Näkemisen kyky ja taito
Teemu Nikin intensiivinen elokuva kerää jo kiitosta maailmalta.
Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia on epätavallinen nimi elokuvalle. Siinä on leikkisyyttä, vihje romantii- kasta ja selkeä tieto päähenkilöstä, mutta onko arvoitusta liikaa?
Nimi tuntuu juuri oikealta Teemu Nikin varmaotteiselle elokuvalle, joka vie uuteen kokemusmaailmaan ja kiihtyy vuoristoradaksi.
Pienellä budjetilla tuotettu Sokea mies sai jo kansainvälistä kiitosta maailmanensi-illassaan Venetsian elokuvajuhlilla ja tulee saman tien Suomen valkokankaille.
Päähenkilö on sokea ja halvaantunut nelikymppinen Jaakko (Petri Poikolainen). Hän on kotoaan puhelinyhteydessä muiden muassa isäänsä ja naiseen, jota hän ei ole koskaan tavannut.
Jaakko on harrastanut elokuvia ja nauttii niistä yhä, vaikka ei enää näe. Hän on enemmän John Carpenterin kauhuelokuvien kuin romantiikan ystävä.
Elokuva seuraa Jaakon pyrkimystä toiseen kaupunkiin tapaamaan naisystäväänsä. Reissu on uhkarohkea, mutta motivaatio on ymmärrettävä. Vaikka Jaakko ei ole katkera, enemmänkin humoristi, hänen sairautensa etenee. Nyt tai ei koskaan.
Alussa elokuva vaikuttaa napakalta dokumentilta. Kamera on intiimin lähellä silloinkin, kun Jaakko ei kaatuessaan pääse omin avuin ylös. Jaakko on kuvassa, joka on rajattu tiiviiksi ja reunoilta hämäriksi: tämä on päähenkilön kokemusmaailman kapeus. Näemme lähinnä Jaakon reaktiot siihen, mitä hän kuulee ja aistii.
Nikki paljastaa korttinsa, kun junamatka alkaa. Elokuva onkin trilleri. Jaakko on toisten armoilla. Vatsanpohjaa voi kouraista, kun tarina ottaa henkilökuvasta ja kodin arkirealismista harppauksen vaaraan ja pelkoon.
Draamaelokuva on aina toisten kenkiin astumista, perspektiivien ja empatian avartumista. Minkään sortin alentuvuutta tai ohjelmallisuutta ei Sokeassa miehessä ole. Se on täyden intensiteetin elokuvaa ja samalla erinomainen elokuva erilaisuudesta.
Eikä Jaakko ole uhri. Jännitys moninkertaistuu, kun olemme tutustuneet hänen eloisaan persoonaansa, hänen turhautumiinsa ja optimismiinsa, ehkä mahdottomiin haaveisiinsa sekä elokuvanystäville bonuksena myös hänen makuunsa. Resursseista kaiken irti repineeseen ja kauhuelokuvista tunnettuun Carpenteriin viittaaminen ei ollutkaan vain pieni vihje.
Nikki on tuottelias ohjaaja, joka kirjoittaa elokuvansa itse tai yhdessä tuottajansa Jani Pösön kanssa. Heillä on selkeä kädenjälki sekä estetiikassa että aihevalinnoissa.
Kaksikon elokuvista tähän mennessä tunnetuin lienee maailmallakin huomiota kiinnittänyt, huumoriltaan yhtä lailla äkkiväärä ja oudon lämmin Armomurhaaja (2017).
Kirjaimellisesti tiukka rajaus on jalostanut Sokean miehen ideasta innovaatioksi. Sari Aaltosen kuvaus ei tunnu kikkailulta.
Mitään edes etäisesti vastaavaa onnistumista on nähty harvoin, ehkä viimeksi Laszlo Nemesin elokuvassa Son of Saul (2016), jossa päähenkilön alati pienenevä maailma hämärtyi ja sumeni kuvan reunoilta.
Sami Kiisken ja Heikki Kossin äänityö on tunnelman kannalta myös avainasemassa.
Ehkä elokuvan suurin saavutus on marginaaliselta kuulostavan tarinan kertominen täysin universaalisti. Sokea mies on helpoimmin lähestyttävää kotimaista elokuvaa.
Samoin kuin Cannes-voittaja Hytti nro 6, tämäkin teos muistuttaa upeasta asiasta: suomalainen osaaminen on maailmanluokkaa.
Läsnä on silti myös haikeus. Elokuvan keskipiste on MS-tautia sairastava Poikolainen, joka tekee täydellistä työtä. Tosielämässä Poikolaisen sairaus on jo pidemmällä kuin elokuvan Jaakolla.
Loistava ensimmäinen elokuvapäärooli jää hänen viimeisekseen.
Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia. Ensi-ilta 10.9. ★★★★★