Sääntösuomi murenee

Alkaa tekemään -muutos herätti myrskyn, kirjoittaa Lari Kotilainen.

Mitä tapahtuu, kun laitetaan samaan tilaan runsaat sata kielenhuoltajaa? Heristävätkö he porukalla punakynän tuhrimia sormiaan kielivirheille? Tuomitsevatko yrmeinä kieleen livahtaneita lainasanoja? Etsivätkö epäkelpojen kirjoittajien naivi-sanoista kadonneita i:tä?

Ei, he intoilevat siitä, miten viime vuoden helmikuun viidentenä päivänä suomalaiset yhtäkkiä kiinnostuivat suomen kielestä. Lautakunta teki uuden suosituksen, ja kansa innostui.

Twitterin suosituimpien aiheiden listalle nousi Kotimaisten kielten keskus eli #kotus. Uutislähetyksiin, sinne Ukrainan tilanteen päivitysten sekaan, kiilasi pannasta päästetty infinitiivimuoto. Alkaa tekemään -muodon vapauttaminen teki suomen kielestä hetkeksi valtakunnan puheenaiheen.

Normin muuttamisesta on nyt vuosi, ja pöly on laskeutunut. Aihe kuitenkin puhutti yhä suomen kielen lautakunnan ja Kotikielen Seuran järjestämässä Normipäivä-seminaarissa huhtikuun puolivälissä.

Kiinnostavaa lisätietoa saatiin. Esimerkiksi se, että muodon hyväksyntää oli käsitelty ensimmäisen kerran jo vuonna 1947. Sitten 1983 ja 2004. Muutoksia ei tuolloin saatu aikaan. Nytkin meni täpärälle, sillä vapautus hyväksyttiin lautakunnassa äänin 4–3.

 

Päätöksen aiheuttamaa reaktiota osattiin odottaa, mutta tunteiden kuohu yllätti silti. Moni kansalainen ilmaisi olevansa ”syvästi pettynyt”. ”Pieni osa sielustani kuoli juuri”, somepalautteessa murjotettiin.

Voin ymmärtää mielipahan siitä näkökulmasta, että alkaa tekemään -muoto nousi vuosien varrella jonkinlaiseksi kelvottoman kielen symboliksi. Yhteen poloiseen infinitiivimuotoon latautui ihmisten huoli kielen tulevaisuudesta. Ja kielen tulevaisuudesta pitääkin olla huolissaan.

Toisaalta sallinette pienen vinon ihmettelynkin. Nyt on muotia vaatia kovaan ääneen sääntö-Suomen purkua. Nousemme barrikadeille esimerkiksi jokaisesta viinanmyyntiä koskevasta rajoituksesta.

Sen sijaan oman kielen, joka toivoakseni on useimmille alkoholia keskeisempi identiteetin rakennuspalikka, pitäisi monien mielestä olla mahdollisimman säänneltyä. Tulkaa, oi virkamiehet, ja kertokaa meille, miten meidän tulisi puhua ja kirjoittaa!

Luulenpa, että tiukkojen kielinormien vaatijat joutuvat taipumaan. Tulevaisuudessa luovumme sääntö-Suomen lisäksi osittain myös sääntösuomesta.

 

Normipäivässä äidinkielenopettajien edustaja Sari Hyytiäinen sanoi monien opettajien ottaneen uuden säännön tyytyväisyydellä vastaan. Aikaa vapautuu nyt tähdellisemmille asioille. Hyytiäinen nosti esiin oleellisen ajatuksen: oikeinkirjoituslistojen pänttäämistä tärkeämpää olisi opettaa omien ajatusten ilmaisemista. Siis kirjoitustaitoa laajemmin ajateltuna

Kieli ja tyyli ovat monimutkaisia asioita. Me esi-Ipad-ajan kelohongat olemme imeneet käsityksemme hyvästä kirjoitetusta kielestä matkan varrella lukiessamme ja kirjoittaessamme.

Uudet polvet elävät uudenlaisessa tekstimaailmassa. Se ei välttämättä ole huonompi, mutta samanlainen se ei totta vie ole. Tarjolla olevat kirjoittamisen mallit ovat erilaisia, jolloin uusien kirjoittajien tekstitkin tulevat olemaan erilaisia.

Kirjoitettua kieltä tarvitaan jatkossakin. Ilman sitä on vaikea pärjätä, vaikea ymmärtää asioita, vaikea vaikuttaa niihin.

Kirjoittajan tärkein taito ei kuitenkaan ole se, kirjoittaako hän alkaa tekemään vai alkaa tehdä. Ratkaisevaa on, pystyykö hän välittämään ajatuksensa eteenpäin. Jotkut asiat eivät muutu.