseen viimeiseen vaiheeseen. Seuraavana vuonna seinä nousi vastaan ohjaajalinjalta. Pettersson kirjoitti raadille ”erittäin hapokkaan” kirjeen.
”Muistan sen piinallisen tarkkaan.”
No?
”Lähinnä haukuin ne ja muut hakijat. Äh, tää on ihan hirveetä.”
”Pääpointsi oli, että ne on väärässä, eivätkä tajua, että ovat väärässä, koska niillä ei ollut kykyä ymmärtää sitä toisin kuin minulla. Ja ne unohtaa, että myös minä olen ollut arvioimassa niitä eikä ne vain mua.”
”Jälkikäteen oli aika hyvä, etteivät ottaneet sisään, jos oli näinkin suuria vaikeuksia hyväksyä palautetta. Vastaanottokyky oli aika minimaalinen silloin.”
Lennosta keksitty latinan ja kreikan opiskelu Helsingin yliopistossa masensi Petterssonin parissa kuukaudessa. Hän nukkui päivät yliopiston kellarin rukoushuoneessa. Edessä ei ollutkaan ”Indiana Jones -henkinen elämä”.
Seuraavana vuonna hän haki teatterikorkeaan uudelleen, ”sota-asenteella”. Matkalla kohti ovea, jossa listat seuraavista läpipäässeistä olivat, vastaan tuli eräs pääsykokeen raatilainen.
”Mä ohitin sen katsomatta edes silmiin.”
Pettersson kuuli selkänsä takaa, kuinka askellus pysähtyi. Raatilainen kysyi, haluaako hän tietää, kuinka kokeissa kävi. Pettersson halusi. Hän oli päässyt jatkoon.
”Mutta ymmärrätkö, että me ei yritetä löytää susta virheitä vaan nähdä sussa hyvää”, raadin jäsen kysyi.
”Mä luulen, että pääsin sisään sen takia. Se oli todella tärkeä kommentti ja iso apu. Mulla oli niin antagonistinen suhde niin moneen asiaan.”
Kunniasta ja häpeästä ei kannata kiinnostua, koska silloin antaa muiden määritellä elämäänsä. Tällaisen elämänohjeen antaa Ester Nilsson, ruotsalaiskirjailija Lena Anderssonin hittiromaanien ylijärkevänä itseään pitävä kertoja.
Akse Pettersson sanoo, että Kaspar Hauserin kehut tuntuivat hetken mahtavilta, sitten ahdisti taas.
”On kiva kokea valtava hype, koska osittain tajuaa, ettei se ole vastaus mihinkään. Mutta ei se poista sitä, etteikö jonkinlainen haave samasta totaalisesta onnistumisesta pysyisi mukana.”
Häneltä pyydettiin näytelmästä televisioversiota, elokuvaversiota, kirjaa, mikään ei tuntunut hyvältä.
Hänen seuraava Q-teatterille tekemänsä esitys Arki ja kauhu oli Petterssonin oma yritys irrottautua taakasta. ”Kaspar Hauserin tekijät” mainittiin heti Helsingin Sanomien otsikossa. Svenska Teaternin Titanicin arvion kärki oli puolestaan, ettei näytelmä ”yllä Kaspar Hauserin tasolle”.
Mutta on vertauksissa syynsäkin.
Petterssonin aiheet tulevat siitä kaikesta, jonka kanssa hän velloo koko ajan. Epävarmuus, työ, arki, kunnia, häpeä. Se, kuinka elämä on jatkuvaa rimpuilua hallinnan ja hyväksynnän välillä.
Eikä koskaan ole hyvä.
”Aina on niitä, jotka eivät pidä mun teoksista. Se suhdeluku vaihtelee. Joskus sitä on helppo, joskus vaikea kestää. Sama myös sen kanssa, jos joku pitääkin.”
Petterssonilla on selvä lista, miksi hän ei ehkä sittenkään lopeta teatterin tekemistä ja lähde töihin ”johonkin pelifirmaan”.
Ensinnäkin voi keksiä kaikkia asioita ja siitä tulee lopulta esitys. On vain muistettava, että voi.
”Yhtäkkiä huomaa, että on itse luomiensa sääntöjen orja, ja lavalle luodusta näkymättömästä ovesta kulkiessa pitää kuulua niksnaks. On aina yhtä hauskaa huomata, että ne kaikki on keksittyjä. Mikään niistä ei sido mua. Mä olen teatterissa, ja jos mä en täällä osaa olla vapaa, niin missä sitten.”
Ja 35-vuotiaalla on vielä hirveän monta teosta edessä. Voisi tehdä vaikka ”kaikki klassikot läpi” nyt, kun sekään ajatus ei piinaa entisellä lailla.
Kolmanneksi teatterin tekeminen on parhaimmillaan törkeän hauskaa. Niin se oli Jeppe Niilonpoikaakin tehdessä. Jokainen joskus vastenmieliseltä tuntunut työvaihe meni ihan hyvin. Ensi-ilta, sosiaalisuus, ideointi.
”Eräänlaisesta kompleksisuudestani ja itsesabotaasista huolimatta mä oon aika tehokas ohjaaja. Mä oon omasta mielestäni teknisesti aika taitava. Mulla on aika paljon asioita, joita hallitsen. Oon aika hyvä henkilöjohtaja”, Pettersson sanoo.
”Jos olisi koko ajan yhtä nerokas kuin on nerokkaimmillaan, ei tässä olisi mitään ongelmaa.”
Tampereen Työväen Teatteri peruutti yhdeksän Jeppe Niilonpojan esitystä. Esitykset jatkuvat silti 4.4. asti.