Kivi puhuu meille
Arkeologi Riitta Rainio tutkii menneisyyden ääniä. Kaiku on koettu henkiolennoksi pyhissä menoissa.
Kuka hullu siellä laulaa!
Kesällä 1987 Iégor Reznikoff kierteli Saimaan ja pääkaupunkiseudun kalliomaalauksia. Hän nousi kallioiden päälle ja lauloi. Sitten hän laski, montako kaikua kuuli järvimaisemassa.
Ääntely tyyninä kesäiltoina raivostutti mökkiläisiä.
Ranskalainen musiikkitieteilijä oli aiemmin tehnyt kokeita Pyreneiden vuoriston luolissa. Johtopäätökset olivat kiehtovia. Oli jännittävää, että laulu voimistui ikivanhojen luolamaalausten läheisyydessä, ja vielä jännittävämpää, että biisoneja esittävien kuvien luona matala ääni muistutti eläinten mylvintää.
Ääni ikään kuin kutsuu esiin kuvan, Reznikoff kirjoitti myöhemmin.
Musiikkitiedettä ja arkeologiaa opiskeleva Riitta Rainio inspiroitui Reznikoffin kirjoituksesta. Millainen äänimaisema oli kivikautisilla kalliomaalauksilla? Saattoiko kaiku selittää kuvien sijainnin ja jopa synnyn?
Tiedepiireissä ranskalaista oli väheksytty. Oli vain tutkijan lauluhavainnot, ei kovaa faktaa. Hypoteesit oli todistettava tieteellisesti, Rainio päätti.
Siihen tarvittiin mittauksia ja laskelmia.
”Tätä sanottiin aikoinaan ihmelaitteeksi.”
Hämeenlinnan-kodissaan Rainio esittelee erikoista häkkyrää. Teline muistuttaa himmelin kuutiota, johon kiinnitetään neljä mikrofonia. Asetelman avulla äänityksestä voi osoittaa, että ääni on heijastunut juuri kalliomaalauksesta.
Ääniarkeologiaan erikoistunut Rainio on tutkinut esihistoriallista akustiikkaa 15 vuotta. Se on varmaa, että järvillä liikkuneet metsästäjä-keräilijät kohtasivat poikkeuksellisia ääniä kalliomaalausten ympäristössä.
Terävät ja tarkat kaiut Suomen järvillä ovat ”maailman hienoimpia”.
”Avoin järvi on kuin vahvistin, joka voimistaa ilmiötä.”
On turha spekuloida, olivatko tuhansia vuosia sitten eläneet ihmiset niin erilaisia, että he eivät olisi kuulleet kaikuja. Luultavasti päinvastoin. Kuulo oli virittynyt äärimmilleen. ”Metsästyksessä oli havainnoitava ympäristöä, kuunneltava tarkasti”, Rainio sanoo.
Suomesta tunnetaan vajaat 150 kalliomaalausta. Jean Sibelius teki ensimmäisen ilmoituksen Kirkkonummen Vitträskistä vuonna 1911. Kutkuttava ajatusleikki: kuuluuko kivikauden kaiku säveltäjämestarin musiikissa?
Ei sentään, ei edes teoreettisesti.
Vitträskin tavoin useimpien kalliomaalausten alkuperäinen akustiikka on kadonnut. Syynä on järvien vedenpintojen lasku. Kaiut ovat vaimentuneet, kun kivikot ja kasvillisuus ovat vallanneet lähitienoot.
Rainio, Helsingin yliopiston musiikkitieteen dosentti, on soudellut pienillä erämaajärvillä, joilla kalliomaalaukset nousevat yhä suoraan vedestä. Eniten kivikautisia äänimaisemia on löytynyt Kouvolan ja Lappeenrannan väliltä.
Saimaan Yövedellä punertavat yhdet komeimmista kalliomaalauksista. Astuvansalmessa ei tosin voi aistia menneisyyden kaikuja, sillä suurjärven pinta on romahtanut sitten esihistoriallisen ajan.
Rainio on käyttänyt uusinta tekniikkaa yhdessä englantilaisen Huddersfieldin yliopiston kanssa.
Geometrisellä mallilla Saimaan pintaa nostettiin reilut seitsemän metriä. Sitten ohjelma laski korkeutta vastaavan akustiikan kivikaudelle. Tulossa on ääninäyte, jossa taiteilijan musiikkiesitys on istutettu akustiikkaan digitaalisesti.
”Ihmiset pääsevät vihdoin kuuntelemaan, miltä Astuvansalmen äänimaailma kuulosti 4 500 vuotta sitten.”
On ikuisuuskysymys, miksi kivikaudella eläneet ihmiset maalasivat ihmisiä, veneitä, verkkoja, hirviä ja muita eläimiä kallioihin. On tulkittu, että kuvin tavoiteltiin metsästysonnea tai merkittiin yhteisön rajoja ja reviirejä.
Arkeologiassa ääni oli kauan marginaalissa, ikään kuin kivikausi olisi ollut yhtä mykkäfilmiä.
Mutta tehtiinkö kuvia kivikaudella tiettyihin paikkoihin kaiun takia? Tai maalattiinko eläimiä niitä muistuttavien äänien takia, kuten Reznikoff uumoili?
Niin pitkälle Rainio ei uskalla väittää.
Sileässä, pystysuorassa kallioseinämässä yhdistyivät akustiikka ja materiaali. Sileäksi lasittunut kallio oli oivallinen alusta maalata, mutta se heijasti myös ääniä tehokkaasti.
”Se pystytään sanomaan, että kaiku ja hyvä maalauspinta kuuluivat yhteen”, Rainio sanoo.
”Ne olivat osa samaa kokemusta.”
Nykyään ajatellaan, että kalliomaalaukset olivat pyhiä paikkoja kivikaudella. Kanadassa alkuperäisasukkaat maalasivat kuvia vielä 1600-luvulla.
”Sieltä saatu perimätieto kertoo, että kalliomaalauksille mentiin hiljentymään ja hakemaan yhteyttä henkiin.”
Riitta Rainio on noussut Lepaan Tonttukiveksi kutsutun onkalon suulle. Kapean luolan seinät muuttavat ihmisen äänen oudoksi huminaksi.
Hirvenhampaat helisivät, kaiku toisti korujen äänen.
Elokuussa 2023 Arttu Peltoniemi tanssi ruuhessa. Näyttämönä oli Vihdin Salmijärvi, taustana haalistuneita kalliomaalauksia jääkauden hiomassa seinämässä.
Tanssitaiteilija käveli, pyörähti ja hyppi kivikautisessa kulkuvälineessä. Hyppyjen voimasta ruuhi jousti ylös alas. Tuntui kuin olisi lentänyt. Kun aallot heiluttivat venettä, keho kiemurteli käärmeen lailla.
Yleisö istui kirkkoveneissä ja kanooteissa. Tanssijan hengityksenkin saattoi kuulla, sillä kaiku toisti ja vahvisti huohotukset.
Kallio puhui, vastasi jokaiseen askeleeseen ja hyppyyn. Viiveellä saapunut kaiku ikään kuin ehdotti seuraavaa liikettä.
Tuntui kuin jostakin olisi jatkuvasti soinut musiikkia minulle, tanssija kuvasi myöhemmin.
Ensi-iltaa edelsi kolme kuukautta rankkaa harjoittelua. Esitys, 20 minuutin Ruuhitanssi, oli sekin äärimmäinen ponnistus. Keinuva liike johti täydelliseen uppoutumiseen.
Lopussa tanssija vapisi transsissa.
Ruuhitanssi oli Peltoniemen ja Rainion yhdessä ideoima projekti. Yhtä aikaa taide-esitys ja aistien arkeologiaa, jossa kuviteltiin uudelleen, millainen rituaalitanssi olisi voinut ollut kivikaudella.
Arkeologit ovat usein tulkinneet kalliomaalausten putoavia ihmishahmoja sekä ihmisen ja eläimen yhdistelmiä šamanististen kokemusten kuvauksiksi.
Yhteisön šamaani on saavuttanut rytmikkäällä tanssilla tai rummun päristyksellä transsin, tilan, jossa saa yhteyden henkimaailmaan. Henki on ollut ihmiseltä kuulostava kaiku, ja kallioon maalatut hirvet ovat kuvanneet hengen ruumiillistumaa.
Kalliomaalausten äärellä metsästäjä-keräilijät kuulivat hirvien puhuvan heille. Niin myös Rainio on päätellyt.
Sileä, pystysuora kiviseinämä on sopinut täydellisesti rituaalinäytelmälle. Kaiku muuttuu, kun kalliomaalausta lähestyy järveltä. Kauempana laulu tai rummutus toistuu viipeellä ja vaimeasti, sitten yhä tiheämmin ja kuuluvammin.
Voi kuvitella, että šamaani on kokenut hengen lähestyvän, kun kaiku on nopeutunut. Lopulta lähellä kalliomaalausta omaa ääntä ei ole enää erottanut kaiusta, hengestä.
”Maailmat ovat yhtyneet siinä kohtaa, missä maalaukset ovat”, Rainio sanoo.
On mahdollista, että esihistoriallisen ajan ihmiset ovat käyttäneet eri ääniä seremoniassa. Rainio on osoittanut, että huhuilu toistuu kalliosta parhaiten 40–80 metrissä, puhe ja laulu 20–40 metrissä. Monotoninen melodia ei toimi, vaan sävelen on oltava vaihteleva.
”Kun laulussa on paljon hyppyjä, nousuja ja laskuja, kaiun ehtii tajuta.”
Kivikaudella eläneiden ihmisten maailmankuva oli animistinen. Luonnossa kaikki oli elävää, myös elottomat kivet ja kalliot.
Ihmisen psyyken ominaisuus saattaa selittää, miksi henkien koettiin asuvan kallioissa. Kun vedellä puhuu kymmenien metrien päässä maalauksesta, aivot tulkitsevat kaiun tulevan yhtä kaukaa kallion sisältä tai takaa.
”Syntyy jänniä akustisia illuusioita”, Rainio sanoo. ”Äänen lähde vaikuttaa olevan jossain muualla kuin kallion heijastavassa pinnassa.”
Ei ihme, jos silloin herää yliluonnollisia aistimuksia. Myös tutkija on toisinaan säpsähtänyt erämaajärvien kalliomaalauksilla. Että joku lähestyy häntä, että paikalla on joku muu.
”Kaiku voi pelästyttää ja hämmästyttää”, Rainio sanoo.
”Se on varmaan se yhteinen kokemus, mikä meillä on viidentuhannen vuoden takaisten ihmisten kanssa.”
Pyöreän onkalon suulla tuijottaa punalakkinen tonttupatsas.
Pieni haltija tunnetaan Lepaan tonttuna. Tarina kertoo, että se viskasi suutuspäissään Vesunnan tontun suurta siirtolohkaretta vasten. Siitä syntyi reikä kiveen. Geologinen totuus on toinen. Sää on rapauttanut kiveä ja syövyttänyt metrin levyisen onkalon.
Onkalo on koettu pyhäksi. Vielä 1920-luvulla yhden kalastajan tiedetään tuoneen tänne uhrilahjoja.
Riitta Rainio asettelee jalkojaan kiven syvennyksiin, kiipeää tottuneesti ylös onkalolle. Sitten hän puhuu ja taputtaa reiän suulla.
Onkalo muokkaa ääntä, lisää siihen sointuvan, vaimean huminan.
Jyrkät kalliot vastaavat kaiulla, suurissa luolissa leviää pitkä jälkikaiku, resonoivat onkalot humisevat.
Kalliomaalausten jälkeen Rainio työryhmineen on tutkinut tafoneiksi kutsuttuja onkaloita. Ahtaissa, kapeissa luolissa äänet kimpoilevat seinistä edestakaisin. Kukin onkalo korostaa tiettyä taajuutta, äänen korkeutta.
Tafonitutkimus on tuonut arkeologin kivikaudelta lähemmäs nykyaikaa. Rainio on kaivanut esiin kertomuksia 1700- ja 1800-luvun tietäjistä ja parantajista. He ovat hakeutuneet akustisiin ympäristöihin, kalliojyrkänteiden äärelle ja onkaloihin.
Poikkeuksellinen kaiku tai humina on muuttunut parantajien loitsuissa hengeksi tai piruksi.
Heinäveden Hiidenkirnukivi on yksi äänekkäimmistä onkaloista. Perimätieto kertoo, että parantaja meni potilaan kanssa kiven uumeniin ja kysyi humisevalta hengeltä neuvoja.
”Kun sinne sisään työntää pään, kuulee, miten oma ääni muuttuu oudoksi.”
Hiidenkirnukivi on pelästyttänyt Rainion. Tietyssä taajuudessa ääni muuttuu 25 desibeliä korkeammaksi.
”Tuntuu että se kivi melkein räjähtää.”
On mahdollista, että hengeksi mielletty kaiku ja humina ovat olleet tuhansia vuosia osa uskonnollisia riittejä, kivikauden šamaaneista 1900-luvun alun parantajiin.
Yhä vielä akustinen äänimaisema kaikuineen on tärkeä määrätyillä pyhillä paikoilla.
Mutta sinne arkeologit eivät pääse mikrofonein.
Pyhää seitakiveä oli lähestyttävä hiljaa. Henkiolentoa ei saanut herättää suotta. Airon hankain oli kasteltava ja poronkello vaimennettava heinällä.
Rainion työryhmän tutkija Julia Shpinitskaya on haastatellut kolttasaamelaisia kaikuperinteestä Petsamossa, joka kuului Suomelle maailmansotien välillä. Selvisi, että kalliomaalausten tapaisilla kaikuvilla kallioilla uhrattiin hengille. Pyhillä paikoilla esitettiin myös leuddeja, tarinallisia perinnelauluja.
Tutkija sai kysyä vanhoista ajoista mutta ei nykyisistä menoista.
Rainio on aikoinaan vieraillut Taatsin seidalla Kittilässä. Kymmenen metriä korkeasta kivipatsaasta kimmahtaa ”loistava kaiku”. Miltä joiku kuulostaa seidalla, sitä tutkija ei tiedä. ”Olisihan se kiehtovaa tutkia.”
”Ehkä joskus tulevaisuudessa voimme tutkia tätä yhdessä saamelaistaiteilijoiden kanssa.”
Rainio on kuunnellut arvostetun Nils-Aslak Valkeapään esityksiä. Joikuja on äänitetty studiossa ja ulkona.
”Mutta ei ilmeisesti yhdessäkään pyhässä paikassa, mikä olisi akustisesti kiinnostavaa.”
Senkin ymmärtää, että Euroopan ainoa alkuperäiskansa ei välttämättä halua päästää tutkijoita seidoille. Osalle saamelaisista luonnonhenget ovat yhä elävää todellisuutta.
Aavistuksen 2020-luvun pyhistä kaiuista löytää Pohjois-Karjalan vaaroilta.
Henkisyyden harjoittajia, myös nykyajan šamaaneja, vierailee Kolin Pirunkirkossa. Ääni resonoi kapean mutta pitkän luolan seinistä. Rummut ja laulut humisevat omintakeisesti.
Luolan perällä kahden metrin korkeudessa on kieleke alttareineen.
Siellä šamaani harjoittaa rituaalejaan.
Huhuu! Huhuhuu!
Valkohattuinen ja maastopukuinen mies soutaa, kiertää kalliomaalausta ja huhuilee. Hän testaa, missä on paras kaiku.
On vuosi 2019, kesäkuun ilta pienellä tyynellä järvellä.
Riitta Rainio on kutsunut alan pioneerin Iégor Reznikoffin Lappeenrannan Keltavuorelle. Tällä kertaa ranskalainen musiikkitieteilijä lähestyy kalliomaalauksia oikeaoppisesti veneellä. Ei seiso kallioseinämän päällä kuten ensivisiitillä Suomessa vuosikymmeniä sitten.
Veneen keulaan on aseteltu mikrofoneja. Rainion kollega Kai Lassfolk mittaa kaikuja, pyytää soutajaa siirtämään kättä tieltä. Ilmeestä näkee, että laitteet ärsyttävät Reznikoffia.
Kaikujen metsästäjä vihaa tekniikkaa. Ainoa tutkimusväline on 81-vuotiaan oma ääni.
Huhuilu jatkuu kesäillassa.
Ääni heijastuu takaisin lähiseudun kallioista. Reznikoff laskee sormin kaikujen määrää.
Enimmillään pystyyn nousee seitsemän sormea.