Timo Harakka: Herrat nostavat perussuomalaiset politiikan alapuolelta yläpuolelle

Kotimaa 31.3.2011 19:55
Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini (kesk.) Vantaalla 13. helmikuuta. Kuva Markku Ulander / Lehtikuva.

Älymystö populistien ansassa

Teksti Timo Harakka

Suomalainen älymystö ruoskii itseään perussuomalaisten noususta. Kauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä katui omaa ja muiden intellektuellien ylimielisyyttä Timo Soinia kohtaan Suomen Kuvalehdessä (Lue juttu täältä).

Kovasanaisin on professori Vilho Harle (HS 16.3.): ”Eliitin luoma kuva sivistyneen älymystön ja perussuomalaisten erosta on valhetta. Viha ja suvaitsemattomuus asuvat kaikissa. Eliittiä johtava ’sivistyneistö’ on siinä lajissa mestari. Yhteiskunnan kerma muuttuu samanlaiseksi kuin vihansa kohde.”

EVA:n johtaja Matti Apunen säesti (HS 23.3.): omahyväinen älymystö on vieraantunut ongelmista ja vieroksuu ratkaisuja.

Synnintunto on sinänsä sympaattista. Mutta herrat toistavat älymystöstä juuri sitä kuvaa, jota populistit ovat levittäneet. He astuvat suoraan Soinin virittämään ansaan.

Ylimielisyydestä alamaisuuteen

EU:n kriisi, miesten syrjäytyminen, perusteollisuuden ahdinko, globaaliuden pelko – Penttilä luettelee päteviä syitä poliittisen kulttuurin murrokseen. Harle näkee yhteiskunnan eriarvoistumista ja yleistä epäoikeudenmukaisuutta.

Ydinkysymys jää silti vastausta vaille: miksi nämä ilmiöt heidän mielestään ilman muuta hyödyttävät perussuomalaisia, eivätkä vaikkapa vasemmistoa tai kristillisiä?

Siksi, että he ovat siirtyneet – kenties suomalaiselle älymystölle tyypillisellä tavalla – yhdestä äärestä toiseen. Ylimielisyyden tilalle tulee alamaisuus. Nyt älyköt pitävät perussuomalaisia ”kansan” aitoina edustajina. Niinpä se ei ole mikään puolue, vaan ”kanava purkaa pahoinvointia” (Harle), ja Soini on ”tavallisen kansan äänitorvi” (Penttilä).

Yhäkään he eivät siis kohtele populisteja poliittisena liikkeenä, joka taitavasti ja aktiivisesti muokkaa keskustelua. Kannatuksen nousu on etevän ja johdonmukaisen työn tulosta, eikä mikään ylhäältä määrätty Zeitgeistin ruumiillistuma.

Voimmeko kuvitella, että Penttilä ja Apunen tulkitsevat Sauli Niinistön (kok) suuren suosion ”pahoinvoinnin ilmentymäksi” tai ”reaktioksi globalisaatioon”? Eivätköhän he kehuisi Niinistön teemoja, niiden kyvykästä esillepanoa, ammattimaista kampanjointia ja henkilökohtaista karismaa. Poliittista taitoa, siis.

Herrat nostavat perussuomalaiset politiikan alapuolelta politiikan yläpuolelle. Juuri niin kuin populistit toivovatkin.

Vastakkainasettelujen aika on vasta alussa

Ei tarvitse suinkaan olla sokea yhteiskunnallisille epäkohdille, jotta ymmärtäisi, että jyrkkien vastakkainasettelujen korostaminen on populismin ydin. Ernesto Laclau toteaa, että maailmalla menestyviä monia populismin muotoja ei yhdistä mikään poliittinen sisältö, vaan ainoastaan muoto. Populistinen retoriikka nojaa aina ja kaikkialla kahtiajakoon.

Ihannetilanteessa populistinen liike onnistuu pelkistämään kaikki yhteiskunnalliset kysymykset edustamansa ”kansan” ja vastustajien muodostaman ”hallitsevan luokan” väliseksi valintatilanteeksi. Harle, Apunen ja Penttilä nielevät syötin.

Populistit pyrkivät pitämään yllä ja esillä kahtiajakoa, ulottamaan sen kaikille alueille ja laajentamaan entistä kattavammaksi. Siksi perussuomalaisten ohjelmassa määritellään jopa ”oikea” suomalainen identiteetti, historiankirjoitus ja taide, vastakohdiksi ”väärille” versioille.

Kahtiajakoon liittyy paradoksi. Ollakseen olemassa populistinen liike ylläpitää vastakkainasettelua, mutta sen on tekeydyttävä passiiviseksi, syyttömäksi ja osattomaksi tilanteeseen. Se on vain ”kanava” ja ”äänitorvi”. Kahtiajako on yksinomaan ”valtaapitävän luokan” aiheuttama; populistit ovat kärsijöitä.

Vilho Harle rakentaa tätä maailmankuvaa toteamalla ensin: ”Eliitti ei tunnusta ongelmien olemassaoloa. Eliitin ja huonompiosaisten maailmat eivät kohtaa.”

Myöhemmin Harle kuitenkin syyttää Jörn Donneria (Rkp), joka asettui ehdokkaaksi perussuomalaisia vastaan, kahtiajaon synnyttämisestä: ”Mongolien ja paremman väen vastakkainasettelun aika ei siis olekaan ohi”.

Perussuomalaiset ovat siis samaan aikaan oikean vastakkainasettelun agentteja ja valheellisen vastakkainasettelun uhreja.

Tämä Harlenkin myötäilemä siirtymä agentista uhriksi on populistisen retoriikan peruskeino, jota varsinkin pakolaisvastaiset piirit hyödyntävät taitavasti. Syyttäjästä tulee syytetty, hyökkääjästä uhri.

Uhriutuminen strategiana

Vastakkainasetteluihin virittyvä poliittinen liike ei tietenkään kaihda hyökkäyksiä ja provosointia, sillä aikaansaamallaan reaktiolla se valaa omia joukkoja yhteen. Asiakysymyksissähän jako perussuomalaisten ja muiden puolueiden välillä ei ole jyrkkä, johdonmukainen tai selkeä – ero tehdään esiin juuri kärkevällä kielenkäytöllä, performatiivisesti. Timo Soinin härnäily on se tapa, jolla maailmaa lähestytään; reaktio ärsytykseen todistaa kahtiajaon todeksi.

Maahanmuuttokeskustelussa aloitteentekijät, jotka usein viljelevät halventavia stereotypioita ja yleistyksiä, muuntavat johdonmukaisesti saamansa kritiikin samalle kielelle. Jos jotakuta moittii, että lausuma on rasistinen, tämä väittää, että hänet on leimattu rasistiksi.

Populisti kääntää asiakeskustelun – valheellisesti – henkilöön käyväksi. Tyypillinen tapaus on MTV3:n raportti maahanmuuttokeskustelusta syyskuussa 2009, jossa yhteen ottivat monikulttuurisuusaktiivi Börje Mattson ja perussuomalaisten Juha Malmi.

”Eikö se ole ihan sama, mistä tai minkä väristä työvoimaa saamme? Eihän tällaisessa asiassa voi laittaa rasistisia rajoja, Mattson arvosteli Malmia. ”Perussuomalaiset eivät ole rasisteja! Kumma juttu, että perussuomalaiset leimataan sen vuoksi rasisteiksi, kun tuomme näitä asioita keskusteluun.”

(Myös Eero Heinäluoma (sd) teki saman retorisen käännöksen asiasta henkilöön, kun hän totesi kesällä 2010: ”Jos rasismia on se, että korkean työttömyyden oloissa ei kannata maahanmuuton lisäämistä, niin sitten lähes kaikki Euroopan valtiojohtajat ovat rasisteja.”)

Ei niinkään kumma juttu, vaan tavaksi käynyt uhriutumisen taktiikka. Vilho Harle ottaa tämän silmänkääntötempun todesta, ja hokee, että perussuomalaisia ei arvostella politiikkansa perusteella, vaan nimenomaan ihmisinä, peräti ”epäihmisinä”, julmasti yleistäen ja leimaten.

”Asiakeskustelun sijasta ’sivistyneistön’ ivanauru kohdistuu perussuomalaisten ehdokkaisiin, ohjelmiin ja kannattajiin. Ivan kohteeksi kelpaa mikä tahansa, ja vähättelevä suhtautuminen näkyy monella tapaa.” (Näistä monista tavoista Harle ei anna yhtään esimerkkiä – ja toistaiseksi hän on itse ainoa, joka 1930-luvun rotuoppien tyyliin vertaa perussuomalaisia ”mongoleihin”.)

Uhriutuminen on kuitenkin enemmän kuin retorinen konsti. Se luo mielikuvaa tasapuolisesta ja tasavahvasta keskusteluasetelmasta, jossa ”rasistiset” kannanotot saavat aina vastaansa ”rasistiksi leimaavan” reaktion. Syntyy yhteismitallisuuden harha.

”Puolin ja toisin”: yhteismitallisuuden harha

Niin läpinäkyvä kuin populistien uhriutumisen taktiikka onkin, nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä se otetaan todesta niin mediassa kuin kilpailevissa puolueissakin. Puhuessaan muukalaisvihasta maaliskuussa 2010 kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen omaksui ”syytettyjen syyttäjien” uhritarinan.

”Tämä kaikki on johtanut nykytilanteeseen, jossa ihmiset on jaettu tarpeettoman jyrkästi suvaitsevaisiin ja suvaitsemattomiin. Se on puolestaan loukannut monia, jotka suvaitsevat erilaisuuden, mutta kokevat epäoikeudenmukaisuutta nykyisen maahanmuuttopolitiikan käytännöissä.”

Kysymys kuuluu: kuka ja missä jakaa ”tarpeettoman jyrkästi ihmiset suvaitsevaisiin ja suvaitsemattomiin?”

Voiko Katainen tuoda esiin ne ilmeisestikin lukemattomat julkiset puheenvuorot, joissa ”epäoikeudenmukaisuutta kokevia” ihmisiä leimataan loukkaavasti ja tuomitaan?

Katainen sanoi poliitikkojen saavan maahanmuutosta ”palautetta puolesta ja vastaan, mielipiteet jakautuvat – jyrkästi. Maahanmuutosta ei keskustella ilman tunneryöppyä.”

Tulee kuva, että maahanmuuton kannattajat ovat yhtä aktiivisia ja aloitteellisia, sadoilla keskustelufoorumeilla ja asiaansa varten perustamillaan nettisivustoilla yhtä ”tunnekuohuisia” kuin vastustajatkin. Pakolaisten ystävät täyttävät median keskustelupalstat vaatimuksineen ja uhkailuineen.

Vastaako kuva todellisuutta?

Yhteismitallisuuden harha on yleistynyt. Vilho Harle kirjoittaa: ”Asenneilmastomme on muuttumassa vihamieliseksi laidasta laitaan.”

Saska Saarikoski jatkoi Harlen linjalla seuraavan päivän Helsingin Sanomissa pahoittelemalla että ”vihapuhe tuntuu villiintyneen” ja luettelemalla eri puolten ”vihalistoja”.

Saman toimituksen HS-raadille lokakuussa 2010 lähettämä kysymys alustettiin toteamalla: ”Suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa kielenkäyttö on kovaa puolin ja toisin.”

Laidasta laitaan, puolin ja toisin. Väitteelle ei ole muuta perustaa kuin väittäjän tahto asemoitua järkeväksi ja maltilliseksi osapuoleksi, asettua ”kiistelyn yläpuolelle”, nähdä ”totuus ääripäiden välissä”. Tämä on viime kädessä sivistyneistön pahinta ylimielisyyttä.

Populistisen kahtiajaon toinen paradoksi onkin tämä. Kahtiajako virallistuu, vakiintuu yleiseksi käsitykseksi, kun maltilliset alkavat tarjoilla keskitien ratkaisua, oli kompromissi miten mieletön tahansa.

Mikä ”viha”?

Seuraan ammatikseni yhteiskunnallista keskustelua, enkä voi mitenkään tukea väitettä, että vihapuhe olisi tasapuolista ja yhteismitallista. Maahanmuuton vastustajilla on aktiivinen ja ammattimaisesti pyörivä vaikuttamiskoneistonsa Homma-foorumin ympärillä. Minkä tahansa median keskustelupalsta tukkeutuu perussuomalaisten propagandasta.

Tätä provosointikoneistoa vastassa ei ole yhtäkään tahoa, joka päätoimisesti leimaisi tai mustamaalaisia perussuomalaisia – paitsi tietenkin perussuomalaisten omissa fantasiaheijasteissa, joissa ”kukkahattutätien”, ”sivarien” ja ”mokujen” väitetään heitä sortavan. Luulisi kuitenkin, että analyyttiset tutkijat ja kriittiset journalistit etsivät edes jotakin näyttöä tosimaailmasta.

Ja mikä viha? Se on vahva sana. Perussuomalaiset ovat Harlen mukaan ”vihan” kohde. Saarikoski puhuu ”vihalistoista”. Missä tämä perussuomalaisiin kohdistuva ”viha” näkyy – oletettavasti väkivallantekoina, henkisinä ja jopa fyysisinä?

Harle ja Saarikoski kuvittelevat oman ”puolin ja toisin” -harhansa lumoamina, että vihapuheen kohteet ovat itse aiheuttaneet oman kohtelunsa. Ilmeisesti koulukiusaaminen on aina myös kiusatun oma vika.

On vaarallista, että vihapuheen kritiikki palautetaan samaksi vihapuheeksi. Yhteismitallisuuden harha antaa luvan yhä estottomammille syntyperään, uskontoon, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautuneisuuteen kohdistuville yleistyksille ja olemuksellistamisille.

Tosiasiassa vihapuhe on sallittua vain toiselle osapuolelle. Tämähän ilmeni siitä ennenäkemättömästä loukkaantumisen aallosta, joka syntyi vuosi sitten, kun Kaarina Hazard rikkoi keskustelun sääntöjä kirjoittamalla juuri edesmenneestä Tony Halmeesta (ps.) henkilöönkäyvästi loukkaavan kolumnin Iltalehteen. Selväksi kävi sekin, että ”eliitti” ei suojele omiaan: kirjoituksesta tuli Julkisen Sanan Neuvoston langettava päätös.

Perussuomalaisten on aivan turha hyökätä sivistyneistön kimppuun. Suomalaisten intellektuellien itseinho hoitaa homman.

Julkaistu 31.3.2011 klo 18.30, päivitetty 31.3.2011 klo 22.55.