Teemu Nikin maailma
Synkkiä ja kiusallisia asioita voi käsitellä hauskasti ja lohdullisesti. Ainakin elokuvissa.
Ohjaaja Teemu Nikki myöntää, että hänen elokuvansa on synkkä. Siitä Nikki on kuitenkin eri mieltä kaverinsa, ohjaaja A J Annilan kanssa, kuinka tumma se oikeastaan on. Annila oli kuvaillut löytäneensä toivoa yhdestä kuvasta.
”Mä en kokenut sitä niin mustaksi”, Nikki sanoo, epäilemättä vilpittömästi, vaikka hykertelee reaktiolle.
Elokuvan nimi on Peluri – Kuolema on elävien ongelma. Sen päähenkilöt ovat uhkapeliongelmainen Risto ja Arto, joka saa kuulla, ettei hänellä ole aivoja. Heitä näyttelevät Pekka Strang ja Jari Virman. Piruparkojen yhteinen ruumisautobisnes tuo jättitulot, kun venäläisen ruletin nettivedonlyöntiä järjestävät rikolliset tarjoavat keikkoja.
Peluri kertoo riippuvuudesta ja suhteestamme kuolemaan. Sekä ihmisen hyvyydestä.
Lähipiiriin leviää tieto lääkärien hätkähdyttävästä havainnosta, että Artolla on ainoastaan 15 prosenttia normaalin ihmisen aivokapasiteetista.
”Pekan hahmo on koominen. Jarin hahmo Arto on surullinen. Kaikki miten sitä pilkataan, kaikki mitä tulee, ja sillä on yhä valo silmissä.”
Aivoasia kuulostaa absurdilta. Elokuvassa se kerrotaan pokkana ja korostamatta, ja siinä kaikki. Peluri on musta komedia, jolle nauraa, koska nauru helpottaa.
Tällainen on Teemu Nikin maailma. Elokuvantekijän vino ja groteski humanismi ei ole ainoastaan Suomen oloissa ainutlaatuista.
”Ymmärrän Pelurin jokaista hahmoa, paitsi ehkä aivotonta miestä, koska hän on niin hyvä. Hyvyyttä on ehkä vaikeampi ymmärtää kuin pahuutta.”
”Mikä kuulostaa ikävältä.”
Nikki on kansainvälisessä nosteessa. Se alkoi kuusi vuotta sitten Armomurhaajasta, jossa Matti Onnismaa näyttelee lemmikkieläimiä mahdollisimman kivuttomasti lopettavaa ihmisvihaajaa. Armomurhaaja kiersi kymmeniä festivaaleja ja sai palkintoja. Näillä näytöillä se valittiin Suomen edustajaksi Oscar-kisaan ohi Tuntemattoman sotilaan.
Vielä paremmin menestyi Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia (2021). Siinä Petri Poikolaisen näyttelemä sokea ja liikuntakyvytön mies teki matkaa naisen luo toiseen kaupunkiin. Koko elokuva on kuvattu niin, että katsoja näkee vain lähikuvaa Poikolaisesta. Maailmaa ja ihmisiä pyörätuolin ympärillä voi tulkita äänten ja valon kautta.
Vaikka teos kuulostaa muotokokeilulta, se sai Venetsian elokuvajuhlilla yleisön palkinnon.
Nikki kertoo, että festivaalivalitsijoilla on hänen tuotantonsa kanssa kuitenkin ongelma.
”Mulla ei ole linjaa siinä, millaisia elokuvia teen. Tulee pettymyksiä.”
Tasan 20 vuotta sitten Nikki, sysmäläisten sikatilallisten poika, oli tekemässä historiaa. Elettiin aikaa, jossa suomalainen elokuva oli kuin yhdestä muotista valettua. Nikki aikoi muuttaa kaiken.
Nikki ei päässyt elokuvakouluihin, mutta sai jalkansa alan oven väliin musiikkivideoilla. Tarpeeksi opittuaan hän pani omat säästönsä likoon ja irtisanoutui kuukausipalkkaisesta työstään mainosohjaajana.
Tekeillä oli absurdin väkivaltainen splatter- ja scifirymistely Play God. Siinä näyttelivät muiden muassa Antti Reini, Strang ja Onnismaa.
Nikki oli hankkeen käsikirjoittaja ja ohjaaja, mutta myös tuottaja ja leikkaaja. Pelissä oli kaikki. Jos elokuva onnistuisi, se olisi lajissaan Suomen ensimmäinen ja paras ja veisi tekijänsä parempien resurssien tuotantoihin, mikä tarkoitti silloin yhtä asiaa: Hollywoodia.
Play Godia kuvattiin raivolla yhteen menoon pari viikkoa yötä päivää, kunnes vastoinkäymiset ylittivät kriittisen pisteen. Kun ei ollut harjoiteltu, kameraan ei saatu sitä mitä piti. Tekoveri, irtokädet ja päät lensivät turhaan. Rahat loppuivat. Moottorisahatehosteetkaan eivät toimineet.
Seitsemän vuotta myöhemmin Nikki käsitteli tapahtumat dokumenttielokuvassaan. Senkin nimi on Play God, ja siinä on itseironisesti lohduttava sävy.
”Minä oikeasti itkin, kun en saanut joulupukkia moottorisahalla halki. Se tuntui silloin maailman tärkeimmältä asialta”, Nikki kertoo dokumentissaan.
Liian suuri unelma syö kaiken ympäriltään, ensimmäisenä ystävyyssuhteet. Antti Reini toteaa dokumentissa, että Play Godin romahtaminen oli Nikille vain hyväksi, koska hanke oli jo tekemässä tästä kusipäätä.
Parin vuoden ajan Nikki kasaili itseään. Läheltä piti, ettei hän menettänyt uskoaan elokuvaan. Play Godin tarina oli kova opetus siitä, miksi amatööribudjeteilla harvoin päästään läpimurtoihin.
”Tein vähän mainoksia. Kaikki kyselivät, milloin Play God valmistuu. Katsoin sen matskuja ja hävetti. Mutta kun aloitin lyhytelokuvien tekemisen, tajusin, että nämähän eivät jää kesken.”
Siinä kävi hyvin. Kaveri (2007) valittiin maailman merkittävimmän lyhytelokuvafestivaalin Clermont-Ferrandin kilpasarjaan sekä Yhdysvaltojen tärkeimmälle festivaalille Sundanceen.
Taas pääosassa oli Onnismaa. Kaverissa kaksi heteromiestä perehtyy anaaliseksiin. Toisen vaimo, jota esittää Elina Knihtilä, tulee paikalle.
Tyyli ja Nikin brändi alkoi kiteytyä: huumori oli lakonista ja kiusallista.
Kaveri oli ensimmäisiä It’s Alive -yhtiön tuotantoja. Nikki perusti tuotantoyhtiön Jani Pösön kanssa. He olivat tuttuja mainospuolelta.
Nikistä ja Pösöstä tuli mahdottoman tuottelias kaksikko. Pösö on paitsi tuottaja myös monien yhteishankkeiden toinen käsikirjoittaja.
It’s Alivella on takanaan kahdeksan pitkän elokuvan kuvaukset, kaksi menestynyttä nuortensarjaa Ylelle, Mister 8 -sarja pääosassaan Krista Kosonen sekä useita lyhytelokuvia.
Kaveri-lyhytelokuvasta alkaen Nikin ja Pösön elokuvatöissä on usein toistunut sama ydin. On jokin vino tai pöyristyttävä lähtökohta tai vastakkainasettelu. Sitä katsotaan rauhallisesti. Lakoninen komiikka paljastuu katsojan tulkitessa näkemäänsä.
It’s Aliven tuotantometodikin on poikkeuksellinen. Kuvauksiin pyritään ripeästi ja rahoituspäätöksiä ei jäädä odottelemaan ainakaan peukaloita pyöritellen. Käytännössä se on tarkoittanut selkeästi suomalaisittain keskimääräistä pienempiä budjetteja, mutta myös silminnähtävää vapautta jäykkyydestä.
Nikillä ja Pösöllä on valmiina Pelurin lisäksi toinenkin pitkä elokuva. Räkä ja Roiskis on Juice Leskisen lastenkirjoista ammentava fantasiaseikkailu. Pekka Strang näyttelee tällä kertaa hammaslääkäriä, joka keräilee ihmisten hampaista reikiä.
Räkä ja Roiskis on Nikin ensimmäinen lapsille sopiva elokuva, mutta myös ensimmäinen, jota hän ei ole kirjoittanut itse. Käsikirjoitus on genrespesialisti Ilja Rautsin. Räkä ja Roiskis tulee Suomessa elokuvateattereihin tammikuussa, kuumimpaan leffasesonkiaikaan, ja sille odotetaan valtavirtayleisöä.
Yhdeksän vuotta aiemmin valkokankaille oli tulossa Nikin ja Pösön toinen pitkä elokuva, heidän Ylelle tekemäänsä nuortensarjaan perustunut Lovemilla.
Lovemilla-sarjassa käsiteltiin överiksi lyödyn draaman ja vaikka scifin tai kauhun keinoin vakavia ja nuoria koskettavia aiheita, vaikeitakin, kuten seksuaalisuutta, huumeita ja vanhempien alkoholismia.
”Se oli mahtavaa aikaa. Tehtiin kahden vuoden aikana kolme kautta Lovemillaa Ylelle sekä elokuva.”
Nikki saattoi kirjoittaa kokonaisen uuden jakson tunnissa aamulla kuvauspaikalla. Materiaalia pulppusi ja katsojat rakastivat. Lovemilla oli Yle Areenan siihenastisen historian ylivoimaisesti suurin menestys.
Kaikki näytti elokuvan suhteen hyvältä. Idea ja hahmot olivat tuttuja kokonaiselle ikäluokalle, elokuvaa tehtiin samoilla näyttelijöillä ja samassa hengessä, mutta suuremmin resurssein.
”Kaikki luulivat, että me saadaan 150 000 katsojaa elokuvateattereissa. Saatiin kaksituhatta.”
”Ihan sama kuin olisi näytetty leffateatterissa testikuvaa. Elokuvaa ei voinut huonosta menestyksestä syyttää, kun kukaan ei sitä nähnyt.”
Katsojamäärä oli katastrofi. Pahaa mieltään purkaakseen Nikki meni verstaaseensa kotonaan Virkkalassa.
”Olin aina nikkaroinut puusta kaikenlaista. Ensin tein vitutukseen parikymmentä linnunpönttöä.”
Tuttu näyttelijä kysyi, rakentaako Nikki seuraavaksi itselleen pöntön. Nikki toteutti idean.
”Rakensin ihmisen kokoisen linnunpöntön ja menin sen sisään. Siinä ei ollut luukkua, vaan piti kiivetä siitä reiästä.”
Kun tuli vähän ajallista etäisyyttä, Lovemillan floppaamisen syy näkyi.
”Sarja oli tehty teineille, mutta sitä katsoivat varhaisteinit ja vähän nuoremmatkin. Elokuva oli kuitenkin kielletty alle 12-vuotiailta.”
Ydinyleisö oli iältään sitä, joka ei vielä menisi elokuvateatteriin keskenään.
”Ei se yleisö halunnut mennä katsomaan sellaisia aiheita käsittelevää elokuvaa vanhempiensa kanssa.”
Teos, jonka vastaanotosta Nikki on ymmällään, on kuitenkin vuonna 2020 valmistunut Nimby.
”Nimbystä otsikoitiin, että farssi joka ei naurata. Mutta kun ei se ollutkaan kaupallinen elokuva. Olin tekemässä farssia, joka ei naurata, vaan mietityttää.”
Ehkä suojatakseen itseään Nikki kieltäytyy ajattelemasta minkään yhden teoksen muuttavan kaiken.
”Ajattelen, että teen elokuvaa, mutta mun teos on 15 vuoden kokonaisuus elokuvia.”
Kesällä kuvattiin uusi elokuva Sata litraa sahtia. Se on eräänlainen kotiinpaluu.
”Ehdin 20 vuotta miettiä, miten tekisin elokuvan Sysmästä ja sahdista. Sitten näin Ellun ja Pirjon Q-teatterin Minä, askartelija -näytelmässä. Siinä se oli.”
Oivallus oli tämä: roolin, jonka Nikki aiemmin ajatteli keski-ikäiselle miehelle, esittävätkin Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka siskoksina.
Nikki kuvailee juonen: Lonka on parturikampaaja ja Knihtilä maatalouslomittaja, kumpikin vähän viinaanmeneviä. Ria Kataja esittää kolmatta siskoa, joka tulee käymään ja pyytää häihinsä sata litraa sahtia.
”Sisarukset heräävät vuorokausi ennen häitä ja tajuavat juoneensa kaikki lupaamansa sahdit. Heillä on hirveä ripuli ja känni ja he lähtevät anastamaan jostain sata litraa sahtia.”
Elokuva tulee kertomaan perinnejuomasta, addiktiosta ja perheen taakoista.
”Pertti Sveholm esittää isää, sahtimestaria, jonka hyväksyntää tyttäret hakevat.”
Kuulostaa suomalaiselta kansankomedialta, Nikki sanoo itse.
”Mutta vain kuulostaa siltä. Sillä jos me kerrotaan tämä tarina pienen paikkakunnan itsetunnosta, paikkakunnan, jolla on vain yksi ylpeyden aihe, oli se juusto tai viini…”
Pösö oli esitellyt tarinan Sardiniassa elokuvafestivaaleilla.
”Festivaalijohtaja sanoi Janille it’s just like Sardinia”, Nikki sanoo italialaista aksenttia matkien.
”Lähdetään hakemaan ihmistä siitä. Ympäristö voi olla eksoottinen, mutta tarina on universaali.”