Tarinoiden valtaa vastaan
Eriopis on antitragedia.
Dramaturgi ja näytelmäkirjailija E. L. Karhu on Suomen tämän hetken kansainvälisesti menestyneimpiä näytelmäkirjailijoita. Paikallisen läpimurtonsa hän teki jo vuonna 2017 näytelmällään Prinsessa Hamlet, joka tarkasteli klassikkonäytelmän päällekirjoituksen avulla naisten paikkaa historiankirjoituksissa.
Karhun viimeisin näytelmä, Saksan Schauspiel Leipzigissä kantaesitetty Eriopis, sai odotetun Suomen kantaesityksensä Q-teatterissa.
Eriopis – Medeian selviytyjätytär kertoo kaiken on uudelleentulkinta Euripideen kuuluisasta tragediasta, jossa Medeia surmaa lapsensa. Karhu on ottanut lähtökohdakseen tarinan sivuhenkilön, Eriopiksen, joka säästyy äitinsä surmatyöltä.
On ilo huomata näyttäviin tehokeinoihin mieltyneen ohjaaja Akse Petterssonin löytäneen Karhun näytelmästä uudenlaista visiota ja raikkautta näyttämölliseen ajatteluunsa.
Pettersson tunnetaan populaarikulttuuria suvereenisti hyödyntävistä näyttämöteoksistaan. Kaspar Hauser -ohjaus villitsi kriitikot ja yleisön Q-teatterissa vuonna 2014. Arki ja kauhu (2018) kohautti verisyydellään samassa osoitteessa.
Veri vuotaa myös Eriopiksessa, mutta ei suihkuten kuten Arjessa ja kauhussa. Näytelmä on muovautunut Petterssonin käsissä hillityksi, etäiseksi ja vähän kolkoksikin. Millään näistä sanoista en kuvailisi Petterssonin aiempia teoksia.
Visuaaliset vaikutteet tulevat tällä kertaa pohjoismaisten nordic noir -rikossarjojen maailmasta. Näyttämön sävyt ovat tummia, valo kylmää ja rekvisiitta niukkaa.
Petterssonin ohjaus säilyttää Karhun tekstissä olevan suuren kirjallisuuden tunnun. Tapahtumat sijoittuvat Pohjoiseen ja kenties nykyaikaan, mutta samalla ne ovat ajasta ja paikasta irti tavalla, joka heijastelee antiikin tekstien myyttistä ikiaikaisuutta.
Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Elena Leeve ja Emmi Parviainen esittävät kaikki samaa hahmoa, Eriopista. Samalla he muodostavat Eriopista puhuttelevan nimettömän kertojakuoron. Heidän äänensä, identiteetin symboli, on manipuloitu tunnistamattomaksi. Heillä ei ole omaa ääntä, kuten ei ole Eriopiksellakaan, jolta Medeia leikkaa unessa kielen irti.
Perhetragedia tekee Eriopiksesta sivuhenkilön, joka halutaan väkisin nähdä uhrina tai selviytyjänä. Toimittajat juoksevat Eriopiksen perässä anellen häntä kertomaan tarinansa, ikään kuin se olisi kaikkien omaisuutta.
Yksinäisellä Eriopiksella on yllään mustat farkut ja valkoinen toppatakki – kuin muistutus siitä, miten mustavalkoisina tarinoiden sivuhenkilöt useimmiten näyttäytyvät.
Feministinen teatteri on viime vuosina nostanut esiin näytelmäkaanonin sivuhenkilöitä. Eriopis tekee sen tavalla, joka on paljon enemmän kuin vain hahmon tarinan auki kirjoittaminen. Oikeastaan se kysyy, onko tarina ylipäätään mielekäs tapaa jäsentää todellisuutta ja identiteettiä.
Eivätkö tarinat juuri luo sankareita, pahiksia, uhreja ja sivuhenkilöitä?
Eriopiksen isä ja Medeian puoliso Jason patsastelee tragedian jälkeen mielellään salamavaloissa, mutta Eriopis haluaa sanoutua irti median pakottamasta roolituksesta. Hän ei halua, että hänen tarinansa kerrotaan. Ei ainakaan ennen kuin hän on itse saanut selville, mikä se edes on.
Henkilöiden väliset jännitteet ovat harvassa. Keskeinen jännite on Eriopiksen sisäisen ja ulkoisen maailman välissä: kuinka ulkopuolinen määrittely muovaa käsitystä minuudesta, miten se voi suurentaa tai pienentää ihmistä.
Vaikka Eriopis on tragedia, se on myös antitragedia. Avoin ja filosofinen teos ei johda katarsikseen vaan kulkee siitä poispäin, kohti periferioita. Seuraaminen on työlästä mutta lopulta palkitsevaa.
E. L. Karhu (teksti) ja Akse Pettersson (ohjaus): Eriopis. Q-teatterissa (Tunturikatu 16, Helsinki) 5.4.2022 asti.