Puhuvalle sattuu
Turha harmistua, jos joku alkaa tekemään. Virheet kehittävät kieltä.
Suomen kielen lautakunta kerääntyi rutiinikokoukseen 31. tammikuuta 2014. Kahdeksanhenkisen lautakunnan tehtävä on määritellä, mikä kuuluu suomen yleiskieleen.
Asialistalla olivat esimerkiksi sanat filee ja pyree.
Ne on suositettu taivutettavan kahdella e-kirjaimella: Söin herkullista porsaanfileetä. Sen kanssa oli perunapyreetä.
Lautakunnassa oli kuitenkin huomattu, ettei tällainen taivuttaminen luonnistu suomalaisilta. Suomalaiset syövät filettä ja pyrettä.
Lautakunta päätti, että nämä muodot olisivat jatkossa oikein fileen ja pyreen rinnalla. Ei ollut syytä estää lainojen suomalaistumista.
Päätös syntyi joutuisasti ja yksimielisesti kuten lautakunnassa yleensä.
Edettiin asialistan seuraavaan kohtaan.
Käsiteltävänä oli Kielitoimiston uusi kielioppiopas. Siinä oli luku verbirektioista, sellaisista kuin ”alkaa tehdä”. Alkaa-verbi pakottaa jäljessä tulevan verbin tiettyyn sijamuotoon. Nimittäin perusmuotoon: alkaa tehdä.
Oppaassa luki, että varsinkin puhutussa kielessä kuitenkin kuulee usein muotoa ”alkaa tekemään”. Annettiin ymmärtää, että alkaa tekemään olisi kielletyn ja sallitun välimaastossa mutta tyylillisesti huonompi kuin alkaa tehdä.
Lautakunnassa tiedettiin, että monitulkintaiset ohjeet ärsyttävät suomalaisia. Ihmiset haluavat, että asiat ovat joko oikein tai väärin.
Ja oliko todella niin väärin sanoa alkaa tekemään?
Lautakunta tempautui keskusteluun. Sen ei ollut ollut tarkoitus tehdä uusia linjauksia alkaa-verbistä. Piti vain kommentoida opasta.
Käytiin läpi murrelevikkiä. Etenkin Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla aletaan tekemään.
Todettiin, että alkaa tekemään on hyvin sitkeä virhe. Yli sata vuotta sitä on yritetty kitkeä kielenkäytöstä, huonoin tuloksin.
Virheen sitkeyden takia lautakunnassa oli jo kymmenen vuotta aiemmin pohdittu, pitäisikö vain hyväksyä alkaa tekemään osaksi yleiskieltä. Ei hyväksytty.
Nytkin osa lautakunnan jäsenistä oli huolissaan. Jos alkaa tekemään hyväksyttäisiin yleiskieleen, miten se vaikuttaisi lautakunnan arvovaltaan? Koko kielenhuollon arvostukseen?
Keskustelu velloi. Yhteisymmärrystä ei syntynyt.
Tehtiin harvinainen päätös. Äänestettäisiin. Sovittiin, ettei ulkopuolisille kerrottaisi, mitä kukakin on äänestänyt. Ei kerrottaisi edes sitä, millä luvuilla äänestys ratkesi.
Kun lautakunta lähetti päätöksestä tiedotteen, siinä luki vain lopputulos: jatkossa alkaa tekemään on osa yleiskieltä siinä missä alkaa tehdä.
Suomen kielen lautakunnan puheenjohtajan puhelin alkoi soida. Se soi miltei tauotta kaksi päivää, kun ihmiset antoivat palautetta. Lautakunta oli siunannut virheen!
Pitkäaikainen uutisankkuri Arvi Lind sanoi olevansa surullinen.
Helsingin Sanomat ja MTV3 rauhoittelivat lukijoita ja katselijoita. Ne ilmoittivat, etteivät ala käyttää väärää muotoa.
Kun ”alkaa tekemään” hyväksyttiin, kansa suuttui ja uutisankkuri Arvi Lind tuli surulliseksi.
Virheet ärsyttävät.
Suomalaiset taitavat olla vähän kielipoliisia porukkaa.
Kun Helsingin Sanomien välissä ilmestyi alkuvuodesta Nordic Business Forum -esite, Ulla-Maija Forsbergin sähköposti alkoi täyttyä napinasta.
Forsberg on Kotimaisten kielten keskuksen johtaja.
”Toivottiin, että puuttuisin asiaan.”
Hänen olisi pitänyt ojentaa Helsingin Sanomia. Sanoa, ettei suomenkielisen lehden välissä voi olla lehtistä, jolla on englanninkielinen nimi.
Tämä on tyypillistä. Kun ihmiset ärsyyntyvät virheistä tai huonosta suomesta, Forsbergin halutaan nuhtelevan kielen väärinkäyttäjiä.
”Ihmiset ajattelevat, että tämä olisi huone, josta jyrähdellään.”
Huone on Kotimaisten kielten keskuksen toimitiloissa Helsingin Hakaniemessä.
”Että minun pitäisi jyrähdellä.”
Forsberg tuottaa heille pettymyksen.
”Siis mähän olen hyvinkin liberaali.”
Forsberg ei tosiaan vaikuta miltään jyrähtelevältä tiukkikselta. Suomen johtavalla kielipoliisilla on mustat farkut, joissa on polven kohdalla reikä. Huppari ja mustat juoksulenkkarit.
Otsalla aurinkolasit, joista huomaa, että hän on tottunut Berliinin-kävijä. Sangoissa on Ampelmännchenin kuvia. Berliinin liikennevaloista tuttu ukkofiguuri roikkuu myös avainkaulanauhassa.
Forsberg on viettänyt sapattivuoden Berliinissä.
Hänellä ei ole osaa eikä arpaa alkaa tekemään -päätöksen kanssa, mutta hän saa siitä edelleen silloin tällöin palautetta.
Forsberg kyllä nimittää suomen kielen lautakunnan jäsenet, mutta päätöksen tehnyt kokoonpano oli hänen edeltäjänsä valitsema.
Forsberg ei pannut päätöstä pahakseen. Se oli hänestä ”ihan ok”.
”Puoli Suomea kuitenkin sanoo luontaisesti, että alkaa tekemään.”
”Mä ymmärrän kielen kehitystä ja muutosta, kun olen historiallista kielitiedettä opettanut.”
Historian tuntijalle alkaa tekemään -muoto ei näyttäydy sivistyksen rappion merkkinä. Muoto on oikeastaan paluuta vanhaan. Se oli tyypillinen 1600- ja 1700-luvuilla. Bibliassa luki:
”[Jumala oli] jällens alcanut hänen armons heille osottaman.”
1800-luvulla kielioppikirjoihin kuitenkin painettiin, että alkaa-verbiä seuraa perusmuoto. Jos oppikirjojen tekijät olisivat olleet lappilaisia tai peräpohjalaisia, lopputulos olisi ehkä ollut toisenlainen.
Ajatellaan monikon kolmatta persoonaa imperfektissä. He menivät. He veneilivät. He alkoivat tehdä.
Alun perin kuului sanoa he menit. He veneilit. He alkoit tehdä.
Ihmiset taivuttivat sinnikkäästi väärin. Nappasivat v-kirjaimen persoonapäätteeseen preesensistä, he menevät.
Nykykieli on virheitä vilisevää vanhaa kieltä. Virheet ovat kielen kehityksen moottori niin suomessa kuin muissakin elinvoimaisissa kielissä.
The Economist -lehti kirjoittaa mokista, jotka ovat jääneet elämään englannin kieleen.
Pitkään aikaan englannissa ei esimerkiksi ollut sellaista sanaa kuin a pea, herne. Oli sana a pease. Se oli samalla herne-sanan monikkomuoto.
Se käyttäytyi siis samaan tapaan kuin englannin sana eläinlaji. Yksi laji on a species, monta lajia many species.
A pease, many pease.
Ihmiset eivät kuitenkaan hahmottaneet sanaa oikein. Jos pease on monta hernettä, yhden on oltava pea, he tulkitsivat.
Lopulta pea sai virallisen aseman sanakirjoissa.
Suomen Saimaa-järvelle kävi todennäköisesti vähän niin kuin peaselle. Alkujaan järven nimi oli ilmeisesti Saimas, mutta taivutusmuodoissa s-kirjain hävisi. Mennään Saimaalle, taivutettiin, ei Saimakselle.
Ihmiset alkoivat luulla, että perusmuoto on Saimaa.
Forsberg on miettinyt sanontaa ”jäädä kuin nalli kalliolle”.
”Nykyään se tosiaan kirjoitetaan niin. Kuin nalli kalliolle.”
”Mutta järkevämpää olisi ajatella, että se oli alun perin alli, joka jäi sinne kalliolle.”
Kuin alli kalliolle.
’Tossa on toi kirjekuori”, Forsberg osoittaa työpöytäänsä.
Kansalainen on lähettänyt pitkän, käsinkirjoitetun kirjeen. Siinä hän vetoaa Forsbergiin, että suomen kieleen otettaisiin sana ”hillakka”.
Hillakka olisi kompromissi hillan ja lakan välillä.
”Hän on keksinyt tällaisen oman sanakontaminaation.”
Mutta ei sanoja yhdellä kirjeellä synnytetä. Uudet sanat syntyvät Kotimaisten kielten keskuksen kahvihuoneessa, tussitaululla, jonne on maaliskuun alussa kirjoitettu sanat natuviini ja esperöidä.
Keskuksen tutkijat kirjaavat taululle uusia sanoja sitä mukaa, kun törmäävät sellaisiin.
Kuukauden päätteeksi taululle kertyneet sanat tallennetaan rekisteriin. Jos joku näkee tai kuulee saman sanaan uudestaan, sekin pannaan muistiin. Kun osumia alkaa kertyä tarpeeksi, sana voi päästä Kielitoimiston sanakirjaan.
Forsberg rakastaa sanoja.
Kieliopin hän tietysti taitaa, mutta etenkin sanat.
Ennen kuin Forsberg neljä vuotta sitten tuli johtajaksi Kotimaisten kielten keskukseen, hän työskenteli pitkään Helsingin yliopistossa. Ansioluettelossa on professoria, dekaania, vararehtoria.
Kotimaisten kielten keskus on hänelle kuitenkin hyvin tuttu paikka. Hän aloitti uransa täältä vuonna 1984, etymologisen sanakirjan päätoimittajana.
Kesti 15 vuotta koota jokaisen suomen sanan alkuperä kolmeen niteeseen, asta öylättiin.
Kirjan ensimmäinen sana on tosiaan a. Se tarkoittaa samaa kuin ”entäs” tai ”no mutta.” Tulee suoraan venäjästä, jossa a tarkoittaa mutta.
A mitäs siihen sanot!
Öylätti on muunnos latinan sanasta uhri, oblatum.
Tällaisia niin sanottuja perussanoja on yhteensä noin 10 000. Mukana ei ole yhdyssanoja, johdannaisia tai murretermejä.
Yksi Forsbergin suosikkisanoista on lisko.
Sen tausta on kantasuomen sanassa sisal, joka vääntyi villisti murteissa. Oli sisalikko, sisiliusku ja lopulta yleiskieleen juurtunut sisilisko.
Kun 1800-luvulla tehtiin suomenkielistä eläintieteen oppikirjaa, tarvittiin nimitys suomumatelijoiden alalahkolle. Tämän alalahkon edustajia on Suomessa kaksi, vaskitsa ja sisilisko.
Kirjan tekijät ilmeisesti ajattelivat – virheellisesti – että sisilisko on yhdyssana. Sisi ei tarkoita mitään. Mutta niin vain pantiin suomumatelijoiden alalahkolle nimeksi lisko.
Forsbergin kollega selvitti atuloiden mysteerin. Hän vei salaisuuden mukanaan hautaan.
Kolme muuta Forsbergin suosikkia: saita, itara ja äveriäs. Ne ovat jännittäviä, koska niistä ei tiedetä mitään.
”Ei mitään! Ei kunnollista murrelevikkiä. Ei mitään vastineita lähisukukielissä. Ei mitään lainakandidaattia missään kielessä.”
Melkein kaikkien suomen sanojen alkuperästä voidaan sanoa jotain, mutta näiden kolmen kohdalla on aukko. Kolme mysteerisanaa.
”Okei”, Forsberg sanoo, ”mailakin on.”
”Ja no… sitten on iva ja atulat.”
Myöskään mailan, ivan ja atuloiden taustoja ei tunneta.
Atuloiden eli pinsettien alkuperä tosin oli lähellä selvitä, kun Forsberg kerran kahvipöydässä tuskaili atuloiden arvoitusta kollegalle.
”Että mikä se tausta voi oikein olla, kun ei siitä kukaan ole koskaan kirjoittanut mitään.”
Kollega sanoi, että hänpä itse asiassa on keksinyt, mistä atulat on peräisin.
Tiedän, mutta en voi kertoa, hän sanoi.
Kollega halusi kunnian atuloiden etymologiasta omiin nimiinsä. Hän halusi julkaista ensin artikkelin, jotta kukaan ei varastaisi oivallusta.
Kului vuosia. Kollega ei julkaissut artikkelia. Sitten hän kuoli.
’Tällä alalla on paljon mustasukkaisuutta”.
Mustasukkaisella on muuten hauska etymologia. Se on lainaa ruotsista, svartsjuk. Sjuk kuulosti vähän sukalta, joten kielenkäyttäjät käänsivät mustasairaan virheellisesti mustasukkaiseksi.
Vähän samanlainen sana on työmyyrä: tulee ruotsin arbetsmyrasta, joka kyllä olisi pitänyt kääntää työmuurahaiseksi.
”Tällaista se oli tiedemaailma ennen vanhaan. Ja ehkä vieläkin jotkut mustasukkaisesti vartioitsee omia keksintöjään…”
”No hei, onhan mullakin snadi-sanalle etymologia! Enkä ole sitä vielä sanonut kenellekään, kun en ole julkaissut.”
Ulla-Maija Forsbergilla on harrastusprojekti. Hän tekee etymologista sanakirjaa Helsingin murresanoista eli stadin slangista.
Helsinkiläismuusikot Anna Karvonen, Hannu ”Tuomari” Nurmio ja Karri Miettinen eli Paleface anoivat adressilla, että Forsberg laatisi sellaisen.
Hän tarttui haasteeseen.
Hän etenee aakkosjärjestyksessä. Urakka on reilusti yli puolessavälissä, s-kirjaimessa, sanassa ”spittarit”. Se tarkoittaa teräväkärkisiä kenkiä.
”Se onkin aika kummallinen sana.”
”Mulla vähän vaiheessa vielä.”
Netin urbaanista sanakirjasta Forsberg luki, että spittarit tulisi Spitfire-taistelukoneesta. Hän katseli hävittäjien kuvia.
”Ei ne ole sen teräväkärkisempiä kuin mitkään muutkaan hävittäjät.”
No entä se snadi?
Voiko alkuperän paljastaa?
”No ehkä mä voin.”
Forsberg aloitti alkuperän selvittämisen katsomalla sanan tarkan merkityksen. Snadi on nykyään puheessa usein synonyymi pienelle, mutta alun perin se merkitsi lasta.
”On paljon esimerkkejä, että se tarkoittaa nimenomaan lasta. Pikkusnadi on pikkulapsi.”
Forsberg kävi läpi ruotsin sanastoa, tuloksetta.
”Ei ole mitään snad eikä snatt eikä tämmöstä.”
Sitten hän muisti kuorokaverin, joka 1970-luvulla käytti sanaa gnadi. Hän tutkaili kn-alkuisia ruotsin sanoja.
”Ja löytyi knatte.”
Knatte on ruotsin puhekieltä ja tarkoittaa pientä viina-annosta tai pikkupoikaa.
Juttua varten on haastateltu myös suomen kielen lautakunnan puheenjohtajaa Jaakko Leinoa ja Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntijaa Sari Maamiestä.