Parnasso: E. L. Karhu kirjoittaa epäsuosituista tytöistä – ”Karkinsyönnin kuvauksesta olen saanut todella paljon palautetta”

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 1/2022. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa ilmestyneitä tekstejä uudelleen verkossa.

 

Näytelmäkirjailija-dramaturgina yli viisitoista vuotta työskennelleeltä E.L. Karhulta, 39, julkaistiin viime vuonna Veljelleni-esikoisromaani ja Saksassa jo keväällä 2020 kantaesitetty Eriopis-näytelmä. Kirjailijantyö on Karhun mukaan samanlaista, kirjoitti sitten proosaa tai näytelmää, mutta teosten vastaanotto paljasti lajien erilaisuuden. Näytelmä on julkinen, romaani kohtaa yleisön yksi kerrallaan.

”Näytelmän kaksoisluonteeseen kuuluu, että se on sekä kaunokirjallinen teos että siemen toiselle taideteokselle. Näytelmää lukiessamme luemme aina siihen mukaan kaikki menneet ja tulevat esitykset, se luo lukijan mielen sisäisen näyttämön. Romaanissa näin ei ole, vaan romaani on kaikki mitä on.”

”En ole ennen ymmärtänyt näin konkreettisesti, että näytelmä on jatkuvassa tulemisen tilassa. Eriopis on ytimeltään julkinen. Sen suhde yleisöön on erittäin jännitteinen, sillä se käsittelee kärsimyksen hyväksikäyttöä ja tirskistelyä. Veljelleni-romaanin päähenkilö sen sijaa haluaa ennen kaikkea tulla nähdyksi.”

Eriopis saa helmikuussa Suomen kantaesityksensä Q-teatterissa Akse Petterssonin ohjaamana. Eriopis ja Veljelleni muodostavat epäsuosituista tytöistä kertovan trilogian alun, joka täydentyy lähivuosina.

Karhu sai ideaansa sytykkeen Margaret Atwoodin novellista ”Unpopular gals”, joka kertoo nimensä mukaisesti naishahmoista, joista ei pidetä ja jotka eivät koskaan saa vuoroaan. Karhulle on luontevaa puhua omien teostensa yhteydessä muista kirjailijoista ja avata tekemäänsä taustatyötä laajasti, sillä hän kokee aina kirjoittaessaan keskustelevansa muiden tekstien ja materiaalien kanssa.

Eriopis-näytelmä lähti syntymään, kun Karhu huomasi, että Medeialla on tytär, Eriopis, joka on jäänyt tarinoissa aina alaviitteeksi. Eriopis ei kuitenkaan kerro hänen tarinaansa vaan pikemmin tutkailee sitä, millaisia tarinoita tarjoamme niille, jotka selviytyvät ja jäävät tragedian jälleen eloon.

Karhun aiemmassa näytelmässä Prinsessa Hamletissa kysyttiin, mitä tapahtuu niille, jotka jatkavat elämäänsä. Voi ajatella, että Eriopis vastaa tähän kysymykseen näyttämällä, miten suhtaudumme jäljelle jääneisiin. Osaammeko yhteisönä antaa heille tilaa, jossa oman tahdon toteutuminen on mahdollista, vai pakotammeko heidät johonkin valmiiseen sapluunaan?

Karhu on aiemmin kirjoittanut useita näytelmiä, joita on tähän mennessä käännetty jo kahdeksalle kielelle ja julkaistu myös kirjoina. Eriopiksen ja Prinsessa Hamletin lisäksi myös kuka tahansa meistä -dokumentti, Kuokkavieraat ja Leipäjonoballadi elävät monina käännöksinä ja tulkintoina muun muassa saksankielisellä alueella, Ranskassa, Kreikassa ja Australiassa.

Romaanistaan, jonka hän on vieläpä omien sanojensa mukaan kirjoittanut tarkoituksellisesti ”ahmimisen dramaturgialla”, hän on kuitenkin saanut enemmän palautetta kuin mistään teoksestaan koskaan aikaisemmin.

”Olen queerfeministinen taiteilija, joten en lähtökohtaisesti oleta, että teokseni otetaan kaikilla rintamilla ilahtuneina vastaan. Veljelleni-teoksen saama vastaanotto on kuitenkin ollut kautta linjan innostunut. Jokin romaanin kvaliteetissa on sellaista, että monet ovat tunnistaneet siinä jotain ja halunneet ottaa yhteyttä, se on hyvin kiinnostavaa.”

 

Veljelleni-romaanissa kaunista ja suosittua veljeään intensiivisesti seuraava ruma sisko kertoo elämästään veljensä ja hänen vaihtuvien tyttöystäväehdokkaidensa, siskon sanoin ”mahkuilijoiden” rinnalla. Sisko saa palveluksia vastaan elää suosittujen ihmisten lähellä, mutta saa koko ajan tuta, ettei oikeastaan kuulu joukkoon.

Psykologisen realismin sijaan romaani kurottaa ruumiin politiikkaan: millaisella keholla saa olla olemassa sellaisenaan, ja millaisella taas joutuu ostamaan hyväksynnän? Ja onko tuo hinta liian korkea? Tämä kaikki on kuitenkin vain jäävuoren huippu, sillä sen verran intertekstuaalisesta teoksesta on kyse.

250-sivuinen, lyhyehköistä kappaleista koostuva teos avaa näkymiä niin maailmankirjallisuuden klassikoihin kuin kotimaiseen proosaan kommentoimalla niitä ja jatkamalla niiden aloittamia keskusteluja. Yksi keskeinen viite on Virginia Woolfin Orlando, jonka tunnetussa kohtauksessa metsän eläimet kumartavat Orlandolle. Kohtaus kuultaa läpi viimeisen luvun alun alta.

”Mietin pitkään, että jätänkö tekstiin näitä viitteitä niin, että ne nimetään henkilön puheessa. Mutta lopulta viitteet piti jättää nimeämättä, sillä kyseiset teokset eivät sopineet henkilöhahmojen maailmaan. Teokseni on Troijan hevonen, ja otan sen hyvin vakavasti!”

 

Kauniiden naisten piirittämää kaunista veljeään Karhun sanoin ”hyperfokuksessaan” pitävä sisko ei kuitenkaan ole veljensä touhuja vakoillessaan hyväksikäytön uhri. Karhulle oli tärkeää siivota kaikki sellaiseen viittaava kirjasta pois.

”Luemme seksuaalista väkivaltaa teoksiin narratiivisten konventioiden takia hyvin helposti, vaikka väkivaltaa ei teoksissa kuvattaisikaan. Jouduin aktiivisesti poistamaan kirjasta kaiken, mikä olisi mahdollistanut väkivallan tulkitsemisen teokseen, sillä en halunnut kuvata sitä. Voin kertoa, että oli todella vaikea kuvata henkilöä, joka vakoilee veljensä seksielämää ilman että hänen suhteensa veljeensä on insestisuhde.”

Karhulle oli todella kova työ kirjoittaa teoksesta sellainen, ettei sisko vaikuttanut uhrilta.

”Toki siellä sitten on hierarkioista nauttimista, joka liittyy teoksen BDSM-teemoihin, mutta en halunnut että väkivallan kokemus värjäisi nautinnon kokemusta.”

Sisko on iloinen pervoilija normien täyttämässä maailmassa. Hänen kehosuhteensa ei ole rikki vaan jotenkin lapsenomaisesti kokonainen. Yksi lukijaa askarruttava asia teoksessa on siskon ikä. Sitä ei sanota missään kohtaa, joten lukija voi ”miehittää” siskon haluamansa ikäisellä henkilöllä – ja siitä riippuu myös, miten traagisena hahmon näkee.

Catherine Breillatin Sisarelleni-elokuvan lisäksi Monika Fagerholmin Diiva toimii Veljelleni-teoksen tärkeänä keskustelukumppanina. Diivassa tyttö on mallinmittainen ja aina nälässä – ja teos on myös järkyttävä tragedia hyväksikäytöstä. Veljelleni-romaanissa sisko syö koko ajan, pursuaa läskiä – ja vapautuu nautinnon kautta.

”Se on oikeastaan klassinen feministinen emansipaatio. Eriopis on kirjoitettu kärsimyksen pisteestä, mutta Veljelleni-romaani on kirjoitettu halun ja nautinnon pisteestä.”

”Kirjaani sen työstövaiheessa useaan kertaan kommentoinut näytelmäkirjailija Pipsa Lonka sanoi, että Veljelleni-romaanin päähenkilö on eräänlainen anti-Diiva, koska häneltä puuttuu kaikki, mitä Diivalla on.”

 

Nautinto on keskeinen radikaali asia Veljelleni-teoksessa. Siinä on yhteyksiä moniin tämän hetken performansseihin ja nykytanssiesityksiin, joissa nimenomaan korostetaan nautinnon radikaaliutta. Karhu tunnistaa saman tendenssin nykyisestä esitystaiteesta.

”Toki nautinnon korostamisesta on tullut osin jopa klisee alakulttuurissa. Kärsimys- ja rangaistustarinoiden historia on kuitenkin niin valtavan pitkä ja pimeä, että nautinnon äärellä työtä riittää vielä hyvin pitkäksi aikaa.”

Karhulle Veljelleni on queer-tarina, joka kuitenkin tapahtuu queer-yhteisön ulkopuolella.

”Queer-yhteisöjä korostetaan paljon, ja ne ovatkin korvaamattomia, mutta erittäin monet elävät ja erityisesti kasvavat edelleen varsin yksinäisinä ja eristyneinä.”

”Tiedän, että Suomessa ei mielellään käytetä sanaa patriarkaatti, mutta minä halusin käsitellä juuri halua ja patriarkaattia, koska kaikki henkilöt ovat siellä vankeina. Siskokin on, mutta eri tavalla, koska hänet suljetaan kehonsa takia heteronormin palkintojenjaon ulkopuolelle. Halusin kuitenkin välttää sitä, ettei teokseni sanoma olisi, että naisten väliset suhteet ratkaisevat kaikki patriarkaatin ongelmat. Mutta lähtökohtaisesti minua kiinnosti tässä teoksessa heteronormista vapautuminen.”

 

Sisko esimerkiksi kuvailee tarkasti, millaisesta käytöksestä saa kiitosta. Vaikka hän näyttää oudolta, kun hän laittaa huulipunaa, niin silloin hänen suhtaudutaan suopeammin. Jo yrityksestä täyttää normi saa kiitosta.

Vaikka hahmo on muille ihmisille usein rajaton – häntä kähmitään vaivihkaa raitiovaunussa, samoin häntä avoimesti halveksitaan – on hän kuitenkin oudolla tavalla tyytyväinen itseensä ja löytää useita onnenhetkiä itsensä koskettelemisesta ja aistinautinnoista.

”Kirjoitin hahmon, joka on harvinaisen vähän kiinnostunut siitä, mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat.”

Henkilöhahmo elää omassa maailmassaan, ja tähän voisi listata vieläkin lisää vaikutteita. Esimerkiksi Sieppari ruispellossa -romaanin päähenkilön tapa havainnoida ja Jean Rhysin kertojanääni ovat Karhulle tärkeitä.

”Heillä on kertojia, jotka ovat vankina omassa todellisuudessaan samoin kuin romaanini hahmo.”

Ruumiillisuus liittyy myös siihen, mitä Karhu halusi tuoda näytelmäkirjallisuuden puolelta proosaan.

”Halusin tuoda proosaan näytelmäkirjallisuuden radikaalia ruumiillista hetkellisyyttä. Virittäydyin kirjoittamiseen syömällä metodisella tarkkuudella samoja karkkeja samalla tavalla kuin päähenkilö. Aloitin siis viisivuotisen apurahakauteni työpäivät kello seitsemän syömällä karkkia!”

”Karkinsyönnin kuvauksesta olen saanut todella paljon palautetta. Monet ovat sanoneet, että he syövät karkkeja juuri samalla tavalla kuin päähenkilöni. Vaikka tämä karkinsyönti kuulostaa hauskalta anekdootilta, niin sillä oli oikeasti tärkeä merkitys juuri ruumiillisen hetkellisyyden tavoittamisen kautta. Kaikkien tuntemien karkkimakujen kuvaaminen on tapa päästä käsiksi lukijan ruumiiseen, herättää hänessä kavalasti makumuisto, jonka syntymistä hän ei voi kontrolloida. Näin lukija tulee fyysisesti samastuneeksi henkilöön, johon ei välttämättä muuten samastuisi lainkaan. Makuaistin lisäksi romaani vetoaa paljon hajuaistiin.”

Teatteri on Karhun mukaan moraalinen kone toisin kuin yksityisemmin vastaanotettava romaani. Näytelmästä ohjaaja – vaikka kuinka lukijan sisäinen – synnyttää teoksesta kuvia.

”Proosassa synnytän lukijassa sisäisiä kuvia ja fyysisiä kokemuksia ylittämällä rajoja. Proosassa saan jokaisen lukijan kynsiini yksin.”

Aistit ylipäätään ovat romaanin rajanylityksissä keskiössä, ja siksi esimerkiksi Hildegard Bingeniläinen on yksi päähenkilön taustalla vaikuttava hahmo. Hänen tapaansa mystikkona ja näkyjä näkevänä hahmona voi pitää myös romaanin päähenkilöä, joka kärsii yliherkkyydestä ja näkee enneunia.

 

Karhu on taitava kuljettamaan lukijan ylittämään rajoja. Ahmittavaksi tehty romaani huijaa lukija ahmimaan sellaistakin, mitä hän ei ehkä olisi halunnutkaan noin vain ahmia. Äkkiä vain huomaa olevansa jonkin hyvin yksityisen kokemuksen tahaton todistaja, mutta niin, ettei tuo kohtaus vaikuta sokeeraavalta vaan pikemmin näynomaiselta, ekstaattiselta, ja oudon nautinnolliselta.

Sisko esimerkiksi suutelee uimahallin kaakelia muiden nähden hyvin intensiivisesti ja sujauttaa riekaleen varpaansa ihoa suuhunsa.

Ahmimisen teemaan liittyy myös se, että henkilöt kuluttavat fiktiota, toisia ihmisiä ja ylipäätään kaikkea. Diiva-romaanissa henkilöt tekivät elokuvia, mutta Veljelleni-romaanissa he vain kuluttavat.

Päähenkilöt ovat varakkaita, he ovat perineet vanhemmiltaan asunnon ja tilukset, joita he niitäkin kuluttavat.

”Alun perin tein heistä voimakkaammin rikkaita tyhjäntoimittajia, mutta karsin sitä kuvausta kuitenkin pois.”

Valtiotieteitä ennen Teatterikorkeakoulua opiskelleelle Karhulle sosiologinen näkökulma ja valtarakenteiden dekonstruktio ovat aina tärkeitä. Yksi referenssi Veljelleni-teoksessa onkin Alberto Moravian Desideria, jota Karhu kutsuu ”marxilaiseksi pornokirjaksi”.

Jos Karhun kapitalismiteemoille hakee jotain hengenheimolaista suomalaisten nykynäytelmäkirjailijoiden joukosta, sellainen voisi olla jälkikapitalistisessa maailmassa elävän ihmisen tuntoja tarkastelevat Otto Sandqvistin teokset Magnum ja Celeste.

Karhun kyky satirisoida luokkayhteiskuntaa on läsnä lähes kaikissa hänen teoksissaan, Veljelleni-romaanin lisäksi etenkin Prinsessa Hamletissa ja Eriopiksessa. Näkökulman vaihteluiden avulla Karhu luo usein traagiselta näyttävästä kohtauksesta koomisen, ikään kuin muistuttaa siitä, että kaikilla ei ole varaa oman itsen etsimiseen kuluttamisen kautta.

E.L Karhulle tärkeä näytelmäkirjailija on Elfriede Jelinek ja hänen prinsessadraamansa, joista tähän mennessä on käännetty vain yksi, Jackie, ovat toimineet etenkin Prinsessa Hamletin inspiroijina. Jelinekissä Karhua innostaa hänen tapansa kuvata suoraan sitä, mitä hän näkee. Jelinek on konkreettinen, mutta se ei vähennä poliittista tai filosofista kerroksellisuuutta.

”Jelinek on todella tärkeä vaikuttaja, etenkin siinä antifasistisessa feminismissään, hänen romaaneistaan Halu on minulle tärkein. Toki olen saanut hänen postdraamallisuudestaan ja tavastaan käyttää näytelmissään tekstimassoja ja ylipäätään muodon tietystä kohtuuttomuudesta vaikutteita, etenkin Eriopikseen.”

Jelinekiä voi ahmia, kuten voi Karhunkin teoksia, sillä hän ei ole vaikea kirjailija. Karhu yhtyy väitteeseeni.

”Ei todellakaan ole! On silkkaa seksismiä väittää hänen superkonkreettisia teoksiaan vaikeiksi. Konkreettisuus ei vähennä niiden poliittista ja älyllisiä kerroksia. Vaikeaksi väittäminen on Jelinekin depolitisoimista.”

 

Saksalainen teatteri ja kirjallisuus ovat vaikuttaneet Karhuun todella paljon, jo lähtien siitä, kun hän vietti vaihdossa vuoden 2004 Berliinissä Hochschule für Schauspielkunst Ernst Buschissa. Siellä hänelle avautui, mitä kaikkea näytelmä saattoi olla, ja että näytelmällä yritettiin uudistaa teatteria.

Näytelmissä oli vahva kirjallinen orientaatio, vaikka niillä uudistettiin näyttämöä. Suomessa eli tuolloin vahva englanninkielisen näytelmänkirjoittamisen perinne, mutta esimerkiksi saksalaista nykynäytelmää ei Teatterikorkeakoulussa juuri tunnettu.

Tärkeä saksalaisen teatteriperinteen vaikuttaja Karhulle on koko hänen kirjoittajanuransa ajan ollut Bertolt Brecht. Brechtin ajatus kuvata maailmaa siten kuin sen kokisi ensimmäisen kerran, jotta epäkohdat tulevat näkyviin, on hänelle keskeistä.

Karhua on käännetty ahkerasti saksaksi ja suomalaisia näytelmäkirjailijoita esitelleeltä Heidelbergin festivaalilta vuonna 2008 eräs Saksan merkittävimmistä teatterin superverkostoitujista, dramaturgi Katja Herlemann järjesti hänelle kaksi ensi-iltaa Leipzigiin, jossa Prinsessa Hamlet toimi teatterin uuden nykynäyttämön avausteoksena.

Eriopis-näytelmän syntyprosessi Leipzigin näyttämölle oli erityinen, varmasti aivan maailmanlaajuisesti tarkasteltuna. Schauspiel Leipzig tilasi hänestä näytelmän, jonka Karhu kirjoitti suomeksi ja jota Stefan Moster käänsi jo luonnosvaiheessa talon saksalaiselle dramaturgille sekä Karhun saksalaisen kustantamon kustannustoimittajalle kommentoitavaksi.

Karhu on kiitollinen Mosterille, joka teki huomioita myös luonnoksista ja kysyi tarkennuksia.

”Hän käänsi liuskoja, joissa saattoi olla hyvin epämääräisiä fragmentteja ja kuvailuja. Että tässä joku sanoisi jotain ja sitten olis vähän glitteriä.”

Se, että Karhu ikään kuin operoi kahdella kielellä, ei tuottanut vaikeuksia, eikä Mosterilla ollut käännöstyössään isoja ongelmakohtia.

”Moster on niin hyvä ja tarkka kääntäjä, että en oikeastaan huomannut kielen vaihtumista.”

 

Karhuun myös luotettiin Leipzigin teatterissa täysin, hän sai kirjoittaa aivan millaisen teoksen tahansa eikä häntä rajoitettu millään konkreettisilla toiveilla, kuten että on pakko olla näin ja näin paljon näyttelijöitä tai että jokin visuaalinen ratkaisu ei ole mahdollista tehdä.

Saksa on niin laaja teatterimaa, että se asetti Karhulle kirjoittajana aivan toisenlaisia paineita kuin Suomeen tekeminen. Suomessa Karhu tosin kokee jonkinlaista velvollisuutta kirjoittaa suomalaista teatteria uudistavia näytelmiä, koska tekijöitä on sen verran vähän ja heidän harteillaan on paljon. Saksassa hän oli vapaa suomalaisen näytelmän ja teatterin edistämiseen liittyvistä paineista, koska tiesi olevansa vain yksi monista.

Saksalaisia ei Karhun mukaan juurikaan kiinnostanut se, että teos tuli Suomesta.

”Saksassa näytelmiä ei ajatella niin vahvasti tietynmaalaisia teoksina. He ovat tottuneet siihen, että varsinkin Berliiniin valuu maailman parhaita aivoja joka puolelta maailmaa ja monet kirjoittajat ovat siirtolaistaustaisia.”

Postdraamalliseen teatteriin, eli yhtä ehjää maailmankuvaa ja tekstin ylivaltaa suhteessa esitykseen kritisoivaan teatteriin, liittyy usein se, ettei näytelmässä välttämättä määritellä henkilöhahmoja tarkasti. Esimerkiksi Eriopis koostuu tekstimassasta eikä siinä ole määritelty, kuka minkäkin kohdan tekstistä puhuu. Q-teatterissa se on ratkaistu siten, että lavalla tulee olemaan neljä Eriopista.

Tärkeä inspiroija Eriopikselle oli Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta, jossa puhuu eräänlainen kuoro. Karhu halusi Eriopiksessa uudistaa näytelmää tuomalla sen lähelle proosan rajaa juuri sen kaltaisen sinämuotoisen monologin kautta, mitä Stridsberg käytti romaanissaan. Lumivyörykieli on Eriopiksessa myös keskeistä. Näytelmä haastaa näyttämöä kielen ja muotonsa kautta.

Karhulle oli tärkeä hetki kuulla oma näytelmänsä luettuna näyttämöllä Eriopiksen Suomen kantaesityksen harjoituksissa suomeksi. Se kuulosti hyvällä tavalla monikerroksisen humoristiselta.

”Näytelmä on kuitenkin puheeksi tuleva tekstiä. Se on minulle kirjailijana aina kauhean ihana hetki, kun teksti luetaan ensimmäistä kertaa ääneen. Se merkittävyys liittyy näyttelijöiden ruumiiden läsnäoloon todella paljon. Mielenkiintoista oli, miten tekstin huumori tuli esiin näyttämöllä. Ja se oli kokemus, jonka näyttelijät jakoivat kanssani.”

Näytelmäkirjailijana Karhu elää teatterin ja kirjallisuuden välitilassa sekä suomalaisen ja saksalaisen kulttuurin välitilassa. Se on sekä hedelmällistä että paljastavaa.

Saksassa teatterin vastaanoton poliittisuus paljon vahvempaa kuin Suomessa, ja on Karhun mukaan politisoitunut viime vuosina entisestään. Saksassa ei myöskään pelätä viitata omilla töillään siihen, mitä on aiemmin lukenut.

”Suomessa on ongelma, jos kirjailija on lukenut liikaa ja näin muka etääntynyt kansasta. Saksassa tällaista ongelmaa ei ole, vaan siellä on vahva, ylpeä intellektuaalinen perinne. Saksassa toisaalta vielä useammat taiteilijat kuin Suomessa ovat yläluokkaa, mikä taas tuo toisenlaisia ongelmia.”

 

Karhulla on hyvän ystävänsä ja kollegansa Saara Turusen kanssa kirjakerho, jonka kanssa he käyvät toisinaan myös kutsusta vierailemassa erilaisissa tilaisuuksissa ja julkiset keskustelut on julkaistu podcastina. ”Emmyn ja Sasin feministisessä kirjakerhossa” he lukevat kirjoja ennen muuta kahden taiteilijan näkökulmasta, siten heidän löytönsä ja havaintonsa liittyvät vahvasti heidän senhetkisiin tunnelmiinsa ja omiin taiteellisiin prosesseihin.

Kirjakerho eroaa siten vaikkapa toimittajien ja tutkijoiden puheesta, sillä he saattavat vaahdota parinkin jakson verran Milja Sarkolan neroudesta tai intoutua puhumaan tolkuttoman pitkään Jane Bowlesin huumorista.

”Usein teatterialan keskustelut jäävät vain alan sisäisiksi, meillä oli siksi tarve tehdä podcast, että ne jutut eivät aina jäisi sinne.”

 

Biseksuaalina Karhu elää välitilassa. Eriopis elää pohjoisen ja etelän välitilassa, ja Veljelleni-romaanin henkilö näkee heteronormin sisältä ja ulkoa. Välitilat tekevät Karhun mukaan erityisen näkyviksi yhteiskunnan normit, sillä niin sanotuissa rajatilapositioissa elävän ihmisen yhteiskunnallinen asema vaihtelee hänestä riippumattomien tekijöiden mukaan. Esimerkiksi biseksuaalina hänen yhteiskunnallinen statuksensa muuttuu sen mukaan, kuka hänen puolisonsa on.

Välitilan kuvaaminen onkin keskeistä myös Eriopiksessa ja Veljelleni-romaanissa.

Kumpikin Karhun tuoreista teoksista kytkeytyy myös kysymykseen katharsiksesta. Mikä voisi olla se taideteoksen aiheuttama elämänhalun uudistuminen ja palautuminen, mikä ei käyttäisi jonkun toisen tarinaa hyväkseen?

Yksi vastaus siihen voisivat olla Karhun Veljelleni-teoksessa sekä Eriopiksessa juuri rajanylitykset yksityisen ja julkisen välillä. Ne haastavat individualistista ja kuluttamiseen perustuvaa ihmiskäsitystämme.

Kirjoittaja Maria Säkö on teatteriin ja tanssiin erikoistunut vapaa toimittaja ja kriitikko.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 1/2022. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Parnasson voit tilata täältä.